XV.
Tohtori Juhana Bennechen oleksi koko vuosikauden Wienissä. Ainoa kotilainen, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa, oli Hilda; ja häneltä sai hän myöskin kesällä tietää, että Kristina oli naittunut sedällensä. Tästä lähtien hän ei enää kirjoittanut kotiin, ja hän päätti viipyä kauan Wienissä tahi matkustaa Amerikaan.
Vaan kun hän koko talven oli kulkenut aivan näännyksissä suuresta surustaan, tapasi hänet semmoinen halu saada vielä kerran nähdä Kristinaa ja saada selitystä, jotta hän matkusti kotia maaliskuun keskivaiheilla.
Monenlaiset ajatukset ja epäilys taisteli hänen povessaan, kun hän lähestyi kotoa. Kristina ei ollutkaan rakastunut Alfrediin; vaan minkä kumman vuoksi oli hän ottanut tuon äijäpahasen?
Vaikka hän ei enempää vastannut Hildan kirjeesen, oli Hilda yhä vaan jatkanut kirjoittamistaan ja siitäpä sai hän tietoonsa että Kristina oli ollut kivuloinen talven aikana. Kun hän meni portista isänsä taloon, ei hän katsonut alas kivijalkakerrokseen akkunasta, vaan meni suoraan ylös tervehtimään omaisiaan.
Bennechenin rouva huudahti, kun hän näki hänet; sillä hänen kotiintulonsa oli kerrassaan odottamaton tapaus, koska oli ollut puheena niin ja noin, että hän ehkä sitten joskus keväällä tulisi. "Antakaa anteeksi, mamma, minun olisi pitänyt lähettää sähkösanoma."
Rouva katseli vielä häntä kummallisella, jännitetyllä tunnolla, vaan kun Juhana tuli häntä vastaan muoto jalon ja surullisen näköisenä, mutisi hän, suudellessaan häntä: "Sinä olet niin muuttunut, Juhana; en heti tuntenut sinua."
Hilda tuli myös nyt sisään ja riensi veljensä kaulaan: "Terve tuloasi, terve tuloasi, rakas Juhana! Voi, kuinka olet muuttunut."
"Arveletko sinäkin niin?" kysyi Juhana.
"Sinä olet kymmentä vuotta vanhempi; harmaita karvojahan on parrassasi — niin on, totta mar! Sinä rupeat käymään kaljupääksi, Juhana!"
Veli hymyili tavallisella synkkämielisellä tavallaan, vaan Hilda tyysti tarkasti häntä; hänestä Juhana oli niin kummallinen, eikä hän koskaan ennen ollut huomannut kuinka paljon hän lyyhäsi.
Kun valtioneuvos tuli kotia, keskusteli hän rouvansa kanssa sänkykamarissa; ja ruokapöydässä oli sekä isä että äiti hyvin ystävällisiä kotiin tulleelle pojalle, jotta Juhanan rinnassa syntyi lämpöisiä tunteita; Alfredkin oli miellyttävä. Juhanan ajatus oli puhella Hildan kanssa jälkeen päivällisen; vaan rouva lähetti Hildan heti syötyä kaupungille asialle.
Hämärän tultua hiipi hän rappusia alas: vaan kun hän tuli niitä kahta, kolmea porrasta, jotka veivät Kristinan ovelle, tuli vanha ahdistus hänelle, ainoastaan sanomattoman paljoa tuskallisemmin.
Vihdoin hän rohkaisi itsensä ja koputti ovelle. Muuan vanha piika, jota hän ei tuntenut, aukaisi hänelle. Hän oli siinä huoneessa, josta hän niin monta sataa kertaa oli uneksinut; siellä oli hän ajatuksissaan kuvaillut lukemattomia tapauksia ja kohtauksia hänen kanssaan kun hän itse oli kaukana poissa; ensin toivorikkaita, sitten, kun Kristina oli naimisissa, surullisia; ja kuitenkin oli hänellä ollut tunne, että Kristina on velkapää tilintekoon hänelle.
Hyvä haju huoneessa herätti hänen muistonsa, ja vaivoin hän sai sanotuksi: "Onko hän kotona?"
Piika katseli häntä: "Rouva on tuolla sisällä."
Se karsi hänen ruumistaan, kun piika mainitsi rouvaa.
Ovi Kristinan vanhaan huoneesen oli auki. Ei ollut valoa missään huoneessa, vaan kaasuvalo kadulta muodosti suuria keltaisia neliöitä lattialle, jotta tohtori erotti jonkin makaavan sängyssä.
