VIII.
Sadelakki sidottuna leuan alle, sillä myrsky pauhaili, hyräillen mielilauluaan kulkiessaan:
"Kuules Katri kulta! Sinä rakkauden tulta —" tuli luotsivanhin Seehus marraskuun viime päivinä rinteitä alas.
Kirje oli tullut Antilta, ja luotsivanhin tiesi kuinka levotonna
Njaedel odotti selityksiä "jutustaan."
Tasangolla oli Njaedelin matala talo vasta kynnettyjen peltojen keskellä, ja hiekassa näki hän puolitekoisen ojan. Pari kaislakuormaa ajoi kappaleen matkaa siitä.
"Sören Börevig tiesi kyllä mitä hän teki, kun hän sai Njaedelin menemään kuninkaan oikeuteen", mutisi luotsivanhin.
Myrsky kävi lounaalta matalaa rantaa pitkin. Se oli kova syysmyrsky ja jo varhain puolenpäivän jälkeen rupesi hämärtämään.
Luotsivanhin seisahtui ja heitti merimiehen katseen merelle ennenkun meni alas viimeistä mäenrintuusta. Etelässä päättyi hiekkatasanko paljaisin kallioihin, jotka pistäysivät niemekkeiksi, joihin meri murtui; kuohuavan vaahdon keskellä korkealla ilmassa voi hiljaa sekuntisen eli pari juurikuin valkoinen pylväs lyijynharmajaa perää vastaan ja hajosi sitten vaahtovaipaksi yli kivien.
Pohjoisessa saattoi hän seurata pitkässä mutkikkaassa viivassa kuohuu vaahtorantaa; se oli niin leveä, että se luotsivanhimman laskun mukaan murti kymmenkunnan jalkaa vettä. Suoraan pohjoisessa keskelle kuohuja näki hän silloin tällöin vastasytytetyn Bratvaldin majakan välkkyvän.
Ei yhtään purjetta näkynyt; pilvet yhtyivät toisiinsa muuttamatta paikkaanko — mustanharmaissa tukuissa — kova, jäykkä myrskyilma. Mereltä kuului lakkaamaton jyminä, syvä, jyryävä ääni, joka nousi ja laski, silloin tällöin kumiseva paukaus juurikuin kanonan paukaus hyvin kaukaa. Tuuli pörryili kanervikossa ja vongutti sähkölankoja maantien vierellä, ja lokit, jotka lentää liitelivät mereltä, siivet tanassa, iskivät myrskyssä.
Kun luotsivanhin meni Börevigin veräjästä alas Svartmyreen, ei hän enää hyräillyt; päin vastoin hän kirota nasautteli.
Suuria pyöreitä kiviä oli keskellä tietä; sadevesi mäeltä oli syövyttänyt ja meni poikki tien, jättäen syvän ojan täynnä pieniä kiviä.
"Luulen olevan parasta kirjoittaa Antille, joka kuulemma on niin hiiden viisas ja älykäs", mutisi luotsivanhin; "tämä tienosa mahtaa varmaankin saattaa hänet vihdoin hengiltä."
Njaedel istui hajareisin suurella kivellä keskellä aituusta. Hän löi voimakkaasti ja yhtä jonoa hakkuria, jota hän piti vasemmalla kädellä, joka oli kääritty villiatukolla. Silloin tällöin veti hän ylös hakkurin ja tipautti vettä reikään märästä rievusta, joka oli vanhassa läkkiastiassa, jonka kaupunkilaiset olivat unohtaneet muutamalla huvimatkallaan maalle.
Tuuli niin jotta hänen kihara tukkansa liehui joka taholle juurikuin suuri korkkikierunippu; ja hän oli niin kiintynyt työhönsä, että luotsivanhimman piti mennä aivan hänen luokseen, ennenkun Njaedel huomasi hänet.
"Päivää, luotsivanhin!" sanoi Njaedel, nosti hakkurin ja otti mittatikun koettaakseen kuinka syvä reikä oli. Vaan kun hän kuuli että oli Antilta kirje, heitti hän kaikki ja leiskahtihe alas kiveltä.
