IX.
Kun Mortensen rupesi toimittamaan "Kansan ystävää", pantiin sanomalehdelle nimeksi: "Kansan todellinen ystävä", ja kohtalaisen asunsa siaan, mikä sillä oli ollut Hansen äijän aikoina, painettiin se nyt kauniille paperille ja uusilla kirjasimilla.
Kuvat sitä vastoin pysyivät jonkun aikaa samalla kotitekoisella kannalla: mustina lönttinä, vähän valkoista siellä täällä. Vaan muutamana päivänä ilmoitti toimittaja tilaajilleen kuvien loppuvan seuraavasta neljännyksestä alkain.
Tämän kautta kadotti sanomalehti luonnollisesti suuren joukon alhaista väkeä, vaan Mortensen oli hyvillään kaikessa tapauksessa. "Kansan todellinen ystävä" sai kohta yleisönsä; mitä aineelliseen puoleen tulee, näkyi se käyneen paremmin kuin toivottiinkaan.
Ekstra-ordinari Hiorth oli niin lopettanut muutaman pääkirjoituksen lukemisen, jossa näytettiin mahdottomaksi määrätä kuka tai mitä nykyaikaan tarkoitetaan sanalla: kansa; lähinnä täytyi sen kai olla virkasääty, joka oli kansan ydin — kun tukkukauppias Falck-Olsen astui sisään ulommaiseen huoneesen ja kysyi valtioneuvosta. Kun yksi neuvoi tukkukauppiasta valtioneuvoksen huoneesen, hajosi kuuliakunta, joka oli kokoutunut "Kansan todellisen ystävän" ympärille, ja kukin meni paikoilleen läheisiin huoneisin, tunkeutuakseen paperikasoihin.
Hansen äijä vaan ei ollut liikkunut. Hän ei ollut muka kuuntelevinaankaan näitä lukemisia. Tämä ei kyllä auttanut häntä ensinkään, sillä kun tuli jotain, jonka tiettiin käyvän hänen älälle, ulvottiin hänen korvaansa sitä. Hansen äijästä oli tullut varottava esimerkki kanslian nuorisolle, joka osoitti miten käy kun ajaa vastakkaisia mielipiteitä. Kaikki tiesivät, ettei hän päässyt sen ylemmäs. Missä hän nyt istui, kasvot seinää kohti, tonkimassa kaikenlaista törkytyötä, istuu hän siinä kunnes lasketaan arkkuun; jollei vaan olisi lopusta täytymys ajaa hänet menemään, sillä Hansen äijä ryypiskeli, niin hoettiin viime aikoina.
Kun valtioneuvos näki tukkukauppias ystävänsä astuvan sisään, hän ymmärsi rahajutun olevan kysymyksessä, ja täänkaltaiset olivat ylipäänsä hirveän kiusallisia. Sentähden kysyi hän iloisella äänellä, tulisiko tukkukauppias käskemään häntä metsästysretkelle; silloin oli tyven ja selkeä talvipäivä, vähän oli kylmä ja aurinko paistoi.
Vaan Falck-Olsen alkoi tuimalla asiotsiaäänellä puhella huonoista ajoista, tappioista kaikkialla ja kun voittoa ei saanut mistään.
"Niin, niin", keskeytti valtioneuvos, kulkiessaan edestakaisin, lyöden käsiä toisiinsa, sormet suorina, jotta sormenpäät tulivat yhteen, "kotimainen teollisuus ja kauppa ovat rappiolla tätä nykyä, sitä ei voi kieltää, vaan me toivomme."
"Ah, ei parane kanalle aikaa; minä en tiedä miten laita täällä maassa on. Vähän aikaa käy laatuun, ja loistavastikin, vaan sitten pysähtyy ja menee hajalleen, ei mikään ota kukoistaakseen meillä, kaikki, mihin ryhdymme, käy niin nahjustamalla. Katsokaa, nyt esim. Osakepankkia, joka perustettiin niin paljolla sampanjalla tässä mennä vuonna, ja nyt menee se ihan männikköön!"
