IV.
Kun he tulivat Njaedelin taloon meni luotsivanhinkin sisään. Talo oli tyhjä ja ovet auki, kissa kuleksi ympäriinsä ja naukui.
Njaedel kulkea kuhnusteli ympäriinsä. Puhumatta sanaakaan, ja etsien jotakin syötävää. Luotsivanhin istui hetkisen ja katseli kömpelöä, isoa kuvatusta, joka kuleksi ja toimieli niin ätyröimällä äkkinäisiä pikkuasioita.
"Kuules, Njaedel", sanoi hän vihdoin, "minä luulen että saat luvan hankkiaksesi itsellesi uuden piian."
"Eipä!" huusi Njaedel ja polki jalkaa lattiaan jotta jymisi.
"No, no, ethän sentään minua purasematta nielaise", vastasi luotsivanhin.
Kun he söivät, Njaedel käski luotsivanhimman kirjoittaa kirjeen
Kristinalle. Vaan kun talossa ei ollut millä ja mihin kirjoittaa,
päättivät, että luotsivanhin kirjoittaisi kotonaan ja lukisi kirjeen
Njaedelille.
"Vaan mitä siihen pannaan?"
"Ei mitään tään päiväisistä", vastasi Njaedel.
"Ei, ei, voi silloin olla yhdentekevä, vaan —"
"Kirjoita, että hän ei olisi vihassa minulle eikä levotonkaan puolestani; minun laitani on hyvä, hyvin hyvä, voit kirjoittaa, minulta ei puutu mitään —."
"Että sinä tulet hyvin toimeen yksinäsi eikä sinulla ole kaipausta hänestä —"
"No, Jumala paratkoon, minä kaipaan häntä, sen saat kirjoittaa", sanoi
Njaedel kyökkästen edes takaisin.
"Vaan silloinhan hän tulee aivan kiihkoihinsa, kun hän kuulee, että sinä kaipaat häntä niin isosti —"
"Ei, sitten et saa kirjoittaa mitään siitä", sanoi Njaedel kiihkeästi. "Kirjoita — niin, itse kai parhaiten ymmärrät, sinä luotsivanhin, joka osaat kirjoittaa, niin että Kristina tulee ilomielelle; olipa minun laita miten tahansa."
"Eikö olisi parasta kirjoittaa kirje veljellesikin?"
"Olisi kai; luotsivanhin, viitsisitkö kirjoittaa Antille, että hänen pitää olla siivo Kristinaa kohtaan; maksun hän saa jos tahtoo."
"Sen voit hyvin käsittää, että hän tahtoo maksun."
"Antti tulee hyvin toimeen", vastasi Njaedel. "Siinä on poika, joka on menestynyt mailmassa. Niin, äitikin sanoi sitä; sinä, Njaedel, sanoi hän, 'olet tyhmä kuin pukki, vaan Antti, hän on sukkela kuin kärppä'."
"Vaan miks'ei hän ottanut isänsä taloa kun hän oli vanhin?"
"Sillä hän tahtoi että minä saisin sen."
"Hän kyllä tiesi mitä hän teki, tuo veljesi joka jätti sinut talopahasen haltiaksi ja itse meni tiekkoihinsa rahoineen", arveli luotsivanhin.
"Elä sinä puhu pahaa Antista", vastasi Njaedel. "Hän oli kelpo poika. Minä muistan hyvin, kun me olimme kanervan riivinnässä Heiessä. Antti oli niin käsittämättömän vilkas panemaan koiran kokoon.
"Vaan sinä kannoit kotia sen?"
"Hä? Niin, tietysti minä kannoin kotia, sillä minä olin vankin?"
"Mikähän se Antti oikeastaan on?" kysyi luotsivanhin.
"Kyllä se on jossakin isossa toimessa, vaan en muista mikä se toimi on." Njaedel läksi kaapistaan hakemaan muuatta vanhaa veljensä kirjettä.