He menivät sisään ja sytyttivät kynttilän. Huoneessa oli niin ikävän näköistä; vuode oli auki, ja lattia oli melkein musta. Njaedel asettui vastapäätä luotsivanhinta ja katsoi häntä suu kolmantena silmänä. Njaedel oli laihtunut, ja kädet kävivät levottomasti edestakaisin.
Kyllä mahdollista, että luotsivanhin olisi voinut olla vähän rutompi liikkeissään. Vaan ei ole mikään pieni asia kirjeen lukeminen. Silmälasit piti puhdistaa hyvin, kuori oli tarkastettava ja sitten leikattava varovasti ylälaidasta. Kuori oli suuria kanslian kuoria harmajasta paperista, varustettu vielä lakallakin.
"Korkeasti kunnioitettava herra luotsivanhin
Lauri Voldeman Seehus."
"Ah, paha henki", mutisi luotsivanhin.
"Täten tunnustamme saaneemme kaksi kirjoitusta kunn. herralta syyskuun 1 päivältä ja 1 lokakuun 20 päivältä tänä vuonna. Kun te näytte olevan oikeutettu veljeni valtuutetuksi muutamissa suhteissa, käännyn teidän puoleenne pyynnöllä, että antaisitte tiedon veljelleni seuraavan kirjoituksen sisällöstä. Teidän yllä viitatussa kirjoituksessanne lokakuun 20 päivältä näkyy, että veljeni on ilman mitään perustuksia otaksunut, että hänen riita-asiansa koskeva kaislarantaoikeutta talon omistajan Sören Börevigin kanssa olisi jo otettu esille suoristaan päätettäväksi. Tämä ei olekaan niin. Järjestyksen tähden emme ole vielä voineet ryhtyä tähän asiaan —"
Luotsivanhin pysähtyi vähäsen.
"Luepa toinen kerta", sanoi Njaedel.
Luotsivanhin luki.
Njaedel puisti päätään; vaan äkkiä nousi seisomaan ja löi nyrkkiään pöytään, jotta luotsivanhimman silmälasikotelo hyppäsi korkealle ilmaan.
"No, no, Njaedel, luetaanhan kirje kokonaan. Ehkä lopussa kiitos seisoo."
"Ylipäänsä tulisi herra luotsivanhimman selittää usein mainitulle veljelleni, että senlaatuista asiaa kuin tämä on ei voida ajaa erinomaisen joutusasti ilman ei vähäistä lisätyötä ja erityisiä kustannuksia. Sitäpaitse tulee huomata, että summan suuren 200 kr. lähetettynä ensi postissa, voi otaksua olevan tarpeellisen arvoisen jouduttamaan mainitun asian toimittamista. Samalla ilmoitan täten olevani suostuvainen rupeamaan summan tasailemiseen lisäämättä menoja asianomaisille."
"Ymmärrätkö sitä, Seehus?"
"En", vastasi luotsivanhin ja luki uudelleen; vaan äkkiä lausui hän:
"Nyt sain päähäni; Me saamme luvan voidella."
"Mitä?"
"Niin, näet sen, tämän minä käsitän", sanoi luotsivanhin tyynesti, "ennenkun kuletin 'Talon Toivoa', joka oli kousuli Garmanin Sandsgaardista, sanoi aina konsuli, kun lähdin Itämereen sillilastilla keväällä: 'Kuules nyt, Seehus', sanoi konsuli, 'kun tulet Riikaan, niin saat luvan voidella tullimiehiä ja runsimiehiä ja koko joukkoa paraan taitosi mukaan. Ei ole hyväksi koskaan säästää mikä on välttämätöntä', sanoi konsuli. Ja monta ruplaa meni ja monta Golden Wasser pulloa, sen taidat uskoa, jotain semmoista tarkoittanee veljesi."
"Luuletko kuninkaan ottavan maksoa siitä?"
