V.
Kun virta syöksee kohti pistävää niemekettä, kulkee vesi nokan ohitse, vaan kääntyy takaisin, kun se on syössyt sivu, ja täyttääpi niemen takaisen lahden pienellä pyörteellä.
Kun puupala tulla kiidättää virran laitaa, kulkeupi se tähän pyörteesen, kiertelee ympäri lahdelmaa, kinnaupi niemen nokkaan, vaan taas sen painaa väkevä virta, tempaamatta sitä kumminkaan mukaansa, ja niin kiertelee se kiertelemistään loppumattomasti. Semmoinen pyörre kutsutaan kosteeksi.
Lukemattomat kosteet, joita elämän virta muodostaa, ovat väliin niin pieniä, että ainoastaan yhdellä miehellä on tilaa pyöriä hyrrätäkseen niissä; väliin ovat niin suuria että niihin mahtuu kokonaisia perheitä tahi kokonaisia puolueita — niin, tunnetaanhan historiallisiakin kosteita, joissa koko kansa on pyörinyt itsensä ympäri, kun ajan virta on sitä painanut, tempaamatta kumminkaan mukaansa.
Myöskin vaan julkisessa elämässä on kosteensa ja Norjassa kutsutaan suuria valtiokosteita kanslioiksi. [Alkuperäisessä kirjassa on käytetty "departement" sanaa. "Kanslia" soipi suomalaisen korviin tutummalta. Suomentajan muist.] Täällä suuret joukot hitaasti pyöriviä papereita pyörteen kaltaisina kierivät syvän reiän ympärillä, jossa ei mitään ole, johon kaikki vedetään, jossa ne kierivät ympäriinsä, johon ne katoavat eikä jälkiäkään näy. —
Kamariherra Delphin pani pois kynänsä, täytti lasinsa ja joi sen pohjaan, nyökäyttäessään päätään omalle kuvalleen peilissä. Oli myöhäinen yö. Hänellä oli valkoinen kaulahuivi kaulassa ja kaarteinen liivi, vaan hännystakkinsa oli hän riistänyt päältään, sillä hänellä oli lämmin.
Yrjö Delphin oli ollut kemuissa ja poltteli nyt sikariansa kotonaan komeassa nuoren miehen asunnossa Bergelandsveiellä. Hänellä oli tapa istua yläällä myöhäiseen yöhön erittäinkin pitojen jälkeen — ja jos ei hän soittanut pianoa, kirjoitti hän välistä jotain.
Aamusella oli hän nurpeamielellä ja käytti melkoisen kylmää vettä sisällisesti ja ulkonaisesti. Vaan kun hän sitte tuli hemeään huoneesensa, jossa Börresen matami, hänen emännöitsiänsä, oli laittanut eineen pöytään, oli hän sorja ja sievä kuin mikähän vintiö. Eikä hän ollutkaan kuin kolmenkymmenen seitsemän tahi kolmenkymmenen kahdeksan vuotias, vaan väliin näytti hän vanhemmalta, erittäinkin sen vuoksi että hän alkoi menettää kauniin kiharoisen tukkansa.
Ennen syötyänsä ja luettuaan sanomalehtiä laittausi virkakunnan päällikkö mennäkseen kansliaan. Vaan ensiksi katsoi hän kirjoituspöytäänsä mitä hän yöllä oli kirjoittanut. Ja usein kävi niin että hän repi paperin tuhannen nuuskaksi ja kylvi ne sitten kakluunin nurkkaan Börresen matammin suureksi harmiksi, joka oli niin sanomattoman siistikäs. —
Oli kaunis syysaamu. Linnanpuisto oli täydessä loistossaan, keltaisia ja punaisia viheriäin seassa. Kuura oli kuin välkkyvä kaste ruohossa. Vesiputamaissa oli pudonneita lehtiä ja joutsenenhöyheniä juurikuin laivastoja, jotka odottivat tuulta. Ja ilma oli ikäänkuin niin mahtava, että kansa pysähtyi, veti pari syvää hengähdystä ja, varjostaessaan kädellään aurinkoa, tunsivat he jotain, jota eivät ymmärtäneet — kaipuuta tahi jotakin senkaltaista, tirkistellessään vuonolle ja matalille harjanteille etelässä, jossa auringonvalo oli huikaisevan valkoinen ja sumuinen kuin lumoava harso.
Kun kamariherra kulki katuja, alkoi tervehdys, sillä hän tunsi koko mailman. Vaan hän oli harjaunut tähän tempukkaasen käytäntöön.