Näitten sanojen johdosta laski valtioneuvos helpoituksen huokauksen. Hän pelkäsi että tukkukauppias oli tullut huvittamaan häntä "rahan hankkimisen vaikealla työllä", "suurilla apurahoilla", ja moisilla ikävyyksillä, joita hän toi esiin, kun oli huonolla tuulella. Vaan Osakepankki oli aina viaton puheaine, ja valtioneuvos vastasi sen tähden leikillisesti: "Pankin hallituksen jäsenenä panen vastalauseen teidän syytökseenne. Me olemme päinvastoin, kuten vuositilit näyttävät —"
"Minä viisi vuositileistä", vastasi Falck-Olsen, "mikä on tehdessä hyviä tilejä, senhän taitaa vaikka mikä tökerö tätä nykyä. Vaan kelvollista asiain johtajaa kaivataan johtokunnassa. Mitä hiittä niistä on noista oppineista lakimiehistä, jotka eivät ilmoisna ikänään ole olleet asioissa — kaikilla näillä valtioneuvoksilla, asianajajilla ja asessoreilla — ne eivät ymmärrä asiaa, ei totta tosiaan! Ei he ymmärrä niin vähän vähääkään."
Nytpä valtioneuvos ymmärsi minne "asia" veti; hän naputteli sormiaan varovasti ja sanoi: "Olette todella osaksi oikeassa, ystäväni — suureksi osaksi; mutta —" hän pysähtyi, hypelöi ystävänsä takinkaulustan kulmaa vasemmalla puolen, lisäten: "on toki kummallista, kummallista ja valitettavaa, että mies moinen kuin te ei ole kunnianhimoinen."
"Hä?" kysyi tukkukauppias ja katsoi epäileväisesti.
"Eikö tule mieleenne koskaan, että te kerrassaan liian vähän käytätte vaikutusta, joka teillä on — tahi ainakin voisi olla? Nähkääs nyt esim. Osakepankissa, jota mainitsitte: jos vanha valtioneuvos Falbe lähtee pois johtokunnasta, kuten hän varmaankin tekee seuraavassa yleisessä kokouksessa, niin olisihan se johtajanpaikka jonkin arvoinen teille."
"Kyllä, sitäpä juuri haluankin!" lausui tukkukauppias.
"Mahdotonta, sen pahempi! Aivan mahdotonta, ystäväni!" vastasi valtioneuvos, kulkien taas edes takaisin lattialla.
"Vai niin! Saanko kysyä miksi niin?"
"Siksi että konsuli Lind nähtävästi haluaa saada avonaisen johtajan paikan!"
"Haluaa! Haluaa! Onko mokomaa kuultu!" huudahti tukkukauppias ja nauroi pakollisesti. "Olisi hauskaa kuulla minkätähden aina kaikki käy kuin itsestään sille suosiolliselle herralle; eihän hänkään ole isompi pohatta kuin minäkään."
"Ei, ei suinkaan, vaan hän on luotettava."
"Mitä herra valtioneuvos tarkoittaa sillä? Enkö minä ehkä ole luotettava mies?"
"Tyyntykää, tyyntykää, hyvä ystävä!" sanoi valtioneuvos Bennechen hymyillen ja painoi hänet istumaan tuolille. "Pyydän saadakseni selittää teille tarkoitukseni esimerkillä. Te piditte, kuten muistatte, pari kuukautta sitten pidot, loistavat kemut, voin sanoa; siellä ei puuttunut mitään, kaikki oli kaunista, virheetöntä, arvokasta, sanalla sanoen, kuten piti ollakin. Ja kuitenkin — antakaa huomautan teille erityistä kohtausta."
