VII
TODISTETAAN, ETTÄ JOS PITKÄT SÄÄRET OVAT EPÄMUKAVAT TANSSIAISIIN, NE OVAT SITÄ HYÖDYLLISEMMÄT JUOSTESSA.
Vajassa oli lukuisasti kansaa koolla. Olemmehan sanoneet, että väki kunnioitti suuresti Billotia; vaikka hän morkkasi nasevasti, ruokki hän heitä myös hyvin ja maksoi hyvän palkan.
Jokainen olikin senvuoksi kiireimmän kautta saapunut hänen kehoituksestaan.
Tähän aikaan vallitsi rahvaassa se omituinen kuume, joka herää kansoissa, kun niissä syttyy toiminnan halu. Outoja, uusia, siihen asti melkein ventovieraita sanoja tuli henkilöiden suusta, jotka eivät koskaan ennen olleet niitä lausuneet. Ne sanat olivat vapaus, riippumattomuus, ja kummallista kyllä, näitä sanoja ei lausunut rahvas yksinään, ei, nämä sanat oli lausunut ensin aatelisto, ja kansan ääni oli vain kaikua heidän puheistaan.
Lännestä päin olivat tulleet nämä sanat, jotka alkoivat valaista, kunnes ne viimein polttivat; Amerikassa oli noussut tämä aurinko, joka kiertomatkallaan viimein sytytti Ranskassa hirveän tulipalon, ja sen valossa kauhistuneet kansat lukivat verisin kirjaimin kirjoitetun sanan: Tasavalta.
Senvuoksi olivatkin ne kokoukset, joissa keskusteltiin valtiollisista asioista, tavallisempia kuin saattoi luullakaan. Miehet, joiden kotipaikkaa ei tiedettykään, näkymättömän, melkein tuntemattoman jumalan apostolit liikkuivat kaupungeissa ja maaseudulla kylväen kaikkialle vapauden sanoja. Hallitus, joka siihen asti oli ollut sokea, alkoi avata silmiänsä. Ne miehet, jotka olivat johtamassa sitä koneistoa, jonka nimi on yleiset asiat, tunsivat jonkinmoista hankausta, vaikka eivät voineet käsittää, mistä se sai alkunsa. Vastustusta oli kaikkialla mielissä, ellei se ilmaantunutkaan vielä käsissä ja käsivarsissa. Se ei tullut näkyviin, mutta se oli läsnä, sen olemassaolon tunsi uhkaavana, monasti sitäkin uhkaavampana, kun se oli kuin kummitus, johon ei voinut tarttua ja jonka läheisyyden aavisti voimatta ottaa sitä kiinni.
Kaksikymmentä tai viisikolmatta maalaista, jotka kaikki olivat
Billotista riippuvaisia, oli kokoontunut vajaan.
Billot saapui Pitoun seurassa. Kaikki paljastivat päänsä, kaikki heiluttivat hattujaan. Huomasi selvästi, että nämä miehet olivat valmiit menemään kuolemaan, kun isäntä vain käski.
Billot selitti talonpojille, että kirja, jonka Pitou aikoi lukea, oli tohtori Gilbertin kirjoittama. Kaikki tunsivat hyvin tohtori Gilbertin, sillä hänellä oli siinä läänissä useita tiluksia, ja näistä oli Billotin hoitama suurin.
Esilukijaa varten oli pystytetty tynnyri. Pitou nousi tälle väliaikaiselle puhujalavalla ja alkoi lukea.
Maalaiset, ja rohkenen melkein sanoa, ihmiset yleensä, kuuntelevat sitä tarkkaavammin, mitä vähemmän he ymmärtävät. Ilmeisesti teoksen pääsisältö jäi suurimmalle osalle käsittämättömäksi, Billotille itselleenkin. Mutta keskellä näitä hämäriä lauseita välähteli kuin salamia synkältä, sähköiseltä taivaalta riippumattomuuden, vapauden ja yhdenvertaisuuden valoisia sanoja. Muuta ei tarvittukaan, kaikki taputtivat käsiään, kuului huutoja: "Eläköön tohtori Gilbert!" Noin kolmas osa kirjaa oli luettu, ja päätettiin jatkaa sitä kahtena sunnuntaina.
