VII.
Kristina istui ja kirjoitteli kotonaan lämpimässä huoneessa, isälleen s.o. luotsivanhimmalle, sillä Njaedel ei osannut lukea kirjoitusta.
Antti setä oli vasta saattanut valtioneuvosta vaunuihin ja sitten hän oli mennyt kaupungille, kuten hänellä oli tapana iltasilla; hänellä oli niin paljon tekemistä.
Kun Kristina paraillaan istui ja katsoa tirkisteli lamppua, huomatakseen jotain kirjoittamista, koputettiin ovea, ja tohtori Bennechen astui huoneesen.
"Antakaa anteeksi — onko pappa ajanut pitoihin?" hän kysyi.
"Kyllä, vähän aikaa sitten", vastasi Kristina.
"Voi, sepä oli ikävää, minä tahdoin myös ajaa."
Se oli suuri vale, jonka kelpo tohtori laski, sillä hän päinvastoin oli seisonut kadun kulmassa odottamassa vaunujen menoa.
Vaan kun hän oli juonensa perillä, joutui hän aivan hämilleen, ja hän olisi epäilemättä mennyt tiehensä, sanomatta sanaakaan, jollei Kristina olisi sanonut: 'Ehkä vaunut tulevat takaisin'. "Niin ehkä, ehkä tosiaan tulevat", lausui tohtori.
Molemmat olivat uskovinaan niin tapahtuvaksi, vaikka he tiesivät että ne olivat vuokravaunut; valtioneuvoksella oli vaan yhdenhevosen ajettavat nelipyörät.
"Ettekö halua istua, odottaessanne?" sanoi Kristina; Antti setä oli häntä niin opettanut että hän osasi teititellä ihmisiä.
Tohtori kiitti ja sulki oven.
Juhana Bennechen oli jotenkin isänsä kaltainen, vaan todellakaan hänessä ei ollut vaikutusmahtia lainkaan.
Päinvastoin hän näytti semmoiselta kuin hän olikin: kelpo mies, ja hieman tyhmän näköinen ja vallan hyväsydäminen; sitä paitsi nilkutti hän vasenta jalkaansa.
Tohtori rupesi puhelemaan nuoren tyttären kanssa, seisoen oven ja pöydän puolimatkalla. Hän oli tottunut puhelemaan kaikenlaisten ihmisten kanssa, jotta Kristina ymmärsi hyvin hyvästi; pian he joutuivat vilkkaasen keskusteluun Kristinan velipuolen oloista, vertailuista kaupunkiin ja sen semmoista.
Aina kun tohtori sanoi jotakin mukavaa, kumarsi Kristina päätään ja nauroi; ja lampunvalo lankesi hänen komeaan mustanpunaseen tukkaansa, joka oli hänellä tullut isäänsä. Isäntä raittiin meren hän näkyi myös saaneen, sillä hartionsa olivat leveät, rintansa korkea ja voimakas, ja kun hän seisoi suorassa, oli hän tavallisen miehen pituinen.
Ulkona oli kylmä ilma, tuulinen syys ilta. Vaan siellä sisällä oli matot vasta pantu lattialle, uunissa roimusi valkea; siellä oli niin kodikasta ja ilma tuoksui niin puhtaalta. Tohtorilla oli juhlapuku päällään päällystakin alla; hän aukaisi päällystakkinsa ja istahti pöydänlaidalle nojaten seinään.
Joka kerta kun he kuulivat vaunujen jyryn sanoivat: "Siinä ne nyt tulevat", ja kun vaunut menivät ohi, sanoivat: "Eipä ne olleetkaan."
Vaan tuon täyttä koputettiin ja ovi aukeni ja Alfred lensi sisään iloten. "Hyvää iltaa!" vaan kun hän näki veljensä, kävi hän ensin hyvin noloksi, sitten hän nauroi ilkeästi: "No, nähkääs vaan! Kahdenkeskeinenkö asia! Vai onko Kristina neiti kipeä?"