"Kuninkaan", vastasi luotsivanhin ja hymyili mahtavasti, "en luulekaan, äijäseni, vaan luulen rahojen sulaavan ennenkun kerkiävätkään niin kauas. Joku hienon kultakalunaisen herran kai pitää saada ne mennäkseen kuninkaan luo kysymään kaislarannastasi. Pietarissa näin kerran semmoisen, joka ajoi kahdella hevosella, joilla silahelat olivat hohtavasta hopeasta, eikä hänellä ollut yhtään ruplaa, joka ei ollut juomarahaa, niin sanoi välikauppiaan kirjuri."
"Niin, tokkohan lie niin asia", sanoi Njaedel.
"Sinä kaikitenkin näet että hän tahtoo 50 taalaria — ehkä vaivoistaan."
"Ah, ei Antti ota rahaa minulta", vastasi Njaedel loukattuna.
Luotsivanhin luki edelleen:
"Mitä tulee Teidän usein mainitussa kirjoituksessanne puhuttuun hyväntekiäisiin rakkaan veljentyttären olosta huoneessani, ei mitään semmoista tule kysymykseen."
"Niin mitä sanoin!" huudahti Njaedel ylpeänä.
"Kunhan vaan olonsa matalassa majassani tulisi hänelle siunaukseksi! Nuorten mielet helposti viettyvät, ja aivan helposti tämän mailman turhuuteen, ah, vähän näyttävät he panevan arvoa vanhempain neuvoihin ja kehoituksiin. Ja nuorta tyttöä uhkaa turmio suuressa kaupungissa, jotta meidän kaikesta sydämestämme tulee rukoilla ja toivoa rakkaalle Kristinallemme, että hän tukkisi korvansa kaikelle mairittelulle ja kiusaukselle ja sitä vastoin aukaisisi ne kokeneitten kehoituksille.
"Niin, kallistakaamme kaikki sydämemme totuuden äänen puoleen;
kun nyt vielä on meidän kutsumuksemme aika.
"Suurella kunnioituksella
Anders Mo."
"Niin. se Antti, se Antti!" sanoi Njaedel ihmetellen, "sitähän se äiti aina sanoi: 'Sinä Njaedel', sanoi hän, 'olet tyhmä kuin pässi, vaan —'"
"Minä ihmettelen mitä hän tarkoittaa tällä?" mutisi luotsivanhin ajattelevana, "näyttää siltä, juuri kuin joku kuleksisi vaanimassa Kristinaa."
"Oletko houkka, luotsivanhin? Mitä teemme siihen?"
"Tiedän, me kirjoitamme, että hänen tulee varoa ja pitää silmänsä auki —"
"Ja puhua Antin kanssa — kirjoita silleen, luotsivanhin! — että hänen pitää totella Anttia kaikessa."
Luotsivanhin otti heti kynän, mustetta ja paperin, jota nyt oli hankittu Njaedelin taloon, ja kirjoitti "Rakas Kristina!" Sitten ajatteli hän kauan.
"No, luotsivanhin, hämmennyitkö?"
"Ei ole koskaan kysymystä siitä!" vastasi luotsivanhin mahtavana ja kirjoitti:
"Nuorison laita on kuin suuren tanskalaisen mullin, joka oli Sandsgaardissa; vaan kun oikein ajattelen asiaa, en voi sinulle kertoa sen mullin historiaa, sillä se on ruma lopusta; vaan isäsi tahtoo, että aina kääntyisit Antti sedän puoleen kun jotain tapahtuu sinulle, sillä kiusauksia monenlaisia on nuorukaisilla, esimerkiksi Amalia, sisareni — niin, nyt siitä on kaksikymmentä vuotta kun hän kuoli, ja hän sanoi, että se oli hauskin päivä hänen elämässään; se oli kuitenkin tammikuun 1 päivä kun hän kuoli, samana vuonna kun ukkonen iski nimismiehen navettaan, kaikki rakkauden viekoituksella, ja se oli päälle päätteeksi suuri lurjus, hänen naamansa oli kuin sokeroittu, ja hän elää vielä tänäkin päivänä kaupungissa, vaan en mainitse nimeä; vaan hän kääntyy seinään päin, kun kohtaa häntä, eikä ole tietävinäänkään. Niin on käynyt monen kelpotytön. Sen tähden tahtoo isäsi, että kaikissa noudatat setäsi mieltä ja luotat häneen.