Hän näki jo hevoisista kuka istui vaunuissa ja pitää tervehdystään valmiina. Ei koskaan jättänyt hän tervehtimättä vanhoja neitoja ja nuoria rouvia, jotka pysyivät sisällä ja jotka senvuoksi tahtoivat että heitä tervehdittäisiin akkunaan, ja samalla kertaa saattoi hän silmäillä molempia vierukäytäviä, havaita jos joku ristin päässä nosti lakkia — niin, ja herroja raitiovaunujen sisällekäytävässäkin kerkesi hän tervehtiä, kun he kiitivät ohitse. Senpätähden olikin ensimäisiä pääkaupungin ylhäisössä, vaikka hän ehkä oli enemmän pelätty kuin pidetty, sillä hänen kielensä oli terävä ja tiedossaan hänellä oli kaikki.
Kuninkaan kadulla muutaman myymälän edessä oli valtioneuvos Bennechenin hevonen. Yrjö Delphin aikoi juuri kysyä ajajalta, kun neiti Hilda Bennechen tuli ulos myymälästä.
"Ah, kamariherra hyvä", pyysi hän, "tulkaa minun kanssa kotia! Mamma lähetti minut hankkimaan reunukkeita hameesen ja minä tiedän varmaan etteivät ne kelpaa, joita minä olen valinnut. Vaan jos te olette muassa, ei hän voi torailla minulle."
"Se on minusta paha, neitiseni, vaan minä olen matkalla kansliaan. Mitä isä herranne sanoisi, jos tulisin myöhään?"
"Pöhö — luuletteko minun uskovan, että te pelkäätte pappaa? tulkaa nyt!" Hän teki sian vieressään kamariherralle ja tämä nousi kärryihin. —
"Minä en kummastele, että kamariherra Delphin epäili lähteäkseen ajelemaan neiti Bennechenin kanssa", sanoi muuan nuori herra, joka kulki katua erään neitokaisen kanssa.
"Ei, tyttö raukka hän on hirveä", vastasi neiti muikuillen.
"Ruma tukka, ruma iho, suuri suu, pieni nenä, entä sitte ruumis — ainoa, joka hänellä on jonki näköistä, niin silmänsä."
"Onko teistä hänellä kauniit silmät?" kysyi neiti ja katsoi ylös.
"Jumala nähköön, ei ne minusta ole niinkuin muutamilla, jotka tunnen", vastasi herra sievästi, "vaan silmänsä ovat paraat, mitä neiti Bennechenillä on."
"Ah niin, nuo silmänsä ovat semmoiset tuimat, tyhmät ukulin silmät."
"Tyhmä hän kuulemma onkin."
"Kuin pukki! sehän on yleensä tietty."
Sillä välin ajeli Delphin neiti Bennechenin kanssa takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Valtioneuvos asui Kristian Augustin kadulla. Porttikäytävässä tapasivat he pitkäkasvuisen nuoren tyttären, joka tervehti neitiä.
"Kuka hän oli?" kysyi kamariherra. "Hän oli Mon veljentytär, Kristina; eikö hän ollut kaunis?"
"Minusta oli hän liian suuri", vastasi kamariherra.
"Alfred kehuu hänen olevan kelpo tytön kaikin puolin; hän sanoo tulleensa tuntemaan hänet ylimaassa."
Valtioneuvos Bennechenin asunto oli sisustettu komeasti; heti näki, että asunto oli osottamaan mahtavuutta. Kaksoisovet olivat auki huoneesta toiseen, jotka kaikki olivat tilavia, ja viimeisenä oli rouvan kamari, jonka lattiaa peitti paksu matto ja ovia varjostimet.
Valtioneuvoksen rouva otti kamariherraa vastaan teeskentelemättömällä ilolla; tämä oli vieraissakäynti, johon hän pani arvoa. Ja Hilda oli hyvillä mielin siitä, että hän oli tehnyt tuommoisen "tempauksen", ottamalla hänet mukaansa.
Valtioneuvoksen rouva oli vaaleanharmaassa aamuhameessa, päässään pieni reunusmyssy. Vaikka 55 vuoden vanha oli hän kaikitenkin kaunis, silmänsä viisaan ja kylmäkiskoisen näköiset. Nuorena ollessaan hän oli ollut ylistetty kaunotar, ja hänellä pysyi vielä jäykkä taipumus kauniisin ihmisiin.
Seuraelämässä hän oli vilkas, olematta kumminkaan huimapäinen ja ylevä olematta jäykkä; hänen hymyilynsä oli viehättävää ja olisipa ollut vielä isommassakin määrässä, jollei se olisi muistuttanut niin kovasti omituisesta hymyilystä, joka juurikuin sukuperintönä seuraa kaikkia naisia, joilla kuusi etuhammastaan on kultakiipaleella.
Salissa oli myöskin talon nuorin poika Alfred, joka juuri oli tullut kaupunkiin, ja hänen hyvä ystävänsä Hiorth. Ekstra tekeysi niin pieniksi kuin mahdollista muutamassa syrjäisessä loukossa, ettei virkakunnan päällikkö huomaisi häntä keskellä kanslia-aikaa. Delphin sentähden tervehti häntä erittäin ystävällisesti.