Kristina, joka piti tätä pilkkana, ajatteli vastata, vaan hän hillitsi itseään, aivan hämillään, nähdessään kuinka totiseksi tohtori kävi.
"Minä aioin odottaa vaunuja, luulin niitten palaavan", sanoi Juhana ujona.
"Mikä verraton keksintö! Kuinka Amori kuitenkin tekee kekseliääksi!" huudahti Alfred ja pani nenälasit nokalleen. "Vai niin, sinä ajattelit odottaa. Niin viattoman viekkaasti."
"Minä pyydän olla vapaa sinun näsäkkäistä huomautuksistasi, Alfred."
"No, kuuletteko — vai niin, sinä pyydät olla vapaa niistä! Ehkä uskallan minä pyytää. jatkaakseni samaa tapaa, selitystä, joka ei ole niin haaveellinen, tästä ontuvasta läsnäolostasi tähän aikaan?"
"Mitä se sinuun kuuluu?"
"Sillä kurin, tapa käy yhä kansantajuisemmaksi. Minä en kysy niin paljo omasta edestäni, sillä en tarvitse enää mitään selitystä. Tapaus on minulle aivan selkeä, aivan selkeä" — hän silmäili vuoroon toista ja toista — "mutta minä tiedän, että mammalle olisi huvittava tietää missä hänen esikoisensa kuleksii ja vaaneksii talossa kun kaikki ovat poissa."
"Minä en vaaneksi! Kato itseäs Alfred, huudahti Juhana ja astui askeleen lähemmäs.
"Elkäämme tahratko näitä uutimia veljen verellä", vastasi Alfred yhä vaan hymyillen, ja varustautui muutaman tuolin taakse.
Kristina lähestyi tohtoria ja tahtoi sanoa hänelle jotain. Vaan tohtori kääntyi häneen päin, kasvot aivan vaaleana, ja sanoi: "Ei pelkoa! Minä pyydän anteeksi, tämä ei ollut minun syyni. Hyvää yötä! Tule, Alfred, me menemme."
"Me?" kysyi Alfred mahtavampana ja rupesi panemaan takkia kädestään.
Vaan silloin tohtori tempasi häntä olkapäistä kiini, hänen tempaustaan vastaan ei voinut kukaan ponnistella, ja ennenkun ekstra ehti ajatellakaan, oli hän yläällä kivijalkakerroksesta ja kadulla kerrassaan.
Kristina jäi seisomaan ja kuuli veljesten menevän akkunan ohitse; hän kuuli yksityisiä sanoja kunnes ääni katosi. Hänkin oli vaalennut, ja vasemmalla ohimolla näkyi syvennys ja punan merkki; se oli arpi siitä muksauksesta, jonka hän sai yöllä, kun kallion vierimä ryösti häneltä äidin ja siskot.
Veljekset äkäisesti toraellen kulkivat seuraavaan kadun kulmaan, josta erosivat toivottamatta hyvää yötä. Juhanalla ei ollut ollenkaan halua kemuihin. Hän meni suoraan kotia asuntoonsa. Hän näet sen oli muuttanut joku aika sitten kotoaan, sen vuoksi että valtioneuvoksen rouva ei saattanut portailla sivuuttaa hänen vähäarvoisia sairaitaan. —
Juuri ruvettiin illalliselle, kun Alfred tuli takaisin pitoihin.
Alfred irvisteli salaperäisesti, joka antoi hänen ystävälleen aihetta pukkaamaan häntä kylkeen ja heittämään monta herjaussanaa. Sitten tunkeusivat he ravintolahuoneesen, sillä Hiorth arveli että Alfred tarvitsi "oivan järjenjuoksuttajan sen asian johdosta."
