XVI.
Suuri postilaiva, joka tuli Kristianiasta ja kulki aina Tromsöhön, meni
Flekkevuonon läpi muutamana myrskyisenä yönä huhtikuussa.
Laivan postintoimittaja oli ollut heittämässä laivasillalla postia — se oli pieni vähäpätöinen purjevaatepussi sanomalehtiä ja pari kolme kirjettä, jotka olivat meneviä maalle Flekkevuonossa.
"Pääsemmekö merelle, perämies?" huusi postintoimittaja komentosillalla.
"Kyllä me pääsemme, postimestari!" vastasi perämies ja nojautui alas.
"Minä ilmoitan, kun tulemme Egersundiin."
"Kiitos!" mörähti postintoimittaja ja kiiruhti takaisin pieneen lämpöiseen pöksäänsä, jossa varjopäällinen öljylamppu paloi.
Suuri ulkomaanposti oli tullut laivaan Kristiansandissa; ahdas pöksä oli täynnä säkkejä ja purjevaatepusseja, joissa oli merkkinä postitorvi. Pienellä sohvalla oli ladotuita kasoja, ja pöytä, monilokeroisen hyllyn edessä, oli peittynyt kirjeisin ja postimyttyihin.
Postintoimittaja, joka oli lihava, nuori, valkotukkainen mies, istui jakkaralleen, pani seinälle kultakaluunaisen lakkinsa, puhalteli käsiinsä ja ryhtyi järjestämään, merkitsemään, pistelemään laatikkoihin, panemaan laukkuihin, nostelemaan suuria kasoja sohvaan päästäkseen niistä, työskennellen ääneti ja ahkerasti, käyttäen aikaa, kun oltiin tyynen perässä.
Salissa paloi ainoastaan kaksi lamppua puolella tulella; vaippoihinsa kääreytyneinä makasi muutamia herroja ja nukkui sohvilla. Nais-salissa vallitsi hiljaisuus, he nukkuivat kuten paraiten taisivat, levottomina siitä hetkestä, jolloin tultaisiin saaristosta ulos.
Kone työskenteli lyöden jykevästi ja tahdikkaasti, joka pani laivan perän tasaiseen täristykseen. Muuan lampunlasi tärisi kiihkenevästi jotakin vaskista esinettä vastaan ja muuan väsymätön kuleksia vaelsi laivankannella edestakaisin, edestakaisin niitten pään päällä jotka tahtoivat nukkua.
Myrsky syöksyi alas tuntureilta ja ulvoi köysissä, vaan vesi oli aivan tyvenenä ahtaassa vuonossa. Perämies huusi alas luukusta että he köyttäisivät ja kiinnittäisivät kaikki hyvästi välikannen alla ennenkun tullaan merelle. —
Postintoimittajan lämpöisessä pöksässä oli kirjeitä levällään.
Hän työnsi suuren Nordlandin postin syrjään ja järjesti lähimmäisten pysäkkein laukut. Kirjeitä oli kaikenlaatuisia ja monenkaltaisella päällekirjoituksella: töhröisiä, vinoja kirjaimia, jotka täyttivät koko sivun, pieniä hienoja naiskäsialoja kuin kärpäsen jalkoja sileällä velinipaperilla, suuria tyhmiä virkakirjoituksia kartuusi-paperikuorilla, jotka olivat varustetut lakalla "porto" sanalla, arpakirjeitä ja rakkaudenkirjeitä, hautajaiskirjeitä ja rahakirjeitä — salainen pesä hämmästyksellä pettyneille toiveille, joutavalle lorulle, surulle, häviölle ja odottamattomalle onnelle oli tämä pieni, lämmin pöksä, jossa postimestari tyynenä ja ahkerana lirautti kirjeitä lihavien sormiensa läpi.
Laiva alkoi keikkua suurissa loikka-aalloissa, jotta postimestari ymmärsi että he olivat vuonon suussa. Hän järjesti kaikki parhaan mukaan; enimmän osan laski hän lattialle niin eivät voineet putoilla.
Siten sai hän sohvan joutilaaksi ja pieni Egersundin laukku kädessä paneusi hän sohvan nurkkaan nukkumaan, ja lamppu heilui kahtakättä loukussaan.