"Nyt, hyvä kamariherra, tulee teidän sanoa ajatuksenne asiassa", sanoi valtioneuvoksen rouva. "Alfred, poika raukkani, on niin onneton, kun pappa ei tahdo ottaa häntä kansliaansa. Alfred väittää, että se on oikein ja euroopalaista, kuten hän sanoo, että pappa auttaisi häntä, vaan te itse tiedätte kuinka Daniel pelkää antaakseen vastapuolueelle vähintäkään syytä valituksiin, ja senvuoksi —"
— "ja senvuoksi hän tahtoo lähettää minut hiiden revisioniin", keskeytti Alfred, "jossa en tunne ristinsielua, ja kun juuri olin hyvilläni siitä, että saisin olla yhdessä Hiorthin kanssa — minne Hiorth katosi?"
Ekstra tuli nyt esiin muutaman palmukasvin takaa ja väänteli nolona valkeita viiksiään.
"Niin, onhan oikein synti Alfredin laita", jatkoi valtioneuvoksen rouva. "Daniel on aina ollut ankara häntä kohtaan."
Vaan nyt hän näki Hildan mallit, ja pian hän oli peittänyt koko suuren pöydän vaatetilkuilla ja malleilla. Kamariherra auttoi häntä, ja Hilda pääsi nuhteista.
Nuoret herrat jäivät seisomaan syrjään akkunan luo.
"Se oli hyvä onni, Hiorth! Hän asuu tässä talossa. Hän on nimittäin sukua Molle — papan Mo'lle."
"Antti kaikkivaltiaalle", sanoi Hiorth.
"Katsotteko häntä siksi? se on erinomaista. Niin, näetkös, Antti kaikkivaltias on hänen isänsä veli — isänsä on emäsika päälle päätteeksi, häntä on rangaistu salavuoteuksesta. Oletko nähnyt tyttöä? Minä selitän sinulle."
"Tunsitko lähemmin häntä siellä kotonaan?"
"No, noin jotenkin", vastasi Alfred ja iski silmää.
"Saatpa nähdä, että hänen käy samoin kuin isänsäkin."
"Häh?" kysyi Alfred.
"Salavuoteus", kuiskasi Hiorth.
Vaan tämä sukkeluus valtasi heidät niin, että heidän täytyi mennä ulos ruokahuoneen kautta saadakseen oikein nauraa portailla. —
Kun virkakunnan päällikkö tuli virkahuoneesensa, kävi kello yhtä. Hänen pöydällään oli mahdoton kasa uusia asioita. Vahtimestari Mo seisoi juuri lukemassa muutamia asiapapereita, keltaisissa kääreissä.
"Mitä nämä ovat, Mo?" kysyi Delphin kiivaasti.
"Tämä lähimmäinen on muuan vedottu juttu; riita muutamasta kaislarannasta rannikolla." Antti Mo oli saanut paljon lainopillista tietoa ja oli täydellisesti perehtynyt kansliakieleen.
Virkakunnan päällikkö ei kuunnellut hänen puhettaan, vaan otti kerrallaan pari kirjettä, jotka olivat siinä.
"Kantakaa koko ruko Mortensenille ja käskekää hänen katsoa, mitä ne ovat ja järjestää niitä vähän", sanoi hän kärsimätönnä.
Vaan kun Mo tuli Mortensenin luo, oli tämän aika vielä tärkemmässä kuin virkakunnan päällikön. Silla Mortensen kirjoitti suurimmassa salaisuudessa pääkirjoitusta sanomaansa.
"Pankaa ne Kaokseen siksi aikaa", huudahti hän katsomattakaan ylös.
[Kaos on kreikkalainen sana, joka merkitsee ääretöntä avaruutta tahi sekasotkua.]
Kaos oli muuan hylly aivan lattian rajassa, ja se oli Mortensenin erityisen hallinnon alaisena.
Antti Mo otti kasan, käänsi sen nurin, jotta keltaiseen kääreesen käärityt asiapaperit tulivat alimmaisiksi, hän pisti keltaisen paperin laidatkin sisään, ettei niitä ollenkaan näkynyt; sitten pisti hän kaikki syvälle Kaokseen, jossa sitä oli runsaasti ennaltaan. —
Antti Mo, joka oli muuttanut nimensä Batnemosta Moksi, teki tuttavuutta
Bennechenin kanssa, kun valtioneuvos vielä oli asessorina.
Molla ollut siihen aikaan iso muonakauppa aivan asessorin vieressä, ja osottamalla perheelle pientä palvelusta oli hän päässyt vähitellen semmoiseen suosioon, että hän vihdoin tuli yhtä välttämättömäksi herralle ja rouvallekin.