Nyt oli valtioneuvos mieliaineessaan. Pieniä salaisia toimintoja kahdenkesken lukittujen ovien takana, kas se asema josta hän enin oli mielissään. Hänen puheensa sai silloin salaisen, tuttavallisen äänen, juurikuin hän joka hetki sen mielisuosioksi, jonka kanssa hän puheli, aukaisi sydämensä, puheli siitä jota hän muutoin ei uskonut kellekään, ja oikeastaan mieluummin olisi salannut; kaikki kävi siten, jotta läksi hänen luotaan siinä vakuutuksessa, että oli saavuttanut valtioneuvos. Bennechenin täydellisen ja jakamattoman luottamuksen ja kaikki hallituksen salaisuudet oli hänen tiedossaan. Ja kuitenkin sanottiin hänestä, että hänen pääasiallinen omituisuutensa valtiomiehenä oli erinomainen tunnollisuus, kun asioita oli salassa pitäminen.
Hän siirsi tuolinsa aivan tukkukauppiaan viereen, käänsi kauniit, avoimet kasvonsa häneen päin ja jatkoi: "Saattaa näyttää kummalliselta, että vieras arvostelee talonväkeä, vaan mehän tunnemme toisemme, ja koska olemme juuri siinä puheaineessa, sallittakoon minun lausua muutamassa suhteessa hämmästystäni teidän kutsuistanne."
"Vai niin —? Sitä en ymmärrä."
"Näetkös, hyvä ystäväni, se tapaus, josta tahdon teille huomauttaa, oli illallispöydässä, joka — sivumennen mainiten — oli oivallinen — teidän työhuoneessanne. Kuten epäilemättä muistatte, väiteltiin siinä politiikista —"
"Niin, vaan tietäkää, herra valtioneuvos, samaahan tehdään varmaankin kaikkialla tänä aikana. Mainitkaa minulle joku seura, jossa ei puhella politiikista?"
"Niin, siinäpä se juuri on", huudahti valtioneuvos, "puhellaan politiikista kaikkialla, siinä olette oikeassa, kerrassaan oikeassa. Vaan huomatkaa tarkalleen se seikka" — valtioneuvos löi häntä polveen samassa tahdissa kuin puhuikin — "kun väitellään politiikista, niin merkitsee se, että seura on huonosti yhdistynyt — siinä on eroavaisuuksia!"
"Vaan siellähän huoneessani oli pelkkiä ylhäisiä henkilöitä. Sinä päivänä olin juuri käskenyt monta erinomaista miestä, joita ei minulla ollut huvi ennen nähdä luonani."
"Aivan oikein! ja sehän oli itse onnettomuus. Siellähän oli miehiä vaikka minkä värisiä" — valtioneuvos laski ääntään — "aina asti punaiseen! Ja mainittiin monta ikävää asiaa, kovin ikävää, se mun täytyy sanoa. En itse vuokseni, ymmärrättehän — minä en välittänyt vähääkään siitä; aivanhan yleisiä lauseita ja enimmäkseen nuoret henkilöthän niitä lausuivatkin. Vaan teidän puolestanne, hyvä ystävä, arvelen ma, että —"
"Uh", keskeytti tukkukauppias ja nousi seisomaan, "siitä minä viisi veisaan, minä olen itsenäinen mies, selvmade mies, minä en kerjää keltään mitään!"
"Ei, ei, on kuin sanoin: te ette ole lainkaan kunnianhimoinen, ja se minusta on valitettava asia, hyvin valitettava." Valtioneuvos kulki edestakaisin, kertoellen: "hyvin valitettava asia."
"Hm — kunnianhimoinen!" sanoi Falck-Olsen vihdoin äreästi, "kyllä varmaan olen kunnianhimoinen, ainakin niin paljon että toivon — toivon saavuttavani sen vaikutuksen, mikä minulle kuuluu. Vaan politiikin kanssa en luule minulla olevan mitään tekemistä, sitä olen teille sanonut tuhannen tuhatta kertaa; minä en kuurra en kaarra mihinkään puolueesen, minä olen välillä — eli oikeammin sanottuna: minä olen yli politikin!"