Ulko-oven säppiä nostettiin varovasti, ja joku kuulusti tulla haparoitsevan keittiön läpi. Oli jo melko pimeä, ilma kun oli niin raskas; ainoastaan luoteelta näkyi valo-säde pitkin näköpiiriä ja se heitti kellervänpunaisen valon tupaan.
Kun Njaedel näki Sören Börevigiksi tulijan, paiskasi hän kaapin ovet kiinni ja sanoi terävästi: "Sinä tulet kai katsomaan, onko huone tyhjä? Niin, katso tarkkaan sänkyihin voitko sinä nuuskia ja keksiä vähän enemmän pahennusta, sinä sen —"
"Oikeudella pitää olla siansa", vastasi Sören sävysesti, "ja minä sydämmellisesti varoitan sinua, Njaedel —"
"Mitä sinä minua?" keskeytti toinen.
Sören ei rohjennut väittää että hän tuli yksinomaan varoittamaan, vaikka hän oli papin lampuoti; senpätähden teki hän vastoin tapaansa ja kävi suoraan asiaansa.
"Minä puhelin vähän asianajajan Toften kanssa", alkoi hän.
"Kaislarannasta?"
"Niin, me puhelimme vähän siitäkin. Hän arveli — asianajaja — että se oli ilkeää, etten minä saanut kaisloja; olisi voinut — tuota —"
"Ehkä olisi se voinut herättää pahennusta?" kysyi luotsivanhin kuivakiskoisesti; hän seisoi uunin loukossa ja puuhaili siellä piippunsa kanssa.
"Ei, luotsivanhin, ei hän sitä tarkoittanut — hän ajatteli, että hyvin epäillyttävää on tuon ojan kaivamisen laita —"
"Minulla on kauppakirjani, minulla", sanoi Njaedel.
"Niin, onhan se sinulla, sen ymmärrän —" Sören meni ovelle, "sen vuoksihan pistäysin sisälle sanoakseni sinulle että meidän pitää ruveta sitten —"
"Ruveta?" kysyi luotsivanhin.
"Tietysti ruveta käräjöimään."
"Käräjöimään!" huudahti luotsivanhin ja tuli lähemmäs. "Tätä sinun tulisi ajatella pitempään, Njaedel. Minä tiedän niitä, jotka ovat käräjöinneet maat ja mantunsa vähemmästäkin kuin tämä on ja monta kunniallista miestä makaa maassa, jotka asianajaja Tofte on saattanut sinne ennen isäänsä."
"Ei sinun pidä puhua tuolla tavoin lähimäisestäsi, luotsivanhin! Vaan ylipäänsä sanoi asianajaja, että siitä tulee pitkä ja kallis juttu."
"Minä kaivan ojaani", sanoi Njaedel.
"Sitä et tee varmaan, Njaedel, kunhan vouti on käynyt täällä ja antanut sinulle kiellon."
"Kiellon?"
"Niin", vastasi Sören, "silloin pitää sinun odottaa kunnes tuomio on langennut."
Njaedel käveli lattian poikki ja siirsi muuatta tuolia ja katsoi neuvottomana luotsivanhimpaan; vaan lopulta kääntyi hän taas pääasiaan: "Minulla on Kristiansandin piispan antamat paperit, minulla", sanoi hän päättävästi ja löi kättänsä yhteen.
"Voithan piispalta kysyä miten on tuon kaislarannan laita", sanoi Sören ystävällisesti ja katsoi häntä syrjäsilmällä.
"Niin, se on jotain, Sören!" mutisi luotsivanhin. "Sehän ei tulisi niin kalliiksi."
"Tahi ehkä olisi parempi vielä kysyä kuninkaalta", sanoi Sören huolettomasti katsoessaan ulos ikkunasta.
"Niin, kuningas on ylempi piispaa, vaan tokkohan hän vastaa semmoiseen asiaan."
"Jos lykkäämme asian kansliaan ikäänkuin välioikeuteen —"
"Minnekä?" kysyi Njaedel innokkaasti.