Ruokapöytä oli laitettu pieneen saliin ja läheisempään sisähuoneesen. Ensiksi ravitsivat itseään vanhemmat naiset ja herrat, sitten tanssianaiset palveluttivat itseään kavaljeereillaan, vaan ennenkun nämä olivat saaneet tuskin puoleksi lopettaa, rupesivat nuoremmat herrat nakkautua pöydän ympärille omaksi hyväkseen. Kuin tiheä, musta kärpäsparvi asettuivat he ensimmäisen pöydän äärille, siitä lensi muuan joukko seuraavaan, tunkeutuivat hillittöminä väistymättä kuin Egyptin heinäsirkat, takertuivat kuppeihin, lautasiin, kaivaen, pureskellen, särpien, nieleskellen kaikki hiljaisuudessa; siinä veitsien ja kahvelien kalina ja ratina kuului vaan juurikuin yhdestä ainoasta suuresta syöntikoneesta täydessä käynnissä.
Nuori ujo ylioppilas Hansen oli löytänyt, en tiedä mistä, sherrypullon. Tuskin heinäsirkat saivat vainun tästä, ennenkun lukematon juoma-astiain paljous lähestyi häntä. Ja niin siivon siivo kun oli, kaasi hän lakkaamatta, kunnes seisoi siinä tyhjä lasi ja pullo tyhjennettynä.
Tällä makeasti naurettiin, vaan ei kauan; ei ollut aikaa tuhlattavissa.
Lihapallot väkevässä kasteessa, täysinäiset kaalinpäät, kalapallot, lihasisukkeet, kilpikonnat, leikatut linnut paistinpottuineen — kaikki katosi kuin kielettömään konttiin.
Hannu serkku seisoi muutaman lihaputingin ääressä eikä liikkunut, vaikka selkänsä olikin hellä pukkauksista. Hänen vieressään seisoi kandidaati Smith suurella ruokahalulla, jonka hän näkyi tuoneen Jotunheimistä; hän söi filet de boeuf'iä (härän munuaista) teelusikalla, sillä hän ei uskaltanut lähteä kahvelinhakuun niinkauan kuin vielä oli makusientä jälellä.
Ekstraordinari Hiorth ja Bennechen olivat ajaneet etunsa hyvin. He asettuivat keittiönoven pieleen ja hätyyttivät passareita, jotka kantoivat uusia ruokia sisälle. Sitten vetäysivät he tupakkipöytään, jossa olivat raivanneet vähän tilaa, ja siellä söivät ja joivat muutamista pulloista, joita olivat piiloittaneet portinvartian taakse.
Arvokkaimmat herrat olivat saaneet siansa herran "työhuoneesen" ja heitä erikseen passattiin. Delphin pysyskeli naisten joukossa, ja salissa kulki nuoria naisia, jotka halveksivat ruokaa ja kaikkia, jotka söivät.
Jälestäpäin tulivat useimmat naiset hyvillensä, kun heinäsirkat levittivät hävityksiään pieneen saliin saakka varsinaiseen naisten pöytään, jossa pari vanhempaa rouvaa nuuski ympäriinsä saadakseen parruheinännuppuja ja valkeimmat kiipaleet kanan rintalihasta.
Emäntä tiesi, että hänellä on yllin kyllin ruokaa; kuitenkin hän huolestui, katsellessaan mokomaa mellehtimistä; ja muuan, joka seisoi aivan hänen vieressään, kuuli hänen mutisevan: "Herra hyvästi siunatkoon, aivanhan on kuin tuomiolla ei olisi loppuakaan."
Falck-Olsenin rouvalla tuli joskus huonoja kielivikoja, erittäinkin, kun hän oli tunteittensa vallassa.
Tukkukauppiaan työhuoneesta kuului melua ja puhetta, aina kun ovi aukesi palvelian mennessä sisälle. Hiorth ja Bennechen, jotka istuivat lähellä, saivat onkeensa jonkun sanan, siksi että huomasivat väittelyn olevan poliitillisen.
