XXII.
Oli sanomattoman kaunis ilma näin varaiseksi keväällä. Aurinko loisti iltapäivällä akkunoihin ja saattoi tumman hunnun linnanpuistoon, jotta linna kohosi kultaiseen ilman avaruuteen kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan. Akershusista hajausi paksuja ruutisavun pilviä tervehdyslaukauksista, viirit leijuivat juhlallisesti, ja väkeä kiiruhti kaikilta tahoilta Kaarle Juhanan kadulle, jonka avonaiset paikat ja katuvieret olivat täynnä tungoksiin saakka.
Akkunoissa oli naisia uusissa kevätpuvuissaan; nuoria herroja seisoi heidän takanaan ja laski sukkeluuksia. Alhaalla rautatietorilla piti poliisi suurta aukkoa tyhjänä; porvarikaarti kaikessa loistossaan oli pysäkin edessä, tukkukauppias Falck-Olsen istui jäykkänä ja juhlallisena voikkonsa selässä ja katseli väkijoukkoon.
Kuninkaallinen matkue oli tullut; odotettiin vaan, että tavalliset vastaanottotemput rautatiesillalla olisivat loppuneet. Satamasta ja kaikilta pieniltä kaduilta oli tullut meriväkeä, lastinpurkajia, naisia ja työväkeä — tavallinen joukko alun paneiksi.
Kun siis muuan ääni ponnistellen huusi: "Eläköön kuningas — hurraa!" vastattiin raukeasti ja pitkää väliä siellä täällä torilla, jota vastenmielinen kuolemanhiljaisuus seurasi, kun korkeat herrat nousivat vaunuihin.
Porvarikaarti läksi nelistämään, sen jälestä kuninkaallisten vaunujen koko joukko — yli torin, läpi ahtaan kulkupaikan Dybvadgaardin kohdalla. Siellä täällä joku kunnon porvari hurrasi kaikesta voimastaan; vaan yksityisten haitto suuri into näkyi ehkäisevän rahvasta, ja huutoa kerrottiin laimeasti ja yksitellen, kunnes tultiin sivu palovartian aseman.
Nyt kävi paremmin, ja ruotsalaiset herrat nyökkäsivät toisilleen vaunuissa. Vaan vasta Akerskadun kummulla ja Egertorilla kävivät huudot yleisiksi. Komea tie suurkäräjähuoneustolta linnaan päin loisti auringonvalossa. Loistavat keltaiset ratsastajat, jotka ajoivat kiivasta juoksua, vaunut, ylhäiset univormuherrat, lukuisat joukot hyvinpuetuita henkilöitä, jotka alottivat huudon — kaikki kohotti juhlallisuutta, jotta hurraahuuto raikui oikein innosta.
Kun matkue oli mennyt, koko Kaarle Juhanan katu vilisi täynnä ihmisiä, joilla kaikilla oli kasvot linnaan, jonne ratsastajat ja vaunut kiemuroivat mäkeä ylös kuin kirjava käärme, kun tomu kuninkaallisista vaunuista kohosi ilmaan kultapilvenä ja laskeusi väkijoukkoon kuin siunaus.
Rautatietori tuli pian tyhjäksi, väki riensi takaisin työhönsä. Vaan suuri joukko naisia ja nuoria miehiä seurasi virrassa kaupungille; oli päästy juhlallisuuden makuun, ei merkinnyt mitään enään työhön meno.
Ilma oli niin lauhkea ja kaunis; ja sitä paitse puhuttiin tulituksista y.m.s.
Asia oli niinikäästi, että kuninkaalla oli talven aikana ollut kaulassa paise pahanen; sentähden ylioppilaat menivät soihtukulussa linnaan, jossa he lauloivat:
"Kuullos Svea! äitimme yhteinen."
Samasta syystä pidettiin myös "Suuri kiitosjuhla" Tivolissa ynnä lausunnon ja tulituksen kanssa. Suuri ihmisjoukko oli sentähden kulussa illalla, erittäinkin Tivoli ja Studenterlundin ympärillä. Siellä haisi huonot sikaarit ja tuore multa ja ensimmäiset ruohonkorret; silloin tällöin levesi palsamipoppelin tuoksu, joitten tahmeat lehtitupet alkoivat halkeilla.