"Nyt on täällä merellä myrsky joka päivä, eikä yhtään purjehtiaa, joka onkin parasta, sillä täällä on kuunpimennystä ja meripimeää, vaan höyrylaivat eivät välitä mistään mikä minusta on tunnusmerkki erittäinkin sen vuoksi että ne ovat typi tykkänään raudasta, vaan luin muutamasta sanomasta, että nyt on laivoissa kaikki raudasta aina mastot ja köydetkin, joka minusta näyttää olevan helkutan suuri vale. Isäsi voipi hyvin, piti sanomani.
"Harras ystäväsi Lauri Seehus."
"Jälkikirjoitus: Voit sanoa sedällesi, että rahat, joista hän kirjoitti, tulevat, kunhan isäsi saa kootuksi, vaan kysy eikö voisi tulla vähän helpommaksi näitten huonojen aikojen kautta, ja käske hänen puhella muuan sana sen kanssa joka on ylempi herra kuin nimismiehet, ruotimestarit ja kapteenit, että aivan se on sikamainen koko tie Svartmyreen päin, jonka voit sinäkin todistaa, vaan nyt se on huonompi kuin ennen."
Kun postimies toi tämän kirjeen, seisoi Kristina hameet käärittynä pesemässä keittiön ovea, sillä vaikka heillä oli piika teki hän osaltaan täyden työn talon työssä.
Valtioneuvokselle oli myös sanomalehtiä ja kirjeitä, jotka yleensä jätetään porttivahdille.
Alfred Bennechen tuli alas mennäkseen kansliaan, ja kun hän näki postin olevan pöydällä porttikamarissa — ovet olivat auki, kun oli huoneitten siivous — käytti hän mielellään sopivaa tilaisuutta.
Kristina oli vaan huoneessa kun hän näki kuka se oli. Hän virutti pesurievun sankkossa ja pisti vahvat valkoiset käsivartensa oikein syvälle liasta harmajaan veteen. Sitten hän väänsi rievun, pani kelpolailla santaa siihen ja rupesi taas pesemään ovea, juurikuin olisi pitänyt maalaus hangata pois.
"Hyvää huomenta, neiti Kristina!" huusi Alfred, iloisesti hypätessään huoneesen; vaan kun hän näki kuinka vähän vaikutusta hänen odottamaton tulonsa teki, meni hän noloksi ja jatkoi: "Suvaitsetteko että saisin silmäillä postia? Ehkä olisi joku kirje pieneltä morsiameltani."
Vaan eipä tämäkään näkynyt vaikuttavan tuon enempää. Tuo hankaamisen tuskallinen ääni kävi hänen korviinsa; häntä myös suututti nähdessään Kristinan mielellään olevan siinä puvussa ja tuossa halvassa työssä — ja että hän ei ollut häpeissään siitä!
Kaksi miestä meni muutaman kadunpuoleisen akkunan ohi. Alfred katsoi ylös: "Kas tuossa oli setänne ja — niin, Juhana, tiettävästi! Hän aikoi juuri kääntyä portista sisään. Veljeni on kai tavallisempi vieras täällä alhaalla kuin tuolla ylhäällä — vai?" Vaan kun hän kääntyi, näkikin että Kristina oli ottanut sankonsa keittiöön ja sulkenut ovet kiinni.
Vihastuneena viskasi hän sanomalehden ja meni. Portailla kohtasi hän Mon, joka tervehti niin kunnioittavan tuttavallisesti. Antti setä tarkasti postin ja valitsi ne kirjeet, jotka hän veisi valtioneuvokselle kansliaan. Kun hän löysi luotsivanhimman kirjeen Kristinalle, huusi hän häntä sisään.