Kuulijoita pyydettiin kokoontumaan seuraavana sunnuntaina, ja jokainen lupasi saapua.
Pitou oli lukenut oikein hyvin. Ei mikään onnistu sen paremmin kuin menestys. Lukija oli saanut osan niistä suosionosoituksista, jotka kohdistuivat teokseen, ja tämän vaikutuksesta tunsi ukko itsessään heräävän jonkinmoisen kunnioituksen apotti Fortierin oppilasta kohtaan. Pitou, joka jo ikäisekseen oli liian kookas, oli henkisesti kasvanut kymmenen tuumaa.
Yhtä ainoaa seikkaa hän kaipasi. Catherine ei ollut näkemässä hänen menestystään.
Mutta isäntä ihastuneena siitä suosiosta, jonka tohtori Gilbertin kirja oli herättänyt, kiiruhti kertomaan menestyksestä vaimolleen ja tyttärelleen. Rouva Billot ei vastannut mitään; hän ei ollut kaukonäköinen nainen.
Mutta Catherine hymyili alakuloisesti.
"No, mikä nyt vaivaa?" kysyi vuokratilallinen.
"Isä! Isä!" varoitti Catherine. "Olen varma siitä, että syöksette itsenne vaaraan."
"Kas vain, ethän aio tässä olla pahanilman lintuna? Sanon sinulle, että rakastan enemmän leivoa kuin huuhkajaa."
"Isä, minua pyydettiin jo varoittamaan teitä siitä, että teitä pidetään silmällä."
"Kuka sen sanoi? Ilmoltahan."
"Muuan ystävä."
"Ystäväkö? Jokainen neuvo ansaitsee kiitoksen. Ilmaisehan minulle tuon ystävän nimi. Kuka hän on?"
"Eräs mies, joka varmasti tietää kaikki."
"Mutta kuka?"
"Kreivi Isidor de Charny."
"Mitä tuo narri tähän sekaantuu? Aikooko hän neuvoa minua, miten minun on ajateltava? Neuvonko minä, miten hänen on pukeuduttava? Minun mielestäni olisi siitä sanottava yhtä ja toista."
"Isä, en sanonut tätä pahoittaakseni mieltänne. Neuvo annettiin hyvässä tarkoituksessa."
"Hyvä on! Minä annan toisen, ja sinä saat sen viedä perille minun puolestani."
"Mikä se on?"
"Olkoot hän ja hänen kaltaisensa varuillaan, sillä johan heitä herroja aatelisia jokseenkin kovakouraisesti ravistellaan Kansalliskokouksessa, ja monta kertaa on jo ollut puhe suosikeista. Olkoon hänen veljensä Oliver de Charny, joka on Pariisissa varuillaan, sillä hänen sanotaan olevan hyvissä väleissä itävaltalaisten kanssa."
"Isä", sanoi Catherine, "te olette kokeneempi kuin me, tehkää oman mielenne mukaan."
"Sen minäkin sanon", lausui Pitou, joka menestyksensä johdosta oli varmistunut. "Mihin tuo teidän herra Isidorinne suotta sekaantuukaan!"
Catherine ei kuullut tai ollut kuulevinaan, ja siihen keskustelu jäi.
Päivällinen syötiin kaikessa rauhassa. Pitoun mielestä ei päivällinen vielä koskaan ollut tuntunut niin pitkältä. Hänellä oli kiire päästä näyttämään itseään uudessa loistossaan, kävellen käsikoukkua neiti Catherinen kanssa. Tämä sunnuntai oli suuri päivä hänen elämässään, ja hän lupasi säilyttää heinäkuun 12 päivän muistissaan.
Kello kolmen aikaan vihdoinkin lähdettiin. Catherine oli hurmaava. Hän oli kaunis, vaaleatukkainen, mustasilmäinen tyttö, hoikka ja notkea kuin paju, joka kasvoi sen lähteen partaalla, mistä käytiin noutamassa vettä taloon. Hän oli pukeutuessaan käyttänyt sitä luontaista turhamaisuutta, jonka kautta naisen edut tulevat entistä paremmin näkyviin, ja päähine, jonka hän itse oli valmistanut, niinkuin oli Pitoulle kertonut, somisti häntä hyvin paljon.
