XXI.
Kului aikaa, ennenkun Njaedel ja luotsivanhin löysivät vanhan ikävän sairashuoneen, jossa Kristina oli. Ja jolleivät he olisi sattuneet kysymään poliisipalvelia Knudsenilta, niin tuskinpa olisivat löytäneetkään sitä. Sillä kello oli jo kolmatta ja kaikki ihmiset riensivät Kaarle Juhanan kadulle nähdäkseen matkuetta, jotta ei kellään ollut aikaa pysähtymään ja neuvomaan.
Vaan poliisipalvelia Knudsen, joka oli kestänyt koetuksensa, opasti heidät perille kun hän kuuli ketä he etsivät, ja niin tulivat he sinne.
Portilla tapasivat he muutaman hoitajan, joka oli menossa kaupungille. Luotsivanhin tervehti nostaen karvareuhkaansa: "Me haluaisimme tavata muuatta vaimoa nimeltään Mon Kristina."
"Hän kuoli viime yönä", vastasi hoitaja kärsimätönnä sattumisestaan heidän tielleen, "hän makaa toisessa huoneessa vasemmalla, menkää sisään vaan, he juuri käsittelevät häntä."
Niine hyvineen meni hän ja paiskasi portin kiinni jälkeensä.
"No, no, Njaedel, se oli kai parasta hänen osalleen", sanoi luotsivanhin tyynyttäen, "menkäämme sisään."
"Minä tahdon nähdä häntä", vastasi Njaedel ja meni edelleen.
He tulivat toiselle ovelle, joka oli raollaan; ääniä kuului sieltä.
Luotsivanhin työnsi oven auki ja meni sisään.
Akkunan luona seisoi muutamia nuoria herroja ja kyyköttivät jonkun valkean esineen yli, joka oli pöydällä. Muuan pieni harmajatukkainen mies paitahihasillaan seisoi aivan kumarruksissaan ja kahden herran välitse pistäysi valkoinen paljas jalka esiin.
"En koskaan ole nähnyt sen näin sukkelaan syövän", sanoi tohtori Rohde professorille. Vanha "ruokoton vetelys" ei ollut voinut olla laskematta professoria näin huvittavassa tapauksessa. Juhana Bennechen oli kerrassaan kieltänyt, ettei ruumista saanut viedä yliopistoon.
"Vaan miehensä, joka tartutti taudin, kuinka on hänen laitansa?" kysyi professori.
"Tauti syöpyy hänessä; hänen aivonsa mätänevät. Mitä te tahdotte." kysyi tohtori äkkiä kun huomasi molemmat miehet oven suussa.
"Tämä on hänen isänsä, hän haluaa nähdä häntä", vastasi luotsivanhin.
"Ei, ei, ei, rakas ystävä, ei teidän pidä tulla katsomaan", sanoi tohtori ehkäisten, "ei totta tosiaan hänessä ole mitään katsomista."
Vanha Njaedel meni suoraan perälle pöydän luo; nuoret herrat syrjäytyivät, ja professori oikasihe suoraksi sormet siirollaan.
Viskattiin huolettomasti ruumiin päälle lakana ja kun se meni läjään, näkyi pöngöttävä lonkkaluu, koko tämä suuri, vankka naisruumis niin surkeana ja kuihtuneena, ettei siinä ollut muuta kuin luu ja nahka. Paksu punainen tukka oli vanukkeisena tukkuna otsalla. Nahka oli aivan sisään syöpynyt, ja ihossa oli inhottavia punaisia viheriän keltaisia täpliä.
"Ei se ole hän", kuiskasi luotsivanhin ja tarttui Njaedelia kasivarresta.
Vaan silloin meni isä sen luo ja pyyhki hivukset ylös, pani sormensa suurelle arvelle, joka sillä oli ohimolla.
"Mennään pois Njaedel."
Luotsivanhin oli kalman kalpea. Njaedel silmäili ympärilleen, ja kun hän sai sen luulon että kaikilla näillä ylhäisillä herroilla oli osanottoa hänen tyttärensä kohtalosta, rupesi hän heitä kättelemään järjestään. Vaan kun hän tuli professorin luo, taantui tämä; "Ei, ei, ystäväni, minä en voi antaa teille kättä."
Silloin vasta huomasi Njaedel kirkkaan veitsen ja sormet, jotka olivat siirollaan. Hänen ruumiissaan kävi väristys, ja hän meni pois luotsivanhimman kera.
Kun he taas seisoivat kadulla, tarkasteli luotsivanhin tutkivasti Njaedelin muotoa, sillä hän oli huomannut, että Njaedel puri hammasta ja piti käsiään nyrkissä.
"Tästä saa Antti vastata", mutisi Njaedel.
"Ah, ei", väitti luotsivanhin tuskallisesti, "anna Antin olla missä hän on. Nythän pääsemme kaikista näistä, pidetään mieluummin huoli siitä eitä saamme jotain poukkoomme, minä olen nälissäni kuin susi"
Vaan Njaedel oli taipumaton, ja kun luotsivanhin ei halunnut auttaa häntä valtioneuvos Bennechenin talon etsimisessä, kysyi Njaedel itse ensimmäiseltä poliisilta, jonka he tapasivat ja niin pääsivät he perille.