"Tämä Falck-Olsen on kuitenkin koko nauta, vaikka käänsikin häntä miten tahansa", sanoi Bennechen pureksien. "Hän ei ikinä opi pitämään kestejä."
"Hä?" vastasi Hiorth. "Kaikki ihmisethän ovat täällä."
"Sinä olet aika pässinpää, Jonas! Maljasi! Sehän juuri vikana onkin; hän kutsuu ruhjaa, rampaa. Sinä mahtanet hyvin ymmärtää kuinka työlästä on papasta kun hän on pakoitettu kohtaamaan kaikenlaisia kapinoitsioita, jotka tulevat tänne."
"Enpä tosiaan ole koskaan ajatellut sitä", Hiorth sydämellisesti sanoi.
"Päivällä kuulin papan sanovan Falck-Olsenille: jollette asetu varmalle puoluekannalle, niin —"
"Niin, mitä sitten?" kysyi Hiorth halukkaana saada tietää ja nojausi kuulemaan.
"Ah, sinä olet aika pässinpää, Jonas, hän ei sanonut enempää; vaan sinä kyllä käsittänet mikä oli tarkoitus."
"Niin, luonnollista — kuinka — ei, sepä lempoa, sinä, sanoiko valtioneuvos todellakin niin?" — Hiorth hymyili ja iski viekkaasti silmää ystävälleen.
Franseesiin ruuan jälkeen soitti orkesteri säveleitä "le petit due" kappaleesta. Tanssi kävi kuin tuulessa; tuskin yhtään ainoata kivenhakkaajaa näkyi.
Raivokas soitto taoskeli heidän veressään, jonka ruoka ja viini oli pannut vauhtiinsa. Kandidaati Smith hyräili lakkaamatta muuatta ranskalaista loppusäveltä operetista, jonka hän oli oppinut eräältä Pariisista tulleelta.
Karolina Hjelm, joka oli hänen naisenaan, kiusasi häntä melkein henkivetoon saadakseen tietää mitä hän lauloi. Vaan kandidaati Smith arveli, ettei sitä voinut norjankielellä sanoa.
Rohkea Karolina vakuutti, että hän saattoi kärsiä koko joukon senlaatuista; vaan kandidaati jatkoi sävelensä hyräilemistä, kunnes Karolina selitti, että nyt hän melkein ymmärsi sen.
Tämä tanssi Delphinin tuli tanssia Hilda Bennechenin kanssa. Hän oli melkein unohtanut minkä tähden hän oli pyytänyt hänet. Ensimäisiä osia kun tanssittiin oli hän sen vuoksi vähän huoletonna ja puheli ensimmäiseen Hjelmin rouvan kanssa, joka istui ovenpielessä tanssijain takana.
Hilda Bennechen huomasi heti tämän, ja se kiusasi häntä. Koko illan hän oli ollut hyvillään ja puoleksi levotonna tästä tanssista.
Kotona kamariherra kohteli häntä ystävällisesti, vaan kuitenkin enemmäkseen kuin lasta; kamariherra olikin tuntenut hänet ennen ripille pääsyä.
Monta kertaa oli Hilda Bennechen ajatellut, että olisi hupaista saada tanssia hänen kanssaan. Nyt tunsihe hän sanomattoman pettyneeksi; hän muisti kaikki sarvipää sanat, joita hän oli saanut kuulla ystäviltään ja hän sydämestään toivoi, ettei hän koskaan olisi saavuttanut tätä huomiota.
Neljättä osaa tanssiessa kysyi kamariherra häneltä jotain. Hilda
Bennechen katsoi ylös vastatessaan, ja kamariherra tuumaili itsekseen:
"Vaan onhan hänellä silmät!"