Tanssi ei tavallisesti alkanut ennenkuin vasta kello kuuden aikaan. Neljä soittoniekkaa istui puisella lavalla ja piti huolta soitosta tässä ulkoilma-tanssisalissa, saaden palkakseen kuusi hopearahaa kustakin tanssista. Tanssin alkamista odotellen kävelivät toiset "Huokausten käytävällä", josta täti Angélique oli maininnut; toiset katselivat, miten kaupungin tai lähiseudun nuoret herrat pelasivat pallopeliä, mestari Faroletin, hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan ylimmäisen pallopäällikön, johtaessa leikkiä. Mestari Faroletia pidettiin oraakkelina ja hänen päätöksiään peliä, metsästystä ja korttipeliä koskevissa asioissa kuunneltiin sillä kunnioituksella, jonka ikä ja ihmisen ansiot herättävät.
Pitou ei osannut selittää siihen syytä, mutta mieluummin hän olisi jäänyt "Huokausten käytävälle". Mutta Catherine ei suinkaan ollut kaunistanut itseään pysytelläkseen tämän lehmuskujan varjossa.
Naiset ovat kuin kukkia, jotka sattuman kautta ovat puhjenneet varjopaikassa; he pyrkivät taukoamatta valoa kohden, ja keinolla millä tahansa aukenee heidän tuore ja tuoksuva kupunsa auringonpaisteessa, joka ne kuihduttaa ja kuolettaa.
Orvokki yksinään on niin vaatimaton, että se piiloutuu, niinkuin runoilijat väittävät: mutta siksi se sureekin tarpeetonta kauneuttaan.
Catherine siis kiskoi niin kauan ja niin voimakkaasti Pitoun käsivarresta, että he menivät katsomaan pallopeliä. Rientäkäämme sanomaan, ettei Pitoukaan ylenpalttisesti vastustellut. Hän halusi yhtä paljon päästä näyttämään sinistä pukuaan ja somaa kulmalakkiaan, kuin Catherine päähinettään ja kyyhkysenkaulan väristä röijyänsä.
Eräs seikka miellytti erikoisesti nuorta sankariamme, tuottaen hänelle hetkiseksi edullisemman aseman kuin Catherinelle. Kukaan ei tuntenut Pitouta, sillä eihän hän milloinkaan ollut esiintynyt näin komeissa vaatteissa; häntä pidettiin nuorena muukalaisena, joka oli saapunut kaupunkiin, herra Billotin sukulaisena, ehkä veljenpoikana, ehkäpä vielä Catherinen sulhasenakin. Mutta Pitou tahtoi kaikin mokomin ilmaista, kuka hän oli, jotta erehdys ei kestänyt kauankaan. Hän nyökkäsi siksi monelle ystävälleen, nosti lakkiaan siksi usein tuttavilleen, jotta viimein kaikki tunsivat siropukuisen nuorukaisen apotti Fortierin kelvottomaksi oppilaaksi, ja ihmiset alkoivat huutaa toisilleen:
"Se on Pitou. Oletteko nähnyt Ange Pitouta?"
Tämä huuto osui neiti Angéliquen korviin, mutta kun huutajat väittivät hänen sukulaisekseen somaa poikaa, joka asteli jalat ulospäin ja kyynärpäät koholla, ja hän taas oli aina nähnyt Pitoun astelevan jalat sisäänpäin ja kyynärpäät kiinni ruumiissa, ei hän ottanut uskoakseen, ravisti päätänsä ja sanoi vain:
"Te erehdytte, ei se ole sama jolppi."
Molemmat nuoret saapuivat pallopelaajien luo. Tänä päivänä oli kilpailu Soissonin ja Villers-Cotteretsin nuorten välillä. Jännitys oli siis hyvin suuri. Catherine ja Pitou asettuivat rajaköyden ääreen, kentän toiseen päähän. Catherine oli valinnut tämän paikan pitäen sitä parhaimpana.
Vähän ajan päästä kuului mestari Faroletin huuto:
"Paikoillenne! Alkakaa!"