Valtioneuvoksia ja hovivirkamiehiä, sotilas- ja muita univormuja ajeli linnaan, jossa oli valoa monessa ikkunassa, kuninkaan lipun kohotessa kohti vaaleanviheriää iltataivasta.
Vaan siirtolaislaivan luona tehtiin työtä, hälyttiin ja meluttiin, ja kaikki näytti niin sekasotkuiselta, jotta yksi ja toinen sydänmaalainen matkustaja istahti arkulleen ja itki.
Kun Njaedel ja luotsivanhin tulivat satamaan, tapasivat ne asioitsija ystävänsä; vaan hän huusi: "all right!" mennessään heidän ohitse: hänestä valui hikeä ja hänen äänensä oli niin käheä jotta tuskin sai ääntä päästetyksi.
Pari lastinpurkajaa seisoi laivalankuilla; ja kun Njaedel seurasi luotsivanhinta lankkuja pitkin, sanoi toinen niistä toiselle:
"Häpeäpä on, jotta tuo amerikalainen saa viedä tuonlaisia miehen kötkäleitä pois maasta."
Njaedel, kuultuaan tämän, ojensi kätensä.
Vaan lastinpurkaja, joka oli oikeita haminarenttuja, aavisti heti rauhattomuutta ja katseli epäröiden kelpo nyrkkiä. Vaan kun hän näki Njaedelin vaaleat silmät, löi hän kättä kelpo läimäyksellä ja sanoi, puoleksi häpeissään: "No niin, itsepähän paraiten tiennet mitä teet. Siis hyvästi ja onnea matkalle kuomaseni!"
Laivassa oli melakka ja kiire vielä suurempi. Vaan luotsivanhin niin viisaustieteliän tyyneydellä istui arkulleen kopperonsa eteen; sitten saivat muut elämöidä niin paljon kuin ikinä tahtoivat.
Njaedel sitä vastoin ei voinut tyynellä mielellä nähdä kuinka kaikkia raskaita tynnyreitä ja laatikoita tuotiin laivaan. Vähän väliä meni hän ja kaappasi karhun tavoin siitä ja tästä kiinni, ja kun merimiehet katsoivat häntä ihmetellen, niin nyökkäsi hän vaan hymyillen. Vihdoin asettui hän vakavasti lastihuoneen aukolle, ja kun jotain oikein raskasta tuli, huusi väki: "Antakaa karhun ottaa kiinni!"
Tämä kävi Njaedelin mielelle ja poisti hänen synkät ajatuksensa. Hän tunsi taas kovan tarpeen käydä käsiksi johonkin oikein raskaasen työhön.
Vaan illalla, kun melu vaikeni ja väki heitti hyvästiä toisilleen, kävi hän "niin veteläksi kuin voi", sanoi luotsivanhin. Hänellä ei ollut ketään ihmistä, kelle sanoa hyvästiä, ja sentähden arveli hän, että hänen piti kätellä kaikkia, jotka menivät maalle.
Luotsivanhin huomasi heti, että hän ja Njaedel olivat köyhimpiä matkustajia. Useimmat muut matkustajat olivat hyvästi toimeen tulevia talonomistajia, jotka vuosikausia olivat työskennelleet se silmämääränään, että he matkustavat Amerikaan, kun ovat saanet kerätyksi tarpeeksi rahoja. Toiset olivat saaneet matkarahat ja apua sukulaisiltaan Amerikassa.
Senpä tähden olivat ne aivan tyyniä mihinkä ryhtyivätkin. Astuskellen joukoissa välikannella söivät he ja tarjosivat toisilleen evässäkeistään. He tarkasti ottivat huomioonsa mitä tapahtui heidän ympärillään, puhelivat puoliääneen keskenään, siirtyivät levollisesti, kun olivat tiellä, eivätkä näkyneet muuta ajattelevan, kuin että tulisivat onnellisesti ja hyvästi perille, ja pitivät tarkan huolen lapsistaan.
Perässä ensi sialla oli mitä vilkkain elämä. Nämä matkustajat olivat enimmäkseen nuoria miehiä, jotka tulivat laivaan ystäviänsä saattamaan, jotka lauloivat ja hurrasivat. Hyviin vaatteisin puettua nuorta miestä kuljetettiin laivaan aivan tunnottomana humalasta ja pantiin sänkyyn.