Tämän huomionsa jälestä jatkoi kamariherra juttelua suuremmalla innolla saadakseen häntä katsomaan ylöspäin. Sydämelliset ruskeat silmät olivat kirkkaat, ja sikäli kun kamariherran käyttäessä lystillistä puhetapaa, jouduttiin syvemmälle jutteluun, sai Hilda Bennechenin pienet kasvot eloisuuden, joka kaunisti häntä hyvin.
Kun tanssi oli loppunut, sanoi kamariherra: "Ei, vaan mitenkä nyt on asia? Emmehän ole tanssineet kuin korkeintaan neljä osaa."
Hilda Bennechen katsoi vähän epäillen häntä, vaan vastasi sitten hymyillen: "Asia on niin kai, että te tanssitte molemmat ensimäiset osat Hjelmin rouvan kanssa."
Yrjö Delphin ymmärsi antaa arvoa hyvälle vastaukselle. Hän katsoi äkkiä Hilda Bennecheniä; vaan samassa tuli heitä toinen pari puhuttelemaan, ja tuli koko joukko heidän ympärilleen. Vaan ennenkun kamariherra jätti naisensa, hän oli pyytänyt häntä ensimäiseen franseesiin ruuan jälkeen kaikissa tulevissa pidoissa sillä kaudella.
Nyt oli jo höyry noussut. Tanssi kävi vilkkaasti ja huimasti, ettei koskaan olisi voinut luulla niitten olevan samoja kuhnaritanssijoita, jotka ensi valssissa tanssivat. Ilo oli ylimmällään, kun jälkeen sydänyön jälkipiteiksi tarjottiin sampanjaa.
Tähän aikaan päivää piti valtioneuvos aina puheen talonväelle, lyhyen, valtamahtisen puheen, jossa ei ollut koreita sanoja! Semmoisia pieniä suojelevia puheita piti valtioneuvos mielellään, ja puhuessaan lausui hän enemmän käsien liikkeillä ja erinäisellä hymyilyllä, jota hän käytti suurella mitalla, kuin suulla.
Naisille puhui muuan nuori runoilia, joka äsken oli antanut vihkosen nimeltä: "Sumuisia hahmoja." Puhe oli niinikään runopuvusta ja saavutti suuren suostumuksen, vaikka naiset arvelivat että se oli hirveän surkea.
Sitten esiytyi vihdoin ystäviensä kauhuksi valkeaverinen kandidaati Smith, puhuen hehkuvia kertoelmia Jotunheimistä. Ei ole koskaan saatu aivan selvää, oliko se viini vaiko rakkaus, joka pani hänet astumaan tämän askeleen. Vaan varma on, että itse puhe oli omiaan antamaan aihetta moniin arveluihin.
Sillä kun parhaallaan oltiin hyvin korkealla vuoristossa — puhuja mainitsikin montako sataa jalkaa — syvyyksien ja jäälohkojen keskellä, puhui hän jotain silmäparista ja keijukaisesta, jota jotkut sitten väittivät Karolina Hjelmiksi. Kuinka liekkään asia, siitä kylliksi, olisi varmaan puheen käynyt kuin sanotaan sadussa: joll'ei se ole lopussa, niin on sitä vielä, jos pitkä ujo ylioppilas Hansen ei olisi äkkiä noussut kuin raketti ja huutanut: "Eläköön Jotunheim."
Naurulla, joka tästä syntyi, juotiin malja puhujan suureksi harmiksi.
Vaan ylioppilas Hansenin oli käynyt surkuteltavasti. Sillä kun hän illallisen jälkeen oli saanut portviinipullon, ajatteli hän ettei nyt kulutetakaan turhaan. Sen tähden piilousi hän muutaman huonekalun taakse ja joi lasin lasilta kostoksi. Vaan portviini osottihe kujeellisemmaksi kuin Hansen ylioppilas, ja kun hän korkearintaisena kiiti lattian poikki pyytämään tanssiin keskellä franseesia, tuli muuan hänen toverinsa kiiruhtaen häntä vastaan ja tarttui häntä käsivarresta: "Vaan Hansen! olethan humalassa kuin mettinen, poika."