Pelaajat ryhtyivät toimeensa, kukin puolustaen omaa aluettaan ja koettaen hyökätä toisen puolueen alueelle. Muuan pelaaja tervehti ohimennessään hymyillen Catherinea. Catherine vastasi niiaten ja punastuen. Samalla Pitou tunsi, kuinka Catherinen käsivarsi, joka lepäsi hänen käsikynkässään, värähti hermostuneesti.
Jonkinmoinen outo tuska kouristi Pitoun sydäntä.
"Eikö se ollut herra de Charny?" sanoi hän katsoen seuralaiseensa.
"Oli", vastasi Catherine. "Tunnetteko siis hänet?"
"En tuntenut", vastasi Pitou, "mutta aavistin sen häneksi."
Pitou saattoi todellakin Catherinen kuvauksesta päättäen arvata, tämän nuoren miehen de Charnyksi.
Catherinea oli tervehtinyt uljas aatelismies, kahdenkymmenenkolmen tai -neljän ikäinen, kaunis, solakkavartaloinen, komeamuotoinen ja siroliikkeinen, kuten yleensä esiintyy niiden joukossa, jotka ovat saaneet ylhäisen kasvatuksen kehdosta asti. Kaikkia niitä liikkeitä, joita hyvin esittääkseen on harjoiteltava lapsuudesta saakka, Isidor de Charny antoi ihailla mallikelpoisina. Hän oli lisäksi niitä, joiden vaatekerta aina täydellisesti soveltuu tarkoitettuun palvelukseen. Hänen metsästyspukujaan kehuttiin tavattoman aistikkaiksi, hänen asesalivaatetustaan olisi itse Pyhä Yrjänä voinut käyttää, mallinaan, ja hänen ratsastuspukunsa olivat tai oikeammin sanoen, näyttivät erikoisen kuosikkailta, kun hän esiintyi niissä niin luontevasti.
Tänä päivänä oli herra de Charny, entisen tuttavamme kreivi de Charnyn [Päähenkilöitä "Rouva de la Motte"- ja "Kuningattaren kaulanauha"-romaaneissa. — Suom.] nuorempi veli, laittautunut huolettoman siroon aamupäiväpukuun. Hänellä oli kirkasväriset, ruumiinmukaiset housut, joissa säärten ja pohkeitten samalla hienot ja jäntevät piirteet oivasti ilmenivät. Jalassa oli tavallisten punakantaisten kenkien tai kääntövartisten saappaiden sijasta muhkeat nahkapauloilla kiinnitettävät pallopeli-sandaalit. Valkoiset liivit tehostivat vartalon soreutta; ruohikolla piteli palvelija käsivarrellaan kultanauhoilla koristettua vihreätä takkia.
Pelin kiihko antoi hänelle kaiken sen tenhon ja tuoreuden, jonka kahdenkymmenenkolmen vanhalta mieheltä jo olivat riistäneet pitkälliset ilta-istumiset, yölliset hurjastelut ja aamunkoittoon asti jatkuva kortinpeluu.
Mikään noista eduista ei kaiketikaan välttänyt nuoren tytön huomiota, mutta Pitoukin pani ne merkille. Katsellessaan de Charnyn käsiä ja jalkoja, hän ei enää ylpeillytkään omistaan, jotka olivat vieneet voiton suutarinpojan jaloista, ja hän tuli ajatelleeksi, että luonto olisi voinut hiukan huolellisemmin muovailla kaikkia niitä osia, joista hänen ruumiinsa oli koottu. Luonto olisi todellakin voinut kaikella sillä, mikä Pitoun jaloissa, käsissä ja polvissa oli liikaa, tehdä hänen pohkeensa varsin muhkeiksi. Mutta kaikki ei ollut oikealla paikallaan; siellä, missä olisi kaivattu siroutta, olikin järeyttä; missä olisi tarvittu pyöreyttä, siellä ei ollutkaan mitään.
Pitou silmäili sääriään samoin kuin sadun hirvi omiansa.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Catherine.
Pitou ei vastannut mitään; hän vain huokasi.
Peli oli päättynyt. Varakreivi de Charny käytti hyväkseen väliaikaa, mikä syntyi loppuneen pelin ja vasta alkavan välillä, tullakseen tervehtimään Catherinea. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän Pitou huomasi tytön poskien punastuvan ja käsivarren vapisevan.
