XIV.
Valtioneuvos Bennechenin perhe asui kesän pienessä Sveitsin mallin mukaan rakennetussa talossa Ladegaardsaaren päässä rannalla. Se oli rakennettu Falck-Olsenin tiluksille ja tämä suuri huvila oli ainoastaan pari sataa askelta etempänä mäellä.
Kun välimatka oli niin vähäinen, elivät molemmat perheet melkein yhdessä; ja kun valtioneuvoksen rakennus oli ahdas, asuksivat molemmat perheet mieluummin kauniissa, tilavassa päärakennuksessa.
Bennechenin rouva, joka oli taitava taloudenhoitaja, oivalsi hyvin tämmöisen hoidon etuja. Ja Falck-Olsenin rouva oli puolestaan mieltynyt siihen elämään, joka aina seurasi valtioneuvoksen perhettä.
Näin olivat molemmat perheet joka kesä oleksineet molemmin puoliseksi huviksi ja suosiossa. Vaan tänä vuonna ei alkanut se menestyäkseen.
Ja kaikki tuli tuosta ilkeästä osakepankista.
Yleinen kokous oli määrätty kesäkuun 20:neksi päiväksi. Vanha valtioneuvos Falbe oli, niinkuin sopi arvata, kieltäytynyt rupeamasta uudestaan ja Falck-Olsen oli kyllä pannut mieleensä, että hän saisi valtioneuvos Bennechenin äänen johtajan vaalissa, vaikka Bennechen tavattoman jäykästi pysyi siinä, ettei hän voinut äänestää tukkukauppiasta muutoin kuin määrätyllä ehdolla.
Koko kesän oli tämä häiritsemässä kaikkien hupaisuutta. Rouvat väittelivät asiasta pienissä herkkätuntoisissa keskusteluissaan. Falck-Olsenin rouvan mielestä olisi valtioneuvos hyvin voinut tehdä hänen Olli Juhaninsa mieltä myöten, ja Bennechenin rouva arveli, että tukkukauppias hyvin kyllä saattoi taipua semmoisen miehen neuvoon, kuin hänen Danielinsa oli.
Jälkeen puolisen sinä kohtalon suurena päivänä, jolloin pankin johtaja valittiin, istuivat molemmat rouvat kukin huoneessaan ja odottivat pientä höyrylaivaa, joka tavallisesti toi miehet puoliseksi kotia.
Bennechenin rouva oli huonolla tuulella. Kaikki hänen houkuttelu-puheensa olivat olleet vaikuttamattomia. Valtioneuvos oli sanonut jäykästi: "Minä en voi, Adelaide! en uskalla!"
Ja kun hän joskus puhui näin jäykästi, tiesi rouva, että hän oli taipumaton. Nyt istui rouva pienessä, ikävässä salissaan, jossa oikeastaan ei voinut olla koko päivän; ulkona satoi ja huoneesen tunkeusi ruuan haju ja räminä keittiöstä hienojen kesäseinäin läpi.
Falck-Olsenin rouva meni sitä vastoin miestänsä vastaan sillalle, kun höyrylaiva kääntyi niemen päitse. Molemmat herrat nousivat maalle ja kävelivät yhdessä tietä, ja nyt purkausi tukkukauppiaan viha. He olivat tulleet suoraan kokouksesta laivaan, jossa oli ollut rahvasta kylläksi saakka.
"Enpä tosiaan olisi sitä uskonut!" kärisi tukkukauppias. "Se ihmetyttää minua, niin, totta maar minua ihmetyttää että te uskallatte niin, Bennechen!"
"Minusta on paha, herra tukkukauppias, vaan sanoinhan teille jo edeltä; minä en voinut tehdä muutoin — siihen asian tärkeämpään puoleen katsoen, joka —"
"Puoleen! Minusta nähden olette velkapää katsomaan joksenkin paljon minun puoleeni — joksenkin paljon!"
"No, Olli Juhani! Älä nyt vaan suutu", lepytteli rouva, joka nyt kohtasi heidät.