Siellä oli pari kolme kauppakirjuria, muuan konkurssin tehnyt, eräs tyytymätön insinöri, joka käänsi kiittämättömälle isänmaalleen selkänsä, kuten muuan hänen ystävänsä lausui eromaljan juodessa laivan salissa, sillä siellä laitettiin heti pieni juhlallisuus matkustajille ja heidän ystävilleen.
Sitten vielä siellä oli ylioppilas, jonka perhensä lähetti pois salaisista syistä, ja lisäksi kolme neljä haaksirikkoon joutunutta henkilöä uusissa vaatteissa, "jotka kiitollinen isänmaa hylkäsi", kuten ylioppilas lausui.
Kello yhdentoista aikana tuli tohtori Bennechen laivaan sisarineen. He tulivat yksinään; valtioneuvos oli linnassa, Alfred oli pyytänyt anteeksi ettei hän voinut tulla ja rouva Bennechen oli sängyssä.
Kun hän lopuksi näki, että matkasta tuli tolkku, tunsi hän jotakin katumuksen kaltaista. Hän syleili kauan Hildaa ja mumisi jotain että hän — Hilda — antaisi anteeksi hänelle että hän joskus oli tehnyt vähän väärin.
Silloin siis molemmat huono-onniset jättivät talon sydämmellisellä surulla, ja Hilda sai päänkivistyksen, että hän heti pani maata naisten salissa, jonka hän sai yksinään haltuunsa. Melu eteissalista estyi vähitellen, kun seura pääsi täydelle tunteen kannalle. Tohtori meni ylös kannalle ja kuleksi edes takaisin.
Yö oli hiljainen ja valosa. Vaan kahtaalta kohosi mustia pilviä; ei varmaankaan kauan viipynyt, ennenkuin sade saapui. Ei ääntä kuulunut paitse hiililapioiden mäiske alhaalta konehuoneesta ja tohtorin oma ontuva astunta, kulkiessaan siinä edestakaisin.
Silloin tällöin toi tuuli jonkun tulituslaukauksen kiitosjuhlasta tahi muutamia ääniä jostakin fanfarista. Raketteja ja roomalaisia tulia kohosi yli talojen ja loivat helakan valon ilmaan ennenkuin sammuivat.
Juhana Bennechen kuleksi kauan edestakaisin kannella ja katseli kaupunkiin, jonka hän niin hyvin tunsi ja jossa hän oli viettänyt elämänsä. Pieni aukko laivan ja sillan välissä kuvausi hänelle pohjattomaksi syvyydeksi, jonka taakse hän jätti jälkeensä kaikki surut ja pettyneet toiveet. Hän ei kuitenkaan ollut rohkealla mielellä. Tuhannet muistot iskivät pienet kyntensä häneen, joiden irtirepiminen kävi kipeästi. Hän ei todellakaan odottanut mitään suuria toisellapuolen merta.
Luotettavimmat ystävykset alhaalla salissa irtausivat vihdoin viimein ja haalausivat sillalle laulamaan. Vaan näytti siltä, että he olivat liikutuksissaan, jonka vuoksi he kaikessa hiljaisuudessa vaelsivat kaupungille. Ja hiljaisuus laivalla ja hiljaisuus kaupungilla, hän kuuli vaan raskaita koneen puhkauksia, juuri kuin jättiläinen alkaa herätä.
Juhana Bennechen katsoi kelloaan. Kello oli puoli yksi. Sadepilvet vetäysivät yhä enemmän kokoon. Hän katsahti vielä kerran ympärilleen kootakseen koko menneisyyden kauniisen, vapaasen kevätkuvaan, ennenkun hän meni levolle.
Silloin kuuli hän vaunujen lähestyvän satamaan, ne vierivät kaasulyhdyn sivu ja pysähtyivät englantilaisen laivan luo. Laajakauhtanainen herra, kolmikulmahattu päässä, nousi vaunuista ja sanoi muutaman sanan ajajalle. Hetkisen sen jälkeen kuuli Juhana äänen, jonka hän oli tuntevinaan kysyvän perämieheltä alhaalla tohtori Bennecheniä. "Täällä — tahtooko joku puhutella minua?" huusi Juhana ylhäältä kannelta.