"Kristina", sanoi hän vakavasti, kun hän oli ojentanut hänelle kirjeen. "jotain on, josta minun pitää puhua. Valtioneuvoksen pojat käyvät täällä usein sinun luonasi —"
"Ovi oli auki, ja niin tuli kandidaati sisään —"
"Niin, minä en tarkoita niinkään Alfredia, vaan tohtori, näetkös —"
"Hän ei ole ollut täällä", kiiruhti Kristina vastaamaan.
"Ei, ei, vaan minä näin hyvin, että hän oli tänne tulossa. Niin, näetkös, rakas Kristina", jatkoi hän ystävällisesti ja piti kättään Kristinan olkapäällä — Kristina oli vähän pitempi kuin hän — "suuren kaupungin elämä tuottaa monta kiusausta nuorelle tytölle. Sitä paitse tulee sinun ajatella kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen valtioneuvokselle ja kuinka ilkeätä olisi minulle, jos heille sattuisi joku harmi, johonka minä tahi joku omaisistani olisi syypää. Tätä et ehkä nyt ymmärrä, vaan pyydän että olet varovainen ja riiput heissä käsiini, jotka tahtovat sinun parastasi."
Hän taputteli Kristinaa poskelle ja meni kirjeineen.
Ei Kristina ymmärtänyt tätä, ei ainakaan täydelleen. Hänestä oli nähtävästi haavetta, että setänsä tarkoitti nuorten herrain käyvän hänen tähtensä. Vaan millä tavoin jotain harmia tapahtuisi valtioneuvokselle, hän ei käsittänyt. Kristina oli viisas ja ymmärtäväinen talonpoikaistyttö, joka täydelleen tiesi erotuksen valtioneuvoksen pojan ja alhaisen maalaistytön välillä.
Vaan kuitenkin tuli hän levottomaksi, kun luotsivanhinkin toi kirjeessään samoja varotuksia ja viittauksia. Vaan mitä hänellä on tehtävänä? Kandidaatia katseli hän niin vähän kuin mahdollista, ja mahdoton oli hänen sanoa vakavalle, kelpo tohtorille suoraan ettei hän saanut käydä luona, niin harvoin kuin se tapahtuikin. Hän laski tarkalleen; olipa neljätoista päivää kulunut siitä, kun hän puhutteli tohtoria.
Antti setä oli niin kummallinen; eipähän saanut hänestä oikein selkoa; siivo hän kyllä aina oli, vaan Kristina tunsi kuitenkin jonkinlaista pelkoa hänestä.
Väliin iltasilla — Antti setä tuli aina myöhään kotia — kun hän meni Kristinan huoneen läpi, istahti hän tavallisesti hänen sänkynsä laidalle ja puheli vähän. Vaan Kristina ei aina ymmärtänyt mitä hän sanoi, joko sentähden että hän itse oli unissaan tahi setä väsyksissä, kun hän puhui niin epäselvään. Vaan hän taputteli häntä niin ystävällisesti, sanoessaan hyvää yötä.
Tohtori Bennechenillä ei ollut onnea mennessään ulos tavatakseen
Kristinaa.
Halu paloi hänessä joka päivä, vaan hän pelkäsi kohtaavansa Alfredia; eipä hän halunnut tavata Motakaan, ja ylipäänsä oli näillä koematkoilla hänen omatuntonsa paha juurikuin olisi hänellä ollut aie tehdä jotain oikein pahaa.
Yleensä hänen matkansa päättyivät niin, että hän meni ohi ja katsoi alas akkunasta, tahi meni hän yläkertaan tervehtimään äitiänsä siinä hienossa toivossa, että hän kohtaisi Kristinaa portilla tai käytävässä.
Hän näet sen oli rakastunut Kristinaan ja hän tiesi rakkautensa hyvin.
Eikä hän kuitenkaan ollut iloinen, mikä on tavallista, kun rakkaus pulppuaa suonissa lämpimänä virtana.