Tämä sävytön puhe teki tuskallisen vaikutuksen Hanseniin, että hän mahtavasta ilomielestään vaipui kerrassaan synkimpään epätoivoon.
Tästä hän sitten nousi ja turrasi kandidaati Smithin puheen.
Kotiljongi oli hurja. Useat johtajat määräsivät erinlaisia osia eri paikoissa suuressa salissa ja lensivät sitten ympäri salia vimmatussa laukassa.
Pelottava Hannu oli seurannut morsiantaan kylmällä katseella koko yön; ja kun Lovisa vihdoin, Karolinan lykkäämänä, meni poikki lattian puhellakseen Hannun kanssa, kääntyi tämä selin ja meni kotiaan.
"Elä piittaa hänestä", lohdutteli Karolina, "hän on tosiaan niin kelvoton, niin että —"
Lovisa seisoi hetkisen masentuneena; vaan kun hänen kavaljeerinsa lähestyi, kuiskasi hän ystävälleen: "Minulla on niin sanomattoman lysti, että minä mielelläni otan huomenna vähän toria."
Ja tämän kevytmielisen puheensa perästä läksi hän vierimään pois.
Kello oli neljä. Vaatteihin myysätyt äidit seisoivat etehisessä ja läheisissä huoneissa, puolikuolleina väsymyksestä, ja odottivat tyttäriään, jotka sanoivat tanssivansa vielä yhden ainoan kerran vaan. Isät seisoivat päällystakki päällään ja sikaari hampaissa ja puhelivat totipöydän ympärillä.
Vaan salissa tanssittiin, aivan kuin henkimeneissä. Pareja lensi kuin riivatuita pölyisessä ilmassa, jossa palaneet kynttilät loihusivat ja savusivat. Ympäriinsä tuolien ja sohvien alla oli vaate-repaleita naisten hameista, lakastuneita kukkakimppuja, pito-ohjelmia ja läpimärkiä nenäliinoja, ja raskaassa ilmassa oli ihmisten, tomun ja vanhan pomaadan haju. Vaan kivenhakkaajat tunkeusivat eteenpäin hiukset silmillä ja kaulahuivi vinossa, ja naiset röhmöttivät kuin pitkät tylli- ja tarlataanirääsyt ja kääreysivät kavaljeerein kinttuihin.
Paraimpana oli pysynyt Sofia Falck-Olsen. Hänen vaatteuksensa, hänen hansikkaansa, hänen tukkansa, kaikki oli sileänä ja koskemattomana juurikuin olisi vasta tullut suoraa laittamasta, ja suora hymyilynsä ei ollut poistunut hänen kasvoiltaan. Ja kuitenkin oli hän nyrpeissään iltaansa. Delphin ei ollut ollenkaan lähestynyt, Alfred Bennechen oli niin tuskastuttava, Jonas Hiorth niin vastenmielinen.
Vihdoin hyvästit loppuivat ja viimeiset vaunut menivät.
Tukkukauppias sytytti uuden sikaarin ja istui nojatuoliin. Vaan rouva aukaisi kureliivinsä ja ahmi muutamia jälkiruuan jäänöksiä vannoen, että hänellä oli kuin sudella nälkä.
Sofia riisui vitkalleen ja järjestyksessä ja torui kovasti Lovisaa, joka itkeä inusi kunnes nukkui.
Vaan Hiorthin huoneessa istuivat molemmat ystävät tuntikauden punssipullon ääressä. Mielensä oli juhlallinen, liikutettu, ja he lupasivat toisilleen kyyneleet silmissä, että heidän ystävyytensä olisi ijänkaikkisesti kestävä — eipä heitä erottaisi heidän molempien rakkaus Sofiaan. Siitä he johtuivat kasteesen, josta he väittelivät hyvin kiivaasti, kunnes aamupuolella erosivat.