Hän lähestyi sanoen: "Hyvää iltaa, Kristina!"
Sairas liikkui sängyssä ja tähysti häntä. Juhana tarttui ovenpieleen. Oliko se Kristina? Vaan sairas päästi huudahduksen ja liikutti käsivarsiaan poistaakseen häntä luotaan; piika sulki oven ja sanoi vihaisesti: "Minä luulen että rouva olisi tuntenut teidät!" "Mikä häntä vaivaa?" "En tiedä", vastasi piika ja avasi ulko-oven hänelle.
Tohtori Bennechen meni kahta kolmea porrasta ylös. Hän oli nähnyt Kristinan — hän oli nähnyt hänen muotonsa vaikka sen verran, vaan hän ei unohtaisi niitä, jos hän eläisi sata vuotta. Määrätön kauhu valtasi hänet. Sukkelaan pani hän takkinsa nappiin ja kiiruhti tavatakseen tohtori Rohdea.
Hän tapasi tämän vanhan perheen-lääkärin nojatuolissaan lukemassa sanomalehtiä.
"No, kas, professori kotia tullut! Terve tuloasi, poikani! Kuinka voit?" Tohtori Rohde sinutteli valtioneuvoksen lapsia, joita hän oli nähnyt pienuudesta pitäen.
Juhana ei vastannut tähän ystävälliseen puheesen, vaan kysyi lyhyesti ja kuivasti: "Mikä Kristinaa vaivaa?"
"Hä, Kristinaa?" kysäsi Rohde ja otti lasisilmät nenältään. "Vai niin, sinä tarkoitat häntä joka on porttikamarissa. Oletko nähnyt häntä?"
"Olen."
"No niin, tiedäthän sitten, mikä häntä vaivaa", sanoi vanha lääkäri vakavasti, "se on pahinta laatua, mitä olen nähnyt. Näyttää siltä kuin hänen terve verensä ja kelpo ruumiinsa olisi enemmän, kuin tavallista on, taipuvainen myrkkyyn —"
"Vaan — vaan kuka? Kuka on saastuttanut hänet?" Juhana Bennechen oli kalman kalpea, ja hikihelmet herahtelivat hänen otsaltaan.
"Vaan, rakas poikani, sinuunhan se kipeästi koskee!" sanoi tohtori Rohde, joka alkoi ymmärtää. "Luonnollisesti hänen miehensä. Se, hänen miehensä, on maannut kuppatautisten puolella kaksi kertaa — etkö tiennyt sitä? Minulla on tässä pöytäkirjassa — se on oikein emäsika, usko se." Ja tohtori rupesi selailemaan paksua kirjaa kirjoituspöydällään.
"Ja sen te tiesitte, ettekä puhuneet sanaakaan. Hyi, tohtori Rohde! Se oli hävytöntä!" Juhana seisoi kädet nyrkissä.
"Rakas poikaseni, minusta on paha sinun puolestasi!" vastasi ukko. "Kunpa olisit ollut kotona, olisin kyllä sanonut sinulle, virkaveljelleni. Vaan itse tiedät, että jos kertoisi kaikki, mitä tietää semmoista, niin moni avioliitto raukeaisi tyhjään — puhumattakaan siitä, että itse tekeytyisi ihan mahdottomaksi. Ja sitä paitse arvelin minä, että tämä oli asia, johonka sinun isä oli läheisempi ryhtymään —"
"Tahdotteko vielä kaiken hyvän päälliseksi tehdä viittauksia että isänikin tiesi siitä? Voi, te olette vanha irstas vetelys, ja aina olette olleet!" Juhana Bennechenin jalot silmät säihkyivät, sanoessaan tätä, ja hän meni jättämättä hyvästiäkään.
"Poika parka!" sanoi vanha tohtori ja otti taas sanomalehtensä; "häntä seuraa aina onnettomuus."
Juhana Bennechenin tuttavat arvelivat jotta ulkomailla olonsa oli tehnyt hänestä kovin kummallisen miehen. Hän ei käynyt kenenkään luona, ei ollut koskaan kotona eikä ruvennut harjoittamaan ammattiaan. Vaan öisin vaelsi hän kaulusta korvissa kaduilla, enimmiten valtioneuvoksen talon ympärillä. Senpätähden arveltiin, että hän pysyskeli kotona perheessä.