Ensinnäkin oli hän tietämätön minkä vaikutuksen hän olisi tehnyt
Kristinaan. Hän luuli, että Kristina, joka oli terve ja kaunis,
tuntisi vastahakoisuutta semmoista rampaa vastaan kuin hän itse oli.
Sillä tohtori luuli, että hän nilkutti enemmän kuin nilkuttikaan.
Ja sitten oli hän mustasukkainen Alfredille — hiljaisesti, sisällisesti, raivoisasti tunsi hän mustasukkaisuutta veljeänsä kohtaan, joka kaikkialla oli ollut hänen tiellänsä, kaikilla tavoin suosittu ja pilattu, ja jonka syntein tähden hän vuosien kuluessa oli saanut niin monta selkäsaunaa.
Ja vihdoin oli Juhana Bennechenillä salainen, synkkä epäilys itsestään ja ylimalkaan tulevaisuudestaan.
Senpä tähden rakasti hän lempeään, jonka hän tunsi nousevan, kuni rakastetaan kipeää lasta. Hän antoi voimakkaan tunteen ympäröidä koko olentonsa ajattelematta vastuksia; ja hän kantoi rakkauttaan hyvin säilytettynä rehellisessä rinnassaan hiljaisella surumielisellä ilolla, sen ohessa kun hänellä ei ollut vahvaa uskoa siitä, että se tuottaisi hänelle mitään onnea.
Oli kylläksi aihetta levottomuuteen, vieläpä onnellisimmassa tapauksessakin: Kristina todellakin piti hänestä. Mitä valtioneuvoksen rouva sanoisi! Ja jos hän vielä saattaisi ajatella mahdolliseksi asettua äidin kieltoa vastaan, miten ja missä saisi hän rohkeutta astua isänsä eteen ilmoittamaan hänelle, että hänellä on aikomus naida talonpoikaistyttö!
Tämä isä, niin kaunis ja mahtava, oli Juhana Bennechenin silmissä rehellisyyden, ylevyyden ja jalouden esikuva.
Kun vastustuspuolueen lehti asettui hallitusta vastaan, luki tohtori sitä hiljaisella vastustuksella isänsä puolustukseksi.
Eihän se ollut mahdotonta, että hallituksessa olisi henkilöitä, jotka tarvitsisivat moitetta, vaan että valtioneuvoksessa Bennechenissä olisi jotain valituksen siaa, sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan.
Kun äiti pani kauniisen Alfrediin kaiken hellyytensä ja sitä oli vaan hiukkanen jälellä "molemmille toisille huono-onnisille", kuten hän sanoi Hildasta ja Juhanasta, oli isä melkein samanlainen kaikkia lapsiaan kohtaan, niin, tapahtuipa että hän uskalsi vastustaa vaimoaankin kun tämä turmeli Alfredia aivan tuhmasti.
Tästä oli tarpeeksi Juhanalle, joka tässä suhteessa ei ollut turmeltu; ja kuta vanhemmaksi hän pääsi, sitä suurempi kunnioituksen tunto kasvoi hänessä isäänsä kohtaan, jotta se vihdoin tuli melkein hänen uskonnokseen.
Vaan nythän oli juuri isän etevin omituisuus, hänen elämänsä periaate: kaikki piti olla arvokasta, ylevää, virheetöntä; sen nyt Juhana tahtoi rikkoa, ja juosta päin myrskyä, tehdessään semmoisen suunnattoman teon, että nai pitkän, punatukkaisen talonpoikaistyttöretukan.
Juhana ajatteli mitä isä sanoisi ja tekisi, jos hän saisi vihiä vanhimman poikansa hullutuksesta. Pitkän tuumailun perästä hän sai vasta luvan hakiakseen köyhäin lääkärin viran muutamassa kaupungin ulkosopukassa ja mitä se oli tämän suhteen?
Vaan aina kun tohtori tuli näin pitkälle ajatuksissaan, hän jotenkin tyydyttävällä tunteella lausui: "Niin mitäpä siitä on miettimistäkään; Kristina ei kuitenkaan välitä minusta niin vähintäkään."