"Ah, en tiedä miksi sinä, äiti, sekaut tähän. Tuo tuossa" — tässä osotti tukkukauppias pureskellulla sikaarin päällä valtioneuvosta, "äänesti konsuli Lindiä, vaikka hän tietää, että jos vaan tahdon, niin — vaan hän saa vielä katua tätä päivää, siitä olkoon varmana!"
"Kuulkaa vähäsen, herra tukkukauppias Falck-Olsen", alkoi valtioneuvos: hän oli vaaleana ja hänen suupielensä vapisivat kun hän koetti hymyillä; "onko koskaan johtunut mieleenne, että tarvitsette — että kaipaatte jotakin tuohon" — valtioneuvos naputteli varovasti sormellaan vasemmalla puolen hänen takinkaulustaan.
"Ah minä vähät välitän teidän kauniista puheestanne! Minulla ei ole tosiaankaan mitään vikaa ei sydämmessä eikä järjessä, sen kohta saatte nähdä" — sitä tietään hän kiiruhti taloonsa.
Vaan Falck-Olsenin rouva, jonka älykäs silmä oli tarkoin seurannut molempain herrain keskustelua, vaihtoi pikaisen katseen valtioneuvoksen kanssa; valtioneuvos nyökäytti päätään.
"Voimmeko luottaa siihen!" kysyi rouva.
"Varmaan, jos hän käyttäypi viisaasti; nimittäin vähän ajan kuluttua."
Nyt nyökäytti rouva päätään: "Kyllä minä sitten tämän asian ajan."
"Niin jos voisitte, rouvaseni", huudahti valtioneuvos lämpöisesti. Hän tahtoi ottaa rouvaa kädestä, vaan se oli niin piilossa sadetakissa, jotta he tervehtivät vaan silmillä erotessaan. —
Kun rouva tuli sisään, istui tukkukauppias hattu päässä ja kirjoitti kamarissa, jotta vaan ratina kuului.
"Sinä kirjoitat, Olli Juhana?" sanoi hän välinpitämättömästi.
"Niin, minä lähetän määräyksen konttoriin, että heidän pitää lakkauttaa Bennechenin rahansaannit jälkiinpuolisten — heti — ei silmänräpäystäkään saa lykätä!"
"Minä ymmärrän sen; niin, sinä et välitä luonnollisesti mitään hänen tarjouksestaan?"
"Tarjouksestaan! Mistä tarjouksesta?"
"Ainahan olet laskenut leikkiä tuommoisista koristimista", jatkoi rouva riisuessa sadetakkiaan.
"Mitä sinä seisot siinä lavertelemassa? Mitä tarkoitat?"
"Etkö todellakaan ymmärtänyt?" kysyi rouva ja tekeysi niin hämillänsä.
"Mitä en ymmärtänyt? Elä seiso siinä hemmittelemässä itseäsi kuin vanha kana!" huusi tukkukauppias ja kääntyi ympäri.
"Mutta sano. Olli Juhana, etkö tosiaankaan ymmärtänyt mitä valtioneuvos tarkoitti? Etkö huomannut, kun hän naputteli sinua tuohon?"
"Rupeatko sinä noita tyhmyyksiä jnarittelemaan? Se kai merkitsee että minulta puuttuu tahdonvoimaa, että minä olisin samanlainen rohdintutti kun hän itsekin on, vaan minä" — tukkukauppias keskeytti ja katsoa tuijotti vaimoansa, sillä hän valmistausi makeimpaan nauruunsa ja huudahti:
"Ah, sinä viisas Olli Juhana, miten sinun kävisi, jollei sinulla olisi minua. Meitä" — hän kosketti hänen takkinsa kaulustan kulmaan — "mitä suuret miehet kantavat tuossa? Mitä kaipaat tuossa? No?"
Tukkukauppias Olli Juhana Falck-Olsen hoiperteli kolmisen askelta taakse ja jäi seisomaan kuvastimen eteen; hän tirkisteli väliin kuvastimeen, väliin vasenta kaulustan kulmaa ja kaiveli napin läveä. "Luuletko tosiaan, että hän sitä tarkoitti?"
"Luonnollisesti! Vaan silloin pitää sinun ottaa puolueesen osaa, kuten hän sanoo, ja sitä sinä et tahdo tehdä."