Varakreivi nyökkäsi Pitoulle ja tuttavallisen kohteliaasti, niinkuin sen ajan ylhäiset herrat osasivat puhua kääntyessään porvariston tai nuorten tyttöjen puoleen, tiedusteli Catherinen terveyttä, pyytäen häntä ensimmäiseen tanssiin. Catherine suostui. Nuori aatelismies kiitti hymyilyllä. Uusi peli alkoi, ja häntä kutsuttiin. Hän kumarsi Catherinelle ja meni yhtä notkeasti kuin oli tullutkin.
Pitou tunsi, kuinka helposti hänestä sai voiton tuollainen mies, joka puhui, hymyili, lähestyi ja poistui noin sulavasti.
Vaikka hän olisi kuluttanut kokonaisen kuukauden matkiakseen de Charnyn käytöstä, olisi siitä syntynyt vain irvikuva; sen Pitou ymmärsi ja samalla senkin, kuinka naurettavaksi hän siten tulisi.
Jos Pitoun sydän olisi tuntenut vihaa, niin tästä hetkestä alkaen hän olisi ollut katkera varakreivi de Charnylle.
Catherine jäi katselemaan peliä siihen asti, kunnes kilpaveikot kutsuivat palvelijansa luokseen ja ottivat takkinsa ylleen. Sitten hän meni tanssilavaa kohden Pitoun suureksi epätoivoksi, hän kun tänä päivänä huomasi pakolliseksi aina mennä juuri sinne, mihin ei tahtonut.
Herra de Charny ei vitkastellut. Pieni puvun muutos oli pallopelaajasta tehnyt komean tanssijan. Viulut alkoivat soida, ja hän tarjosi Catherinelle kätensä, muistuttaen äsken saamastansa lupauksesta.
Se, mitä Pitou tunsi nuoren tytön käsivarren irtautuessa hänen käsivarrestaan ja Catherinen punastuvana mennessä tanssivien piiriin, oli kai vastenmielisin elämys, mitä hänellä tähän asti oli ollut. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja maailma pimeni silmissä. Hän ojensi kätensä ja nojasi kaidepuuhun, sillä vaikka hänellä olikin tukevat jalat, tunsi hän niiden nyt herpaantuvan allansa.
Catherinella ei näyttänyt olevan mitään aavistusta ja ehkei todella ollutkaan siitä, mitä tapahtui Pitoun sydämessä. Hän oli samalla kertaa onnellinen ja ylpeä, onnellinen siitä, että sai tanssia, ylpeä siitä, että se tapahtui seudun komeimman aatelisen kanssa.
Jos Pitoun oli ollut pakko ihailla vain kreivi de Charnytä pallopelissä, niin hänen oli tunnustettava varakreivin suuret lahjat tanssimiehenäkin. Tähän aikaan ei ollut vielä tullut muodiksi käveleminen tanssiessa. Tanssi oli taidetta, joka kuului kasvatukseen. Lukuunottamatta kreivi de Lauzunia, joka sai menestyksestään kiittää sitä tapaa, millä hän suoritti osuutensa kuninkaallisessa katrillissa, oli moni aatelismies päässyt hovin suosioon sen perusteella, miten hän taivutti jalkaansa ja ojensi kenkänsä kärjen eteenpäin. Tässä suhteessa oli varakreivi sirouden ja täydellisyyden esikuva, ja hän olisi voinut Ludvig XIV:n tavoin tanssia näyttämöllä, saaden osakseen suosionosoituksia, vaikka hän ei olisi ollut kuningas eikä näyttelijä.
Taaskin katseli Pitou sääriänsä, ja hänen täytyi tunnustaa, että ellei niissä tapahtuisi perinpohjaista muutosta, ei hänen auttaisi koettaa saavuttaa sellaista menestystä, joka tänä hetkenä oli varakreivi de Charnyllä.
Tanssi päättyi. Catherinen mielestä sitä oli kestänyt ainoastaan hetkisen, Pitoun mielestä iankaikkisuuden. Kun Catherine palasi seuralaisensa luo ja tarttui hänen käsivarteensa, huomasi hän muutoksen, joka oli tapahtunut hänen ilmeissään. Nuorukainen oli kalpea, hiki virtasi otsalta, ja kosteissa silmissä kiilsi mustasukkaisuuden nostattama kyynel.