Vaan eipä niinkään. Koko päivät päästänsä kuleksi hän kaupungin laitasopukoissa, ja vasta kun hämärsi, lähestyi sitä paikkaa, jonka ympärillä kaikki hänen tuskalliset ajatuksensa kiertelivät.
Muutamana iltana tapasi hän tohtori Rohden, joka oli matkalla Kristinan luo.
"Tule mukaan, voit olla avuksi minulle", sanoi äijä, joka näkyi kerrassaan unohtaneen heidän viimeisen kohtaamisensa.
Juhana seurasi, mahdoton oli hänen vastustaa, kun pyydettiin häntä
Kristinan läheisyyteen.
Kristina säpsähti nähdessään Juhanan. Vaan tohtori Rohde laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi melkein lempeästi: "No hyvä ystäväni, ei pidä letustella. Elämänne on ollut synkkä, olkaa iloissanne, kun pieni valonsäde tulee lopuksi. Ja sen mitä minä ymmärrän, on kaikki onni, minkä te kaksi saatte yhdessä, että annatte hänen hoitaa teitä sen vähän aikaa joka on jälellä. Niin lapseni, puhu nyt!"
Niine hyvineen meni "vanha vetelys", vaan kauan oli Juhana Bennechen polvillaan sängyn ääressä ja puhui hänelle sydämensä syvyydestä.
Alussa ei Kristina ymmärtänyt häntä; vaan sikäli kun hän puhui, kutistui suuri mahdottomuus kokoon, enemmän ja enemmän selveni hänelle, ovi ovelta aukeni, ja kyynelten vieriessä toinen toisensa jälkeen päänalukselle, puhkesi hänen sielussaan piiloutunut rakkaus hurmaavan tulisena, kohottaen hänet kurjasta, saastaisesta ruumiistaan autualliseen tilaan, jota hän ei koskaan ollut uneksinutkaan.
Hän ei muistanut sanoa teiksi eikä muita koreita sanoja, joita hänelle oli opetettu, ja sai mieleensä leveän ja vahvan, talonpoikaisen kielimurteensa, kertoessaan Juhanalle kuinka kaikki oli käynyt, ja pyysi häneltä anteeksi, että hän niin vähän oli ymmärtänyt häntä.
He antoivat toisilleen anteeksi, ja he unohtivat entisen ajan elääkseen toistensa rakkaudessa "sen vähän aikaa, joka oli jälellä."
Siitä päivästä otti tohtori Bennechen Kristinan hoitoonsa. Hänen äitinsä katseli tutkivasti häntä, kun hän kertoi tätä; ja Juhana puolestaan ei voinut olla tarkastamatta äitiään terävin katsein. Vaan hyvin keventävää oli Juhanista, kun äitinsä myötätuntoisesti sanoi: "Kristina raukka! Minä vaan pelkään, että hän on saanut kovan luuvalon asuessaan kivijalkakerroksessa; se on kuulemma hyvin vaarallista terveydelle, niin luin minä tässä muutamana päivänä."
Kristina ja Juhana eivät koskaan keskenään maininneet Antti sedän nimeä; ja tämä puolestaan oli varuillaan, ettei sattuisi yhteen tohtori Bennechenin kanssa.
Ylipäänsä eivät he paljoa puhelleet. Vaan kun Juhana oli muuttanut kääreet ja hankkinut hänelle sen lievekkeen, minkä hän taisi, tahtoi Kristina mielellään, että Juhana istuisi lähellä, sängyn vieressä. Hän makasi silloin hiljaa ja katseli Juhanaa; vaan ei hän halunnut, että Juhana katselisi häntä, vaikka tämä vakuutti että hän oli hänen silmissään melkein samannäköinen kuin ennenkin.
Kristina tunsi kaikkia sitä kauhua sairashuoneesta, mikä on niin juurtunut ja perustunut rahvaasen.