Hän oli ylpeä tästä hyvin sointuvasta lauseesta, vaan valtioneuvos käänsihe häneenpäin, kohottaen olkapäitään: "Lause, jota käytätte, on jossakin tilaisuuksissa hyvä lauselma; minä myönnän, että sitä joskus voi käyttää hyvällä menestyksellä. Vaan, hyvä ystäväni, ollaan yksimielisiä — näin meidän kesken — että se on puhetapa — eli, suoraan sanoen: paljasta mielettömyyttä. Ei, on vanha sananlasku kumminkin parempi: 'Sano minulle kenen kanssa seurustelet, ja minä sanon sinulle mikä olet.'"
"Mutta — mutta ketä en olisi saanut kutsua?" kysyi tukkukauppias vähän säveämmästi.
"Ah, hyvä ystäväni, kuinka voitte uskoa että ryhtyisin erityisseikkoihin! Minä tarkoitin vaan noin yleisesti että seura ei ollut yhtäläinen. Useat olisivat ilman mitään vahinkoa voineet olla poissa, ja taas toisakseen kaipasin minä yhtä ja toista, joka minun mielestäni olisi pitänyt olla siellä. Suvaitkaa että näistä mainitsen esim. sanomalehden toimittaja Mortensenin, miehen, joka epäilemättä —"
"Hän tulitikkuineen! Ei kuulkaas — tiedättekö että se —"
"Minä voin sanoa teille jotain kahden kesken", kuiskasi valtioneuvos. "sillä miehellä on tulevaisuus, minkälainen lieneekään menneisyys ollut. Oletteko ottaneet huomioon hänen sanomalehtensä? Teille uskallan sanoa: sillä lehdellä tulee olemaan merkityksensä — hyvin suuri merkityksensä."
Samassa tuli Mo sisään paperikasan kera.
Tukkukauppias ei suinkaan suvainnut kuulijaa. Sen sijaan että olisi ottanut häntä miehen tavalla kurittaakseen, antausi hän keskusteluun, jossa — kuten tavallista — veti lyhintä virttä.
Eipä hän kuitenkaan tahtonut lähteä lyömättä valttiansa, ja sentähden sanoi hän puoliääneen:
"Niin, minä tahdoin vaan sanoa teille toivovani varmaan että, kun äänestys on ratkaiseva asian, Tekin valitsette minua."
Valtioneuvos tunsi ilkeän piston. Tukkukauppias katsoi häneen keltaisilla silmillään, jotka seurasivat tavallisesti "suuria apurahoja" ja muita semmoisia ikävyyksiä. Vaan hän ojensi ystävällisesti kätensä, jättäessään hyvästiä siinä ovensuussa: "No, niin, kiitos ystäväni, siitä kerkiämme aina puhella. Muuten ajattelen kyllä, että olemme yhtä mieltä kaikenmoisissa suhteissa."
Tukkukauppias mutisi jotain, jota ei ollut helppo ymmärtää, ja valtioneuvos sulki oven hänen jälkeen, mielessään vilkas tunne siitä, että tulevalla kertaa olisi vielä pahempi.
Sitten hän kääntyi Mon puoleen, otti paperit ja pani ne väliä pitämättömästi pöydälle. "Onko teillä laskut?"
Mo otti esille seitsemän, kahdeksan laskua.
"Niitä on liian monta, enemmän kuin sovittiinkaan!" huudahti valtioneuvos suutuksissaan. "Saatte sanoa Gluncken rouvalle, että ei ole tarkoitus että hän myöntyy kaikkiin hänen oikkuihinsa; ei totta tosiaan se käy laatuun."
"Niin, herra valtioneuvos", sanoi Mo valittaen, "saman sanon minäkin, vaan Malla Bimbam väittää —"
"Kuka?" kysyi valtioneuvos äkäisesti.
"Ah, pyydän anteeksi — tarkoitin Gluncken rouvaa, joka väittää että heillä tätä nykyä on kaikkia tuonlaisia —"
"Hm —" keskeytti Bennechen ja avasi pienen laatikon pöydässään.
Hänen laskiessaan rahoja, sanoi Mo: "Tietääkö herra valtioneuvos kenen kanssa virkakunnan päällikkö Delphin seurustelee?"