"Noo, elä sinä siitä ole niin varma ja vissi!" huudahti hänen miehensä ja pyörähti ympäri korkollaan. "Toinen ansio on toisen arvoinen; jos eivät muuta tahdo, niin —"
"Vaan, kultaseni, silloin olisit saanut johtajan viran, jos olisit tahtonut mennä toiselle —"
"Ah, se katala johtajanvirka! Luuletko että minä välitin siitä sen vertaa, että olisin jotain tehnyt sen edestä? Vaan tämä, näes, on toinen asia: tämähän on jotain! Kunhan sen saisin sukkelaan!"
"Sinä tässä kerran teit pilkkaa porvarikaartista; minä näin selvään, ettei valtioneuvos pitänyt hyvää siitä."
"Hyvä! Minä käsken valtioneuvoksen laittamaan minut porvarikaartiin. Ah, pyhä Pirkitta! eikö ole Salomoni oikeassa sanoessaan: 'joka hyvän vaimon saa' — tahi jotakin semmoista."
"Minä en ole siitä oikein hyvilläni että sinä vetoat Salomoniin, kun on puhe avioliitosta", vastasi Falck-Olsenin rouva antautuessaan miehensä syleilyyn. —
Kun Hilda Bennechen, joka myöskin oli tullut laivassa, astui saliin, alkoi piika kattaa pöytää; siellä ei ollut mitään ruokahuonetta.
"Vai niin, sinä tulet nyt likomärkänä luonnollisesti; Jumala tiesi mitä sinulla oli tekemistä kaupungissa tällaisessa ilmassa; vaan semmoinen sinä aina olet", huokaili Bennechenin rouva.
"Niin mutta, mamma, aamulla näytti se oikein kauniilta —"
"Ah mitä sitä, sinulla on aina onnettomuus kaikissa. Siinä on koko asia, ja senpätähden et aikaansaakaan muuta kuin tyhmyyksiä ja harmia. Eikö Alfred ole muassa?"
"Ei, terveisiä häneltä, että hänen piti mennä syömään puolista ravintolassa muutaman Hiorthin langon luona luulen ma."
"Tuo mitätön Hiorth!" vastasi valtioneuvoksen rouva ja katseli laivaa, joka jatkoi matkaansa.
Hilda oli tottunut semmoiseen. Hän riisui yltään ja ripusti päällysvaatteensa kuivamaan. Kun hän tuli sisään taas, rohkeni hän sanoa: "Kristina raukka! Hän ei ole terve. Minä luulen olevan parasta puhua tohtori Rohdelle."
"Kuules, Hilda", sanoi äitinsä ja punastui kasvoiltaan, "se ei ole ensikerta kun sinä vaivaat minua tuolla naisella. Vaan nyt sanon sinulle viime kerran, minä en tahdo kuulla mainittavan hänestä enää — en sanallakaan, kuule! Me olemme tehneet enemmän hänelle kuin useimmat meidän siallamme olisivat tehneet, ja itse tiedät, miltä näytti häitten jälkeen. Nyt on kylliksi, etkä enään jalallasi saa astua hänen huoneesensa, ymmärrätkö! Minne vaan käännyt, niin syntyy vaan rauhattomuutta ja kiusaa."
Valtioneuvos tuli myös sisään, vaan kun hän näki mistä tuuli puhalsi, meni hän sänkykamariin, jossa hän pesi lakkaamatta, kunnes kutsuttiin ruualle.
Kun olivat istuneet pöytään, sanoi valtioneuvos ystävällisesti
Hildalle, sillä hän näki, että hän oli saanut toria:
"Olitko kauankin kävellyt kamariherran kanssa, kun minä tapasin sinut?"
"Kamariherran", virkkoi rouva ja nousi seisolleen. "Oletko taasenkin vaivannut häntä? Sinä tekeyt hassumaiseksi, Hilda, kun juokset hänen jälessään; niin, mikä pahinta teet lähes hänetkin naurunalaiseksi —"
"Älähän toki, Adelaide!" vastusti valtioneuvos varovasti.
