XXIII.
Kaksikymmentä yksi kanonanlaukausta ilmoitti että kuningas oli matkustanut Tukholmaan takaisin. Enempää ei tarvinnut vastapuolueen sanomalehdille heittäytyäkseen hallituksen kimppuun tavallisella säälimättömyydellään. Koko sanomalehdistö kuohui, ja vanhat riitakysymykset uudistettiin, jokainen puolue syöksyi esiin haukkumasanoineen, joita viskattiin kuin höyhenpalloja edes takaisin, ja tilaajien oli hauska katsella niitten lentävän ilmassa.
Politillisten myrskyjen liikuttamana kuleksi ritari Falck-Olsen edes takaisin suuren kuvastimensa edessä seuraavana sunnuntaina. Rouva kulki ja järjesteli, katsellen ylpeydellä pientä ritarinauhaa napinlävessä.
"Kuule, eukkoseni, meidän pitää matkustaa."
"Matkustaa? Miksi niin? Etkö ole tyytyväinen jo? Olethan sen sanonut!"
"Oh! Yksi kunniamerkki on vaan ensi askel."
"Ei, vaan hyvä Jumala!" huudahti Falck-Olsenin rouva suutuksissaan, "olethan tullut mahtavaksi yht'äkkiä, Olli Juhana! Kun yksi kunnianmerkki on vaan ensi askel, niin tahtoisin mielelläni tietää mikä toinen on?"
"Toinen kunniamerkki lisäksi!" vastasi hänen puolisonsa ja meni salista.
Hänelle oli näet kuviteltu, että saksalaiset ruhtinaat kuljettavat muassaan kunniamerkkejä, kun ne oleskelevat kylpypaikoissa, ja silloin on helppo saada joku niistä — erittäinkin kun on yksi ennaltaan.
Falck-Olsenin perhe matkusti siis Emsiin, ja pari viikkoa sen jälkeen sai Karolina Hjelm kirjeen Lovisalta, jossa muun muassa oli:
"Sinä et voi ajatella kuinka suloista on herätä aamusella kun ei tarvitse ajatella Hannua. Että saatoinkin olla niin tyhmä! Hän ei sopinut minulle. Eilen ratsastimme aaseilla, ja muuan englantilainen, joka oli muassa (pappa sanoi, että hän on lordi) on niin hellänä tänään, että hän ei voi istua siliä lailla kuin me muut istumme, vaan hänen täytyy istua sille selkärangan osalle, joka on kappaleen matkaa ylempänä."
Karolina oli kylliksi varomaton, kun luki kirjeen äidilleen. Ja seuraavana päivänä sanoi Hjelmin rouva Hannu serkulleen: "Sinun arvelusi Falck-Olsenista oli aivan oikea. Ulkomaalla on hän perinpohjin turmeltunut."
Hannu serkku huokasi. —
Antti kaikkivaltias oli tullut heikkomieliseksi, joka tunnettiin yleisesti. Pari päivää kuleksi hän ympäriinsä kansliassa ja saattoi suuren häväistyksen aikaan puhumalla kaikenlaisia asioita, joista ei saanut puhua.
Valtioneuvos Bennechenin täytyi silloin voimakkaasti ryhtyä asiaan, ja toimittaja Mortensenin avulla onnistui hänen saada vanhan uskollisen palvelian asumaan erään rouva Gluncken luona, joka piti ompelukoulua nuorille tyttärille.
Täällä viihtyi hän erittäin hyvin. Sillä näkyi että hän erittäinkin viime vuosina oli ahkerasti, sanomattoman ahkerasti pannut rahalainoja säästöpankkiin; ja kun hän jonkun aikaa oli oleskellut iloisten tyttöjen joukossa Malla Bimbamin ompelukoulussa, näkyi hän unhoittaneen kanslian kaikkineen päivineen.
Sitä vastoin tuli hänestä innokas kirkkomies, ja aina oli hän naisten puolella. Ja monelle nuorelle naiselle oli siitä uskonnollista iloa, kun saivat pitää kunniakkaalle vanhukselle virsikirjaa; se oli meikein mieltä ylentävää katsella noita lempeitä kasvoja ja lumivalkoisia hivuskiheröitä takin kauluksella. —
Vaan sanomalehdet löivät höyhenpalloa oikein raivokkaasti; erittäinkin oli vastapuolue kiihkeä.
Ensinnäkin ihmeteltiin mitä amtmani Hiorthilla tehtäisiin valtioneuvoksena, semmoisellakin miehellä, jota ei kukaan tuntenut. Sitten viitattiin muutamaan julmaan häpeälliseen tapahtumaan valtioneuvos Bennechenin kansliassa: asiapapereita olisi muka kadonnut, salaisia paikkoja löytynyt — koko sarja arveluttavan laatuisia paljastamisia.
Suulliset huhut olivat vielä pahempia, ne menivät aina muutamaan huutoon tulleesen naisihmiseen, rouva Gluncke nimeltään, joka oli läheisessä yhteydessä valtioneuvos Bennechenin kanssa.
Sitäpaitse tiesi koko kaupunki, että kaksi valtioneuvoksen lasta oli mennyt Amerikaan yhtäkkiä muutaman hirveän perheriidan vuoksi.
Vaan erittäinkin oli huhuja Mon Antista, kanslian kaikkivaltiaasta vahtimestarista, joka oli kadonnut.
Valtioneuvos Bennechen kantoi päätään vielä korkeammalla kuin tavallisesti, ja sama arvokas hymy oli hänen kasvoillaan kuin ainiaan, kun tervehti häntä kadulla.