"No, kenen?"
"Hansen äijän."
"Hansen äijän — joka on tuolla sisällä?"
"Niin; eilispäivänä istui virkakunnan päällikkö koko illan Hansenin luona, ja kun hän lähti sieltä, pisti hän 40 kruunua rouvan kouraan. — Minä tiedän ihan varmaan sen", lisäsi vahtimestari.
"Luottamattomia ihmisiä, kenen puoleen kääntyneekin", mutisi valtioneuvos, pannessaan rahat Mon eteen.
"Tosiaankin, tässä muistaessani — teillähän, Mo, on luonanne sisarenne tytär?"
"Veljeni tytär, herra valtioneuvos."
"No niin, minä toivon, että laitatte hänet luotanne. Kas niin, voitte odottaa tuolla ulkona kunnes soitan."
Valtioneuvos istahti; vaan vahtimestari Mo jäi seisomaan.
"Onko vielä jotain sanomista, Mo?"
"Minä en mielelläni lähettäisi luotani veljeni tytärtä", alkoi Mo kaikella kunnioituksella.
"Matkarahaa tarvitsee hän luonnollisesti", sanoi valtioneuvos ja tarttui avainkimppuun, joka vielä rippui pienen laatikon suulla.
"Minä haluaisin pitää häntä luonani", lausui Mo toistamiseen kuivasti.
Valtioneuvos käänsihe:
"Miksi sitten?"
"Siksi — siksi, että minä haluan niin", vastasi toinen alamaisella äänellä.
"Ei hukata aikaa, Mo. Vaimoni sanoo, että hän panee poikain päät pyörälle; minä olen luvannut, ja pois pitää hänet laittaa."
"Pyydän anteeksi, herra valtioneuvos, vaan minun täytyy saada pitää hänet luonani", vastasi Antti Mo ja poistui pieneen eteiseensä.
Valtioneuvos istui hetkisen ja mietiskeli sitä. Tapahtui kyllä, että Mo teki esteitä, vaan niinpian kun avattiin pieni laatikko, kävi kaikki täydellisesti. Se pahinta, että nyt syntyi hänelle luultavasti pieni kohtaus rouvansa kanssa.
Pieni pelostunut toimitussihteeri sai kärsiä siitä; itse virkakunnan päällikkö Delphinkään ei päässyt vapaaksi, ja valtioneuvoksen huonon tuulen maine levisi yli koko kanslian. Kuiskailtiin ja juostiin ja neuvoteltiin toisesta pöydästä toiseen; pelottava aavistus viraltapanosta eli alennuksesta kävi läkkitolposta läkkitolppoon, ja jokainen teki hiljaisuudessa syntirekisterinsä.
Antti kaikkivaltias hymyillen vaan hiipi ympäriinsä huopasaappaissaan, ja kaikki nostivat silmänsä "työstään", kun hän kuleksi, niin salamyhkäisenä, napissa takki, jonka kauluksen yli valkoinen tukka rippui.
Valtioneuvoksen tuuma kävi tukkoon. Heti kun vaimonsa näki hänet, kysyi hän: "No, oletko määrännyt?"
Valtioneuvos väänsihe vähän, ennenkuin vastasi. Vaimonsa oli ainoa ihminen, jota hän oli kohdannut, jota kohtaan hän ei voinut käyttää mahtavampaa valtiotaitoansa. Sen vuoksi hän valitsi vastauksekseen:
"En, suoraan sanoen, en ole vielä, vaan —"
"Mikä on ollut esteenä?"
"No ei tahdo; hän ei halua mielellään lähettää häntä pois."
"No — aina se sama Mo", puhkesi valtioneuvoksen rouva puhumaan ähmeissään. "Kun Mo ei tahdo, niin on sinulla peukalo keskellä kämmentä. Voisi melkein luulla, että sinä tavalla tai toisella olet hänen vallassaan, jotta et uskalla hiiskua sanaakaan häntä vastaan."