"Itse käsittänet hyvin kyllä, Daniel, että kauniista ja kunnioitettavasta herrasta kuin Delphinkin ei ole muuta kuin sopimaton olla myötään yhdessä semmoisen naisen — niin vähän merkitsevän, käyttääkseni lieveämpää puhetta — kuin meidän Hildamme. Se lie päivän selvää!"
Hilda nousi äkkiä pöydästä ja lannistui. Hän sulkeusi pieneen ullakkokamariin ja nyyhki. Se oli pahinta kaikesta että hän oli niin ruma, jotta tuli naurunalaiseksi mies, joka oli hänen kanssaan! Tekiköhän Delphin pilkkaa hänestä? Ja hän kun uskoi häntä!
Bennechenin rouva myös itki. "Se on sinun syysi, Daniel! ellet sinä olisi saattanut riitaan meidät Falck-Olsenin kanssa, niin olisi kaikki nyt hyvin —"
"Tyynny, rakas Adelaide, tyynny vaan; sovinto on lähellä —"
"Voi elä taas tuo tuota: tyyny Adelaide!" matki rouva, nostaessaan kantta astiasta. Oli sullottua vasikkaa ruuaksi.
Vaan samassa kuului askeleita pienestä etehisestä; hän tuskin ehti panemaan kantta paikoilleen, ennen kun tukkukauppias Falck-Olsen seisoi ovella.
"Ah, mikä onni", huudahti hän iloissaan, "ettei herrasväki vielä ole alkanut päivällistään! Minä nimittäin tulen tuomaan pyyntöä vaimoltani, erityisesti teille, kunnioitettava rouva, että teidän välttämättömästi pitäisi tulla meille maistamaan muutamia kananpoikia, joista hän on niin ylpeä. Ja te, herra valtioneuvos, saatte luvan tulla pitämään minulle seuraa valkea-portviinipullosta, eikö niin?" lisäsi hän, tarjotessaan kättä, "me molemmat tarvitsemme aimo virkistystä tänään."
Valtioneuvos tarttui hänen käteensä ja puristi sitä herttaisesti. Vaan valtioneuvoksen rouva istui kuin puusta pudonneena, kunnes hänen miehensä tuli kuiskaamaan hänelle: "Enkö sanonut, että sovinto on lähellä?"
Rouva tähysti miestään melkein kunnioituksella ja antausi suopuisasti tukkukauppiaan vietäväksi, valtioneuvoksen huutaessa hälle, että hän tulisi jälestäpäin niin pian kuin taisi.
Hyvän sovun entiselleen saatua perheitten kesken pidettiin koko sarja juhlia. Vaan ei pidetty enää "suuria syömingeitä", kuten Delphin sanoi, vaan pienempiä herrain päivällisiä, jolloin istuttiin pitkään pöydässä ja pidettiin monta puhetta.
Delphin rupesi heti luulottelemaan, piti lystiä tavallaan. Hän ahdisti Mortensenia, joka nyt oli alituinen vieras, teeskennellyllä kohteliaisuudella, jotta toinen joutui aivan hämilleen. Tahi säikäytti hän siivon "Olsenin matamin" aivan hengen hieveriin vakuuttamalla hänelle, että joku uusista vieraista oli nihilisti ja kulki revolveri taskussa.
Vaan tukkukauppias itse oli ottanut uuden alan, jäykän ja epäävän. Hän ei ryhtynyt mihinkään kysymättä ensin neuvoa valtioneuvokselta, ja pidoissaan ei ollut enään koskaan henkilöä, jonka kutsumiseen hänellä ei ollut lupaa tahi määräystä.
"Suuret huvitukset Olsenin tanssisalissa", joita pidettiin joka syksy, muodostuivat tänä vuonna ylhäisiksi teetanssiaisiksi, ja tukkukauppias antoi tyttärelleen viittauksen, ettei hän halveksisi herra ekstraordinari Hiorthia.
Vaan tästä Sofia loukkautui, erittäinkin kun isä ei tiennyt asiaa juurta jaksain. Ylipäänsä oli hän tyytymätön: kamariherra ei lähestynyt, ja vaali Hiorthista ja Bennechenistä oli hänestä niin kohtalainen riemu.