"Hyvä Jumala", sanoi Catherine, "mikä teitä vaivaa, Pitou?"
"Se", vastasi poika-parka, "etten koskaan uskalla tanssia teidän kanssanne, kun olen nähnyt teidän tanssivan varakreivi de Charnyn kanssa."
"Joutavia!" sanoi Catherine. "Ei noin pienen seikan vuoksi kannata vaipua epätoivoon. Te tanssitte niinkuin osaatte, ja minä nautin siitä yhtäkaikki."
"Tämän te sanotte lohduttaaksenne minua", väitti Pitou. "Mutta minä osaan arvostella itseäni, ja te nautitte aina enemmän tanssista tuon nuoren aatelismiehen kanssa."
Catherine ei vastannut mitään, sillä hän ei tahtonut valehdella. Mutta kun hänellä oli ystävällinen luonne ja kun hän näki poika-raukan sydämessä liikkuvan jotakin outoa, oli hän tätä kohtaan erittäin ystävällinen. Tämä ystävällisyys ei kuitenkaan voinut uudelleen herättää Pitoussa kadonnutta iloa. Ukko Billot oli ollut oikeassa: Pitou alkoi kehittyä mieheksi — hän kärsi.
Catherine tanssi vielä viisi tai kuusi tanssia, joista yhden varakreivi de Charnyn kanssa. Vaikka Pitou tällä kertaa kärsikin yhtä paljon, niin ulkonaisesti hän oli tyynempi. Hän seurasi katseillaan Catherinen ja hänen tanssitoverinsa jokaista liikettä. Pitäen silmällä heidän huultensa eleitä hän koetti arvata, mistä he puhuivat, ja kun tanssissa heidän kätensä liittyivät yhteen, koetti hän arvata, kohtasivatko ne toisensa vain tavallisesti vai puristivatko toisiaan.
Epäilemättä nuori tyttö oli odottanut vain tätä toista tanssia, sillä heti sen päätyttyä hän ehdotti kotimatkaa. Harvoin on mihinkään esitykseen suostuttu niin innokkaasti. Mutta isku oli isketty, ja astellen kiivaasti, Catherinen toisinaan häntä pidättäessä, hän pysyi koko ajan vaiti.
"Mikä teitä oikeastaan vaivaa?" kysyi Catherine, "ja miksi ette sano minulle halaistua sanaa?"
"Minä en puhu teille senvuoksi", sanoi Pitou, "etten osaa puhua samalla tapaa kuin herra de Charny. Mitä minä osaisin teille sanoa sen jälkeen, kun hän on tanssiessaan haastanut teille kaikenlaista kaunista?"
"Nyt teette ihan vääriä päätelmiä", sanoi Catherine; "me puhuimme teistä."
"Minustako, neiti, ja mitä te minusta puhuitte?"
"Hyväinen aika, herra Pitou, ellei suosijaanne löydy, niin täytyyhän teidän hankkia itsellenne toinen."
"Minä en siis enää kelpaakaan hoitamaan talon kirjanpitoa?" kysyi
Pitou huoaten.
"Päinvastoin, herra Pitou, minä arvelen, että talon kirjanpito ei ole teille kylliksi hyvä toimi. Sillä kasvatuksella, jonka olette saanut, voitte päästä paljoa pitemmälle."
"Minä en tiedä, kuinka pitkälle pääsen. Sen vain tiedän, etten tahdo päästä minnekään, ellei se ole mahdollista ilman varakreivi de Charnytä."
"Miksi ette huolisi hänen kannatuksestaan? Sen mukaan, mitä kerrotaan, on hänen veljensä, kreivi de Charny, hyvin suuressa hovisuosiossa ja on mennyt naimisiin kuningattaren parhaimman ystävättären kanssa. Hän sanoi, että jos sillä voi ilahduttaa minua, niin hän hankkii teille paikan suolatulliin."
"Kiitos kaunis, neiti, mutta olenhan jo sanonut, että minun on hyvä olla näin kuin on, ja ellei isänne minua aja pois, niin jään taloon."