"Ha, ha, ha, Mo raukka!" nauroi valtioneuvos, vaan ei se tuntunut tulevan oikein sydämen pohjasta, ja hän tähysteli ahkerasti akkunasta, vastatessaan: "ymmärräthän sen, jotta jos se on sinusta niin tärkeää, että tuo tytär laitetaan menemään, niin ei ole mitään estettä; minähän voin suoraan käskeä Mon —"
"Niin, luuletko ettei ole jo aika käyttää valtaasi, jos sinulla on sitä? Sinä et tiedä mitä tyhmyyksiä Juhana tekee; Alfred puhuu tuhansista tapahtumisista —"
"Anteeksi, vaan sen, minkä minä olen huomannut, käy Alfred yhtä usein porttikamarissa kuin Juhankin."
"No niin, mitä sitten? Alfred on ymmärtäväinen — joka tietää herrain tapoja! Jos hän hyväileekin köyhää tyttöä, niin tiedämme mikä on tarkoitus. Vaan Juhana, näes, sinä et ole koskaan huomannut kuinka vaarallinen Juhanan luonto on, kuinka sanomattoman tyhmä hän on — meidän kesken sanoen. Jos hän saa jotain päähänsä, on hän valmis tekemään suurimpia pöljäntöitä: niin, en kummailisi ollenkaan, jos hän jonakuna päivänä tulisi kertomaan meille, että hänellä on vakaa aikomus ottaa aviopuolekseen semmoinen nainen."
"Voi, rakas Adelaide, kuinka saatat ajatella semmoista. Se luonnollisesti ei saisi tapahtua — ei millään ehdoilla — luonnollisesti!"
"Niin, niin, minä olen nähnyt monta semmoista tapausta", vastasi Bennechenin rouva. "Sanotaan niin kauan: se on mahdotonta, kunnes vahinko on tapahtunut, ja sitten istutaan häpeässä korvia myöten. Ei, semmoista pitää estää aikoinaan, se on minun ajatukseni, ja pois pitää hänet laittaa, tuo inhottava, punatukkainen olento! Ajattelehan, Daniel, semmoinen hirveä aju."
"Niin, vaan sinä tiedät, että Alfred myös —"
"Taas Alfred! Ethän koskaan ole pitänyt hänestä! Alfredissa on jotain taiteellista, kuten useilla suvussamme. Punainen tukka ja valkoinen iho, tahi jotain semmoista, houkuttelee häntä. Ja sitä paitse — minä luulen ettet sinäkään ollut hempeä siihen aikaan, ystäväni."
Tämä todistus oli valtioneuvoksen rouvan väkikanona, joka aina lopetti taistelun; sitäpaitse ilmoitettiin samassa että pöytä oli katettu.
"Missä on Alfred?" kysyi valtioneuvos, kun ainoastaan emännöitsiäneiti oli ruokahuoneessa.
"Alfred, poika raukkani, ei tule puoliselle", vastasi valtioneuvoksen rouva; "hän kävi täällä edeltäpuolisen ja sanoi aikovansa mennä suoraan kansliasta Eriksenin — sinä tiedät, hänen ystävänsä — kandidaati Eriksenin luo, joka on kipeänä."
Valtioneuvos teki mielessään huomautuksen, että kandidaati Eriksenin tauti oli hyvin pitkällistä.
"Mutta Hilda? Missä on neiti?" kysyi rouva.
"Neiti tulee heti", vastasi emännöitsiäneiti, "hän käski piian sanoa hänelle milloin ruoka on valmiina. Hän on porttikamarissa."
"Kuules Daniel", kuiskasi rouva. "Tuo viekas olento alkaa luikerrella siellä sisarensa luona."
Kun Hilda tuli, tahtoi hän kertoa uudesta ystävättärestään Kristinasta, vaan äiti keskeytti heti. Ja kun häntä ei isäkään puolustanut, oli hän vaiti.
He söivät siis päivällisensä ääneti — jokapäiväinen aterialla olo, muikea ja ikävä.