Vieras nousi pieniä kiertoportaita ja tohtori tunsi kamariherra Yrjö
Delphinin.
"Hyvää iltaa, tohtori! Te uskotte varmaan, että olen juovuksissa; niinpä olenkin. Minä olen joutunut epäsuosioon, ja sentähden olen tukehduttanut tuskaani. Onko sisarenne jo laivassa?"
"On, toivon että hän jo nukkuu."
"Lähdetään sisälle", sanoi kamariherra ja aukaisi oven muutamaan tupakkapöksään salin yläpuolella. "Nukuttaako teitä tohtori?"
"Ei, ei ollenkaan", vastasi Juhana ja sytytti lampun. "Tahdotteko polttaa sikaarin."
"Kiitoksia. Vaan tarvitsenpa erittäinkin juotavata!"
Kamariherra avasi kauhtanansa ja nakkausi sohvalle kultakirjaillussa vormussaan kunniamerkkineen ja miekkoineen.
Juhana Bennechen meni hankkiakseen jotakin juotavaa. Vaan ainoa mitä perämies sai näin myöhään yöllä oli whiskyä ja vettä.
Kamariherra vakuutti että se oli hänen mielijuomaansa, siltäpä se melkein näytti. Tyhjennettyään lasin, sanoi hän: "Teidän sisarenne neiti Hilda on siis laivassa?"
"Niin, hän lie nukkunut jo kauan sitten toivon ma", vastasi Juhana vähän kummissaan.
"Että te tohtori voitte matkustaa kaupungista nain hupaiseen aikaan! Kuulkaas nyt mitä täällä on tapahtunut tänä siunauksen ehtoohetkenä. Ensiksikin: kamariherra Yrjö Delphin on joutunut epäsuosioon; sitten tukkukauppias Falck-Olsen on saanut rintaansa ristin valkoisen tammansa tähden; sitten ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen ovat nimitetyt kamarijunkkareiksi, edellinen vielä kihloissakin —"
"No, no, käy liian ruttoon! Kenen sanoitte olevan kihloissa?"
"Hiorthin; kun hänen isänsä pääsi valtioneuvokseksi, niin otti hän hänet — niin, te ymmärrätte, minä tarkoitan häntä — Falck-Olsenin voikko tammaa, Sofiaksi ne häntä kuulemma kutsuvat. Toinen se läsipää on antanut rukkaset.
"Ei, kamariherra!" huudahti Juhana. "Nyt minusta tuntuu somalta."
"Niin minustakin. Muutoin on minulla viisauteni Mortensenilta, joka huolimatta kaikista tulitikuistaan on esitelty hovilaisille. Voih, minä kadehdin teitä, tohtori, kuu pääsette pois kaikesta tästä!"
Hänen muotonsa kävi äkkiä niin veltoksi ja vanhaksi, jotta Juhanan kävi sääliksi häntä.
"Lähtekää meidän mukaamme kamariherra!"
"Minähän olen univormussa!"
Vaan kun Juhana hymyili, lisäsi hän: "Ah, te luulette että se oli huonoa pilaa — ei, se oli totta. Nähkääs, univormuiset jäävät tänne maahan — univormuiset ja repaleiset! Viimeisestä rotasta, joka jättää laivan, tulee köyhäinhuoneen esimies. Se on tulevaisuuden virkatoimi. Kuninkaallinen norjalainen Yli-valtion köyhäinhuoneen esimies, arvoineen ja univormuineen kuin sotakomisarius. Minä olisin itse hakenut sen viran, jollen olisi joutunut epäsuosioon.