Kurjuus alkoi taas naissalissa; ähkinä kuului sieltä joka kerta kuin palvelianainen avasi oven. Väsymätön kuleksia istui rauenneena ja nylki pukkia nutulleen: hän oli katkerasti erehtynyt, sillä muuan hänen ystävänsä oli kuvitellut hänelle olevan aivan mahdottoman tulla merikipeäksi, jos vaan oleksii ylhäällä raittiissa ilmassa ja alituisessa liikkeessä.
Herrojen, jotka nukkuivat salissa, piti tarttua pöydän laidasta, jotteivät putoaisi sylkilaatikkoihin ja lampunlasin helisevä tärinä oli sekautunut satoihin pieniin kärsimättömiin ääniin, jotka uudistuivat sikäli kun laiva keikkui korkeissa aalloissa.
Salin puuesineet ritisivät ja ratisivat laivan vajotessa toiselle kylelle ja kaikki ravintolan kupit, jotka rippuivat rivissään ravintohuoneen katon alla, kilisivät toisiinsa.
Sitten kohosi laiva ja vajosi toiselle puolen ja kaikki kupit rämisivät. Muuan laskutuoli ja pari sylkilaatikkoa lähtivät liikkeelle salissa, syöksyivät ensin toiselle puolen ja sitten toiselle: muuan ovi rämähti auki ja remppusi tahdin mukaisesti kahta kättä, ja kone työskenteli ponnistellen, välistä jyski alhaalla, välistä säklätti ja rymyytti, kun propelli hetkiseksi kohosi yli veden pinnan.
Vaan postintoimittajan lämpimässä pöksässä kirjeet nukkuivat rauhallisissa pakoissa ja itse hän nukkui Egersundin laukku kädessään; ja kaikki ne henkilöt joille kirjeitä oli makasivat ja nukkuivat kukin tahollansa paitse joitakuita, jotka kulkivat levottomina edestakaisin myöhäiseen yöhön, odottaen ratkaisevaa kertomusta, kuunnellessaan myrskyä ja arvellessaan postin ehkä viipyvän.
"Postimestari!" huusi perämies ovelta, "nyt mennään Egersundiin."
"Tässä on se!" nousi toinen ylös.
"Ha, haha, te varmaankin olette nukahtaneet kelpo lailla", nauroi perämies, "tarjootteko naukun, niin tarjoon minä olutta?"
"Olkoon menneeksi", mutisi postimestari unentörröksissä.
Perämies tuli heti takaisin poteleita ja laseja kainalossa. Siellä oli hädintuskin niin paljoa tilaa että hän taisi sulkea oven.
"Kyllä on oikein märkä ilma!" sanoi hän ja pyyhiskeli vettä vaatteistaan; merivesi valui pitkin hänen öljyvaatteitaan ja kirkkaita vesipisaroita välkkyi hänen kiherässä parrassaan, kun hän joi.
Konehuoneessa kilisi kello kiivaasti.
"Hei hei!" huusi perämies, pani potelin pois ja juoksi. "Ollaanko jo salmessa?"
Postintoimittaja nousi ja venytteli virkistyäkseen, kaappasi kultakalunaisen lakkinsa ja meni kannelle.
Päivä juuri sarasti, kylmä ja kostea ilma, synkkä ja hämärä valo. Paljaat kalliot olivat aivan mustina raskaassa myrskyilmassa, ja sataa tihusi aika lailla.
Egersundin posti oli pian toimitettu ja laivan jatkaessa pitkää matkaansa asettui postimestari taas järjestämään kasojansa ja laukkujansa.
Päivän tultua avattiin kaikki nämät kasat ja laukut, jotka olivat viety maalle pitkin rannikkoa, ja kirjeet levisivät yli maan ja mantereen. Ja se joka oli odottanut kirjettä ei saanutkaan mitään ja se joka nousi aamusella eikä ajatellut kirjettä eikä koko postiakaan istui ennen puolista nauramassa eli itkemässä paperilipulle.
Vaan joko he odottivat tahi ei, niin tulivat kirjeet omistajilleen, ja postimestarin pienestä lämpöisestä pöksästä levesi hämmästystä, pettyneitä toiveita, tyhjää lorua, surua, häviötä ja odottamatonta onnea, laivan vaan kulkea ponnistellessa yhä pohjoisemmaksi ja pohjoisemmaksi ja uneliaan postimestarin tullessa ylös uusi laukku kädessä jokaisessa paikassa missä laskettiin maalle.