"Kansliaan", vastasi Sören, jolla kuulusti olevan tarkat tiedot tästä.
"Luotsivanhin!" sanoi Njaedel. "Siellähän Anttikin on; minä unehutin nimen. Vaan tuleeko asia silloin kuninkaan eteen?"
"Niin", selitteli luotsivanhin, "sen kautta tie kulkee kuninkaan luo."
Njaedel aprikoi vähän aikaa. Esitys miellytti häntä paljoa enemmän kun käräjänkäynti. Sitä paitse Anttihan oli siellä; hänhän saattaisi ottaa asian ajaakseen, niin päättyisi se yhtä pohkaa kerrassaan; olihan päivän selvää että hänen puolellaan oli oikein. Sören oli alussa olevinaan taipuisin oikeudenkäyntiin, vaan, sopusa kun oli, myöntyi hän tuumaan.
Lopuksi hän otti järjestääkseenkin kaikki: pitääkseen huolen hakemuksen kirjoittamisesta ja lähettämisestä.
"Vaan sinä saat maksaa asianajaja Toftelle, Njaedel."
"Sinä olet alkanut riidan, Sören."
"Niin vaan sinä kaivat ojaa."
Luotsivanhin sai heidät sopimaan maksun kahtiapanosta, ja niine hyvineen meni Sören Börevig.
Oli myöhään illalla, ja luotsivanhin kiiruhti kotia. Kun hän oli lähtenyt, meni Njaedel navettaan. Lehmät — niitä oli kuusi — ammoivat ja olivat levottomia; eivät ne olleet saaneet ruokaa eikä niitä oltu lypsettykään. Njaedel ryhtyi tähän outoon työhön ja teki sen jotenkin kehnosti.
Karja ei tuntenut häntä, sitä paitse oli hän niin iso ja kovakynsinen, että lehmät potkivat kiulut kumoon ja kaatoivat maidon. Njaedel murisi ja kinasteli parhaansa mukaan, vaan jo oli yö sydämissä ennenkun hän lopetti työnsä.
Kun hän vihdoin seisoi kartanolla taas ja ojenteli selkäänsä, kumarassa kun oli kulkenut navetassa, katseli hän merelle. Ilma oli köykäisempi, hän taisi erottaa vielä mustan juovan, ojansa tuolla hiekassa. Hän oli hyvillään siitä että pääsisi taas rakkaan ojan kimppuun hyvällä omallatunnolla. Hetimiten tullenee vastaus kuninkaalta, kun niin monta höyrylaivaa kulki rannikolla; ja oikeudestansa hänen ei tarvinnut epelilläkään.
Hän jo edeltäpäin nautti Sören Börevigin erheyksestä ja teki arviolaskun, kuinka monta päivää kuluisi ennenkun vastaus saapuisi.
Njaedel kaatoi maidon pyttyihin, vaan se kävi hirveän hitaasti. Sen jälkeen meni hän Kristinan kamarin puoleen, pisti päänsä sisään, katseli ympäriinsä, siinä hämärässä vetäessään hyvänhajuista ilmaa sisäänsä. Hän lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa; vaan kun hän meni portaille, jotka rasahtelivat niin oudosti tyhjässä talossa, tuli hänen mieleensä Sören Börevigin sanat: oikeudella pitää olka siansa.
Kauan hän makasi saamatta unta. Hänen päällään oli tänään ollut liian paljon tekemistä, hänen jäsenillään liian vähän.
Hän kaipasi suloista pakotusta käsivarsissaan ja jaloissaan, kun hän venytteli sängyssä; sitä vastaan rupesi hän ajattelemaan jonkin joutavaa, joka ei ollut lainkaan hänen tapansa.
Ja Njaedel, joka muutoin saattoi kuorsata kilpaa kauheimman ukonilman kanssa, säikähteli kissaa, joka naukui ja kuleksi keittiössä tahi Kristinan kamarioven edessä.