Nämät molemmat ystävät olivat muutoin viettäneet vaivaloista kesää. Sillä paitse kansliatoimitusta oli heillä ollut toimituksenaan huvittaa Hiorthin lankoa, tukkukauppias Garmania, joka oleskeli Greffenin vesiparannuslaitoksessa, ja tämän toimituksensa olivat he tehneet niin perusteellisesti, jotta heillä ei ollut aikaa hoitaakseen sydämmenasioitansa.
Kun talvikausi alkoi, ryhtyisivät he sentähden oikein tolkussa.
Erittäinkin oli Alfredin aikomus nostaa kaikki purjeet voittaakseen nuorta rouvaa porttikamarissa. Vaan valtioneuvoksen rouva otti muutamana päivänä poikansa Alfredin kahden kesken ja uskoi hänelle jonku asian siellä sänkykamarissaan, josta oli seuraus, että hän jätti Kristinan rauhaan.
Oli muutoin kumma kuinka pikaan Kristina muuttui. Kiiltävä punainen tukka ikäänkuin kuivettui ja koko talven oli hän heikkona, kaulansa oli usein kipeä, ja kolotus kaikissa jäsenissä.
Hänen miehensä hiipi ympäriinsä yhä enemmän liehakoiden ja äänettömämpänä kuin koskaan. Kristina oli aina häistä saakka säilyttänyt suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan, vaan heidän elämänsä kului hiljaisena ja yksitoikkoisena, ja Mo kohteli Kristinaa ystävällisesti.
Luotsivanhimman kanssa vaihtoi Mon Antti kirjeitä, ja hän sai silloin tällöin lännestä vakuutetun kirjeen. Vaan muutamana päivänä joulun aikana sai hän seuraavan kirjeen.
"Herra kanslianvahtimestari Mo! Nyt ei käy laatuun kauemmin, sillä hänellä ei ole enään mitään, paitse velkoja; minkätähden kirjoitan omassa nimessäni, eikä Njaedel tiedä mitään tästä, sillä minä en usko, että nuo rahat ovat oikealla jälellä, joita on mennyt 950 kruunuun saakka. Jos ne ovat kuninkaan herroja, jotka syövät kitaansa nämät rahat, niin emme ole parempia kuin venäläiset Venäjällä ja Pietarissa, ja minä kirjoitan sanomalehteen, mies kun on tullut köyhäksi ja kurjaksi ja hän on saanut taudin vereensä harmista tuon kaislarannan tautta, ja oja on melkoisesti vierinyt umpeen, ja hän on sääliä herättävä näky, jonka tähden minä kirjoitan teille, joka olette hänen veljensä, että teidän Jumalan tähden pitää laittaa niin, jotta jutusta tulee loppu, joka lähes pari vuotta sitten lähetettiin kuninkaan luo eikä vastausta ole tullut, vaan kustannuksia on ollut. Samaten odottaa hän kirjettä tyttäreltään Kristinalta, joka nyt vaimonanne, ja ihmettelee ettei hänellä nyt ole mitään kirjoittamista, sillä te olette kuitenkin usein kirjoittaneet meille, että hän ei muuta enempää halunnut kuin päästä teidän vaimoksenne, vaan häpesi ikää, jonka tähden mekin kirjoitimme kuten te käskitte houkutteluja ja muuta semmoista; vaan minä en usko mit' ikinä tästä lähtien.
"Kunnioituksella Lauri Voldeman Seehus."
Antti setä luki tätä kirjettä pienessä eteisessään, joka hänellä oli ulkopuolella valtioneuvoksen huonetta kansliassa. Hän kääri kirjeen ja pisti sen uuniin, nyökyttäessään päätään ja hymyillessään itsekseen.
Valtioneuvos aukasi oven: "Ettekö kuule, Mo? Minä olen soittanut kaksi kertaa."
Mon Antti nousi seisomaan ja katsoi valtioneuvosta hymyillen samoin ajattelematta mitään.
"Vaan Mo!" huudahti valtioneuvos, "minä luulen, että te rupeatte vanhentumaan."