Ja kun asessori nimitettiin valtioneuvokseksi, otti hän Mon mukaansa ja teki hänestä kanslian vahtimestarin. Tähän virkaan näkyi hän olevan ikäänkuin luotu. Hän hiipi ympäriinsä kuin kissa, eikä kaukaa viipynyt ennenkuin hän tunsi joka nurkan ja kaikki kanslian salaisuudet ja juonet olivat hänen käsissään. Se vaikutus, jota hän teki itse valtioneuvokseen, oli suorastaan käsittämätöntä, ja kaikki ihmiset tiesivät, että hän oli mahtavin mies koko kansliassa.
Valtioneuvoksen suuressa talossa — Bennechen oli saanut rahoja vaimonsa muassa — asui Antti Mo kivijalkakerroksessa. Se kyllä oli puoleksi maanalainen, vaan kun laskeusi alas pari kolme porrasta, jotka veivät sinne porttikäytävästä, olivat huoneet lämpimät ja iloiset, ja täysi päivänvalo tuli akkunoista, jotka olivat korkealla seinässä.
Kun Kristina tuli taloon, käytettiin keskihuonetta hänen makuukamarikseen. Siitä oli se seuraus, että Antti sedän piti kulkea hänen huoneensa läpi tullakseen omaansa. Eihän se ollut juuri mukavaa, vaan ei Kristina siitä suuria huollut. Antti setä oli siivo hänelle, ja iso, komea kaupunki tarjosi hänelle monta iloa, että hän voitti koti-ikävänsä.
Sitä paitse oli hän iloinen ollessaan vieraitten seassa, jotka eivät tienneet siitä häpeästä, jonka isä oli saattanut itselleen ja hänelle.
Hieno valtioneuvoksen perhe tervehti häntä, kun hän tapasi heitä porttikäytävässä. Hilda neiti oli vielä pari kertaa pysähtynyt puhuttelemaan häntä.
Kristinasta se oli enemmän kuin saattoi odottaakaan, kun niin hieno neiti puhutteli häntä, joka oli vaan paljas talonpoikaispiika. Sitä vastoin ei hän ymmärtänyt panna tarpeellista arvoa kandidaatin hempeyteen. Ensiksikin oli hän varma siitä että Alfred tiesi hänen isänsä häpeällisestä käytöksestä; sitä paitse oli jotakin, joka teki hänet levottomaksi, siinä ystävällisessä äänessä, jolla nuori herra puhui hänelle, kun hän pysäytti hänet tavatessaan porttikäytävässä eli tullessaan alas huoneesenkin.
Kyllä hän piti paljon enemmän tohtorista, vanhimmasta pojasta; vaan hänen kanssaan oli hän puhellut vain pari kertaa.
Kun Kristina oli ollut kaupungissa pari viikkoa, hän sai kirjeen kotoa:
"Rakas Kristina! Kissa on vaikeroinnut mentyäsi, ja isäsi samoin, vaan hän toisella tavoin, nimittäin siten enimmäkseen että hän hirveästi kaivaa ja louhii ja ryskää ja reuhtoo, jotta henkensä kaupalla kulkee hänen tilustensa ohi tautta sinkoilevien kivien ja turppeitten ja risujen, jotka runsaasti ja usein kimpoavat ilmaan, kuten myöskin tie itsessään tuottaa paljon kiusaa ihmisille ja eläimille sentautta, että tällä tieosalla ei ole oikeaa omistajaa, vaan nimismies on neuvonut minua ruotimestarin luo, ja ruotimestari tie-insinörin, joka on muuan kapteeni, jotta itse käsittääkin taidat, mitä siitä olisi hyötyä. Vaan hän on parempi kuin odottaakaan taisin, tuo isäsi. Ollakseen niin yksinään, vaan hän on myönyt ne neljä, joka oli hyvä, sillä se oli Sotoman ja Komorran hävitys navetassa ja maitohuoneessa, sillä ne potkivat, vaan sinun musta lehmäsi ja se, jonka hän osti arentimieheltä ovat vielä jälellä ja lypsävät hyvin, kun hän antaa niille liian paljon minun mieleni mukaan jota hän ei tahdo kuunnella, vaan suuttuu. Meillä on ollut niin huonoja ilmoja ja myrskyä ja ukkosta on merellä, kuten olen lukenutkin lehdissä, että muuan äkäinen jättiläinen on kulkenut Atlantin yli ja Kanaalin läpi, ja muuan Kristianian laiva, joka tuli Pensakoolasta — tahi oliko se nyt Makelainista, on menettänyt liiverpuominsa, josta sinun pitää kysyä ja kirjoittaa minulle tarpeellisen selityksen. Isältäsi terveisiä ja ole enin minulta tervehditty.
"Suurimmalla kunnioituksella Lauri Voldeman Seehus."