"Ja sitäpaitse", jatkoi hän, seottaessaan uuden lasin, "jos voisinkin olla ilman kaupunkia, niin ei kaupunki voi olla ilman minua. Kuinka kävisi näitten ihmisparkain, jotka nukkuvat tuossa pääkaupungin tapaisessa, jos ne heräisivät varhain aamulla ilman kamariherraa? Sillä nähkää, hyvä herra siirtolainen, mikä meitä täällä vaivaa, on pieni epäilys, pieni pelko ettei kaikki ole aivan niinkuin olla pitäisi täällä meillä — ei täydelleen europalaista — eikä tosiaan olekaan Mortensenin todellisten tulitikkujen nimessä! Vaan onpa olemassa kamariherra Delphin ja pari muuta, jotka ovat nähneet mailmaa eli ainakin ovat olevinaan nähneitä, jotka osaavat puhella kaikesta, tuntevat kaikki nimet ja kirjoitukset, ymmärtävät viekuroida kaiken totisuuden kanssa, jotta se muuttuu leikiksi, muodostaa koko aikakautensa taskunkokoiseksi, parvittaa päivän polttavat kysymykset viiden eli kuuden hyvän sanan ympärille, jotka kaikki voi muistaa ja pitää käsillä, ja vihdoin yhdistää perusteellisen tiedon naisvaatteuksesta järkähtämättömään vakavuuteen keskellä hurjan kanslialorun — ne ovat pääkaupungin välttämättömän tarpeellisia kansalaisia! — Ah", huudahti hän äkkiä ja vaipui äkkiä pöydän ääreen ihan kyyryyn, "minä olen tähän kaikkeen niin väsynyt — niin väsynyt — niin väsynyt!"
Silmänräpäyksessä puhkesi semmoinen liikuttava epäillyksen lause tästä soreasta univormuun puetusta keikarista, siinä kun hän makasi pää käsivartta vasten, jotta Juhana Bennechen ymmärsi, että se oli enemmän kuin tavallista juovuksissa oloa. Hän pani kätensä toisen olalle ja sanoi sydämellisellä osanottavaisuudella: "Vaan kuulkaa Delphin! te ette ole onnellinen, en minäkään — täällä laivassa ei kyllä liene monta onnellista. Vaan tulkaa, seuratkaa meitä! Teidän tarvitsee lähteä pois täältä."
Kamariherra nosti päätään, ja hänen kasvonsa oli taas ilkkuvassa hymyssä: "Te muistutatte niin elävästi korkeasta isästänne. Samaa sanoi hän minulle muutamia tunteja sitten. Teidän tarvitsee lähteä pois täältä! Ja minä aion seurata hänen neuvoaan, minä haen poliisimestarinviran Aalesundissa."
Juhana taantui askeleen pettynyt odotus muodossaan; tämä huvitti häntä. Vaan kamariherra otti kauhtanansa mennäkseen; kumminkin hän viipyi, juurikuin hän jotain olisi aikonut sanoa, ja tohtori huomasi hänen olevan yhä enemmän kummallisen.
Lopuksi kääntyi Delphin laivalankuilla ja puristi kovasti hänen kättään, mutistessaan:
"Tervehtikää siskoanne ja sanokaa hänelle — sanokaa hänelle minulta —" loppu haihtui johonkin joka oli nyyhkytyksen kaltaista. Kamariherra kääntyi nopeasti pois, meni maalle ja nousi vaunuihin, jotka odottivat.
Ajaja heräsi ja otti raanun hevosen selästä. Taivas oli pilvessä ja kauvan aikaa oli jo satanut.
Tohtori seisoi ja katseli vaunuja ja hevosen pitkäsääristä varjoa, joka lankesi vesirapakkoihin kadulla aina kun menivät kaasulyhtyjen ohi. Se oli viime näky, minkä hän näki kaupungista, ennenkuin meni maata.
Varhain aamulla läksi englantilainen laiva merelle. Vaan kun vihdoin kaikki oli valmiina ja propelli alkoi työnsä, oli kello jo yli kuuden, ja juuri kun höyry lähestyi Hovedötä, tuli savupilvi linnanvallista, ja kanonanlaukaus jymähti hiljaisessa, sateisessa aamuilmassa.
Perässä syntyi huuto ja utelias kysyntä, mitä tämä tervehdys merkitsi. Vaan Juhana Bennechen oli unissaan, jotta hän tuskin heräsi. Eipä keulassakaan toisella sialla paljoa välitetty laukauksesta. Oli tunto, että vanha maa tervehdyksineen ei enään kauan liikuttanut heitä.
Ja kun kaksikymmentä yksi juhlalaukausta jymisi pääkaupungista, kulki matkustajalaiva vuonon läpi ja paksu keltainen kanonainsavu verhosi linnan ja painui talojen katoille pilvisenä, sateisena aamuhetkenä.