Levottomuus yltyi kansliassakin. Joka aamu luettiin "Kansan todellista ystävää", vaan se pysyi tyynenä; ei yhtään mahtavaa pääkirjoitusta, joka olisi voinut tukkia kaakottajien suun ja tyynnyttää mieliä.
"Nyt pitää Mortensenin sanoa sanansa!" huusi notario Örseth muutamana aamuna ja löi pöytään.
"Niin, hänen pitää todellakin!" yhtyi kamarijunkkari Hiorth, joka nyt kellui päällimäisenä.
Ja koko kanslia oli samaa mieltä: nyt pitää Mortensenin sanoa sanansa! Mieliala oli siis korkeimmallaan kiihoituksissa ja jännityksissä, kun toimittaja astui sisään ja viskasi kostean sanomalehden pöydälle.
Hiorth tempasi sanoman ja huusi: "Ilkeitä huhuja ja ilkeitä juonia."
Vihdoin hiljaisuus syntyi kun hän luki.
Ensiksi esiteltiin missä määrässä vastapuolue on köyhä aseista, kun se saattoi alentua tekemään politillisia valtiojuttuja huhuista ja akkain juoruista. Sitten kuvailtiin nykyinen politillinen tila tyydyttäväksi jokaisen tervejärkisen ja sivistyneen kansalaisen mielestä.
"Että semmoinen" — luki Hiorth edelleen, vaan toimittaja tempasi sanomalehden: "Antakaa minä luen! Että semmoinenkin niin jokapäiväinen tapaus kuin vanhan kansliavahtimestarin viraltapano voi antaa aihetta semmoisiin häväistyskirjoituksiin, on itsessään ajanmerkki, jota sopii ottaa huomioon.
"Sillä tämän takana, tämän teeskennellyn innostuksen valtiohallituksen pienimpäinkin seikkojen suhteen on jotakin aivan toista, jotakin joka yltyy joka päivä meidän seassamme, jotakin joka vakaasti pitää hävittää juuriaan myöten, ettei se kantaisi meidän valtioelämäämme hävittäviä hedelmiä.
"Se on alhaisten luonteitten, puolisivistyneitten viha kaikkia mahtavuutta vastaan, kaikkia virkamiehiä vastaan, joka nyt kääntyy Jumalan asettamaa esivaltaa vastaan ojentaessaan kättään häpeämättömälle epäluulolle, tunkeupi perhe-elämän pyhimpiin salaisuuksiin, pilkkaa kaikkia pyhintä ja uhkaa viedä meidän yhteiskuntamme häviöön ja hurjimpaan laittomuuteen.
"Monta on varmaankin meistä, jotka ovat vaan siinä levollisessa ajatuksessa, että kyllä Norjan virkamiehistö kestää sangen paljon — ja siinä ovat oikeassa. Vaan kuitenkin on velvollisuutemme panna sormemme tälle hellälle kohdalle; sillä täällä kehittyy koko yhteiskuntamme vaara. Raja on asetettava tälle paisuvalle julkeudelle, joka kirjoituksissa ja puheissa ahdistaa kaikkia mikä jumalillisessa järjestyksessä on ja oleman pitää kohotettu raakkuvan rahvaan tuomiota korkeammalle.
"Ja jollei tämä tapahdu tarpeeksi voimakkaasti kaikkien rehellisten kansalaisten yhteisten ponnistusten tautta, niin pian näemme sen harmia herättävän näyn, että kiihoitettu kansa julkisella uhalla pilkkaa lakia ja lain käyttäjiä.
"Olkaamme siis varuillamme ja ottakaamme huomioomme ajan merkit.
"Ei niin, että meissä olisi joku pelko; Jumalalle kiitos, niin korkeassa yksivallassamme kuin yhteisliitossa velikansan kanssa ja — eikä suinkaan vähimmässä määrässä — meidän ymmärtäväisten, lahjakkaitten valtiomiesten ja virkamiesten vahvassa renkaassa, jotka niin kauan ovat hoitaneet meidän yhteiskuntaamme ja jotka kyllä tietävät pysyä edellisilleen uskollisina, — kaikessa siinä on meillä vahvat takuut, jotta meidän ei tarvitsisi ensinkään pelätä. Vaan, me kerromme vielä, olkaamme varuillamme ja ottakaamme vaariin ajan merkit.
"Pahat, valoa pelkääväiset vallat ovat väiyksissä yhteiskunnassamme, antaa päivän luoda valoaan niihin ja ne lentävät kuin pahat henget, takaisin siihen pimeyteen, jossa ovat syntyneet."
Yleinen riemu syntyi kokoontuneitten kansliaherrojen kesken.
Örseth hieroskeli käsiään. "Kas, sepä oli oikein! Sepä oli parahiksi heille! Kuulitteko, Hansen! Se oli jotain teille."
Hansen äijä nyökkäsi paperikasansa yli. Vaan kaikki muut tunsivat päässeensä suuresta kuormasta. Häväistyshän oli kutistunut vähäpätöiseen asiaan, ja roistoväki oli saanut aika löylytyksen.
Vaan Mortensen katseli ympärillensä ja sanoi: "Niin, näettekö nyt, pienet pojat, mitä olisitte ilman minua? Onko suurempaa siunausta maalle kuin valistunut, totuutta rakastava ja oikein ajatteleva sanomalehti?"
Mortensen oli puhunut tavallinen kaksimielinen hymy kasvoillaan; ei koskaan voinut olla oikein varma siitä, oliko hän totinen vai ivallinen.
Vaan tällä kertaa ei kukaan nauranut. Sillä kaikki tunsivat todellakin tällä hetkellä, että Mortensen oli oikeassa.