Njaedelin paksussa päässä oli taistelu, väkivaltainen taistelu. Epäilys alkoi hänessä herätä, että koko tämä kurjuus alkoi veljestä. Vaan vihan muotoa se ei vielä saanut; se oli vaan raskas suru ja tarve nähdä veljeänsä ja kuulla hänen puolustavan itseään; ehkä oli vielä jotain, jonka johdosta saattoi hänelle antaa anteeksi,
Kun he laskeusivat alas kahta kolmea porrasta, sanoi luotsivanhin:
"Sinun pitää luvata minulle yhden asian Njaedel: ettet satuta kättäsi häneen; muista toki että hän on veljesi."
"Ole huoleti", vastasi Njaedel.
Antti ajeli partaansa. Hän oli ripustanut kuvastimen akkunan pieleen, jotta päivän valo lankesi hänen kasvoilleen. Hän oli juuri raappinut toisen puolen, vaan vasemmalla puolen oli vielä saipuavahtoa.
Kun hän näki kuka se tulija oli, pani hän veitsen kädestään, ja väre kävi hänen muodollaan. Vaan sitten tuli jälleen puolihullun hymy, joka hänellä oli ollut viime aikoina ja hän ojensi kätensä veljelleen: "No, oletko vihdoinkin täällä, Njaedel! Olitpa hyvä kun tulit tänne."
"Antti, Antti!" huusi Njaedel ja ojensi uhkaavana suuret nyrkkinsä häntä kohti, "mitä olet tehnyt Kristinalle."
Tämän kovan äänen jyrinästä Antti ikäänkuin heräsi. Hän kyyristyi ja peräytyi aivan huoneensa perimäiseen soppeen; kasvot kävivät melkein tuhkan harmaaksi katsoa tuijottaessaan suuria nyrkkejä.
Vaan lopuksi näkyi hänen puoleksi kuoleutunut hermostonsa kokoavan voimansa viimeiseen ponnistukseen. Pitkät, petolliset naurunjuonteet tulivat taas suun ympärille, sanoessaan valittavalla äänellä:
"Onko sinulla Njaedel sydäntä ollaksesi noin kova, ollaksesi noin kova veljellesi, joka aina on ollut niin heikko ja kivuloinen. Muistatko, kun olimme pieniä, kun revimme kanervia äidillemme siellä mäellä?"
Njaedel laski kätensä. Kummallisia muistoja vilkkui hänen mielessään, kuullessaan heikon rukoilevaisen äänen, jonka hän niin hyvin tunsi, lapsuuden ajan äänen — sen veljen, jota hän oli rakastanut niin paljon.
"Muistatko mitä äiti aina sanoi", jatkoi Antti pitäessään koko ajan vaarilla veljensä muotoa: "Äiti sanoi aina: Sinä, Alfred, olet tuhma kuin pukki, sanoi hän, vaan Antti on viekas kuin kärppä."
Njaedel nyökkäsi. Se oli oikein. Ja äiti ja mökki tunturitiellä ja mäki pitkine kanervineen, joka tuoksusi niin hyvältä auringon valossa — kaikki oli loistavan kirkkaana hänen silmissään ja keskellä kaikkea tätä oli veli, kalpeana, heikkona, aina avun tarpeessa, säälittävänä, koleikon yli kannettavana. Ja kaikki, mitä nyt oli välissä, sulasi ja virtasi pois kuin keväinen lumi; hänestä tuli poika taas, iso, rähmyinen, hyväsydäminen poika, joka hän oli aina itseteossa ollut, eikä vihan kipinätä ollut hänessä enää, kun hän kääntyi mennäkseen pois ja sanoi: "Antti, Antti! sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä!"
Porttikäytävässä sanoi luotsivanhin: "Sepä oli oivasti, ettet satuttanut kättäsi häneen, olisithan musertanut hänet kuin pärevakan." Vaan nyt oli Njaedel luonnoltaan; hän nojausi seinää vasten ja nyyhki kovasti.
Luotsivanhin antoi hänen itkeä niin kauan kuin hän arveli sen olevan välttämätöntä. Sitten vei hän hänet muassaan — Njaedel oli kuin lapsi myöntyväinen — löysi muutaman ravintolakellarin, ja sinne he menivät.
Luotsivanhin, joka oli ollut sekä Pietarissa että Köpenhaminassa, tilasi niin varmasti kaksi annosta häränpaistia ja pullon olutta. Vaan kun he rupesivat syömään, järisi huone kanonan laukauksesta.
"Kuningas tulee", sanoi palvelia. Hän oli niin happamella tuulella, kun hänen piti jäädä kellariin palvelemaan näitä molempia talonpoikia, sen siaan kun olisi saanut juosta ja katsoa loistoa.