Vaan vihdoin onnistui tohtorin saada houkutelluksi hänet muuttamaan sairashuoneesen. Se päivä, joka oli määrätty muuttopäiväksi, oli selkeä päivä huhtikuun alussa. Posti toi luotsivanhimmalta kirjeen, jonka Kristina vaivoin sai tavailluksi:
"Rakas Kristina! Nimismies sanoi, että minun piti lähettää kirjallinen valitus ja minä lähetin, ja nyt on valitukseni taas minulla, ja et voi aavistaa miltä se näytti päällekirjoituksineen ja muine semmoisineen: 'Lähetetään ruotimestarille, lähetetään takaisin amtmanille, ja tie-insinörille' ja koko kirkkoraati on kirjoittanut siihen ja viimeiseksi oli vain pieni, pieni pilkku puhdasta alalaidassa takapuolella ja siihen kirjoitin minä: Aivan niin kävi kuin odotinkin — Seehus; vaan amtmani on varmaankin vihassa minulle liitä. Vaan ei se ole pahinta, vaan se on hyvä, että sinulla on hyvä, josta minä en halunnut ennen puhua sinulle, sillä en halunnut sinulle ikävää, vaan nyt täytyy panna paperille, sillä nyt menee ihan männikköön. Isäsi on kerjäläinen, oikea kerjäläinen, hänellä ei ole mitään, kaikki on valunut juttuun, jota sinun miehesi ajaa, ja sitä paitse on hän nyt semmoinen, että hän ei tee enään työtä, sen itsekin ajatella tiedät, vaan istuu mieluummin ja tuijottaa seinään. Siitä pitää minun nyt puhua sinulle, sillä sinun pitää tulla kotia ja laittaa tolkulleen, sillä nyt käypi yli minun älyni ja minä uskon, että hän tulee päästään pyörälle; vaan jollet voi tulla, niin kirjoita jotain, mieluummin jutusta.
"Vanha ystäväsi Lauri V. Seehus."
Kristina laskeusi sänkyyn ja itki. Talven kuluessa oli hän teeskennellen kirjoittanut tyytyväisiä kirjeitä kotia, ja luotsivanhin vastannut samalla tavalla. Nyt vasta ymmärsi hän, että he vaan olivat valehdelleet toisilleen, ja hänelle tuli kova ikävä isäänsä ja kotiaan ja rannikkoa lännessä. Hän asettui sängyssään kirjoittamaan tyynnyttävää kirjettä isälleen.
"Rakas isä! Kun minä kuulen, että sinulla on huono olo, ahdistaa minua suuri suru ja häpeä. Sillä nyt ymmärrän ettei minun koskaan olisi pitänyt lähteä luotasi. Vaan nyt saat antaa minulle anteeksi ja ajatella vaan, että olet sydämelleni rakas. En voi tulla luoksesi, sillä en ole oikein terve; vaan muutoin on minulla hyvä olla."
Kristina pysähtyi; jokaisen sanan kirjoitti hän ponnistuksella, ja hän ajatteli, että Jumala kyllä antaa hänelle anteeksi, kun hän ei sanonut totuutta, jottei saattaisi isäänsä murheelliseksi, jolla oli muutoinkin kärsimistä ennaltaan.
Vaunut kääntyivät portista sisään, piika tuli sisään ja kuiskasi: "tohtori." Ne olivat sairashuoneen vaunut, jotka tulivat noutamaan häntä.
Kauhu karsi hänen ruumistaan, ja kun hän taas tarttui kynään, ei ollut hänen enään mahdollinen salata mitään.
"Ei, isä rakas, se ei ole totta, minun oloni ei ole hyvä; minulla on pahempi kuin pahinta voi olla ja nyt tulevat he minua noutamaan, sillä minä kohta kuolen, ja minä en näe sinua koskaan enkä koskaan merta ja taloa siellä kotona, tervehdä luotsivanhinta — hyvästi.
"Sinun Kristinasi."
Kun tohtori tuli sängyn luo, oli sairas niin väsynyt, että hänen piti virkistää häntä vastaan. Tohtori kirjoitti osotteen Kristinan kirjeelle, sitten auttoi hän kannettaessa häntä vaunuihin.
Vaikka muutto kävi kaikella mahdollisella huolella ja varovaisuudella, oli sairas kuitenkin hyvin heikkona, kun hän pääsi sänkyyn vanhassa sairashuoneessa.
Kauan aikaa makasi hän silmät ummessa vaan kun hän vihdoin aukaisi silmänsä, kävi hymyn väre hänen kasvoilleen. Akkunasta näki hän kauniin kevättaivaan, päivänpaiste lankesi valoisaan, hemeään huoneesen, jonka tohtori oli hänelle hankkinut.
Kristina käänsi päänsä tohtoriin ja sanoi: "Kiitos sinulle, Juhana! Täällä on minun kaunis kuollakseni." Ja hän oikasihe suoraksi sileissä puhtaissa lakanoissa ja sulki taas silmänsä.
Vaan hymyily pysyi hänen rumentuneilla kasvoillaan ja teki hänet
Juhanan silmissä kauniiksi kuin entisinäkin aikoina.