"Ja miksi hiidessä minä sinut ajaisin pois?" tokaisi karkea ääni, josta Catherine vapisten tunsi isänsä.
"Rakas Pitou", pyysi Catherine hiljaa, "älkää puhuko mitään herra
Isidorista."
"Häh! Vastaahan toki."
"Enhän minä tiedä", sanoi Pitou hämillään, "ehkä ette pidä minua kylliksi oppineena, käyttääksenne minua apunanne."
"Vai en kylliksi oppineena! Sinähän osaat laskea kuin paras laskutaituri ja luet niin, että voitat meidän koulumestarimme, joka kuitenkin pitää itseään hyvin etevänä mestarina. Ei, Pitou, Jumala johdattaa minun luokseni ne ihmiset, jotka tulevat talooni, ja he pysyvät siellä niin kauan kuin Jumala, sen sallii."
Pitou palasi taloon kuultuaan tämän vakuutuksen. Mutta vaikka se merkitsikin paljon, niin se ei sittenkään merkinnyt kylliksi. Suuri muutos oli tapahtunut sen jälkeen kun hän talosta läksi. Hän oli kadottanut jotakin, mitä ei kadotettuaan enää löydä — luottamuksen omaan itseensä. Sentähden nukkuikin Pitou huonosti. Valvoessaan hän muisti tohtori Gilbertin kirjan; se oli kirjoitettu aatelisia vastaan, se soimasi etuoikeutettuun luokkaan kuuluvia väärinkäytöksistä ja leimasi pelkureiksi niitä, jotka näihin alistuivat. Nyt vasta Pitou alkoi mielestään ymmärtää kaikki ne kauniit asiat, joista hän aamulla oli lukenut, päätti aamulla herättyään tutkistella hiljaa itsekseen tuota teosta, jota oli lukenut ääneen jo kaikille.
Mutta kun Pitou oli nukkunut huonosti, heräsi hän myöhään. Yhtäkkiä hän päätti panna päätöksensä täytäntöön ja lukea kirjan. Kello oli seitsemän. Isäntä ei palaisi kotia ennen yhdeksää. Ja vaikkapa hän palaisikin aikaisemmin, ei hän voinut muuta kuin hyväksyä askartelun, johon itse oli kehoittanut.
Hän kiipesi portaina käytettäviä tikapuita alas ja istuutui Catherinen ikkunan alle. Olikohan sattuma johdattanut Pitoun juuri tälle paikalle, vai tiesikö hän, missä yhteydessä voisivat olla tämä penkki ja Catherinen ikkuna?
Pitou oli ottanut ylleen tavallisen pukunsa, jota ei vielä ollut ennätetty vaihtaa toiseen. Hänellä oli mustat housut, vihreä tallitakkinsa ja kuluneet kenkänsä. Hän otti kirjan taskustaan ja alkoi sitä katsahtaa.
Emme rohkene väittää, että hän alussa olisi lukenut yhteen menoon, vaan katse siirtyi tuontuostakin kirjasta ikkunaan. Mutta kun ikkunaan ei ilmestynyt mitään nuoren tytön päätä kukkien keskelle, kiintyivät Pitoun silmät kirjaan.
Totta on, että hänen kätensä ei aina muistanut kääntää kirjan lehtiä. Mitä enemmän hän näytti vaipuvan mietteisiinsä, sitä harvemmin käsi liikkui. Hänen ajatuksensa olivat muualla, ja lukemisen sijasta hän uneksi.
Äkkiä Pitou huomasi varjon painuvan kirjan lehdille, joita siihen asti oli valaissut aamuaurinko. Kun tämä varjo oli siksi tumma, ettei sitä voinut luoda mikään pilvi, täytyi syynä olla jokin läpikuultamaton esine. Jakun on olemassa sellaisia läpikuultamattomia esineitä, joita hyvin mielellään katselee, kääntyi Pitou hyvin äkkiä nähdäkseen, kuka oli tullut hänen ja päivän väliin.
Hän erehtyi. Läpikuultamaton esine, joka riisti häneltä sen valon, jota Diogenes vaati Aleksanterilta, ei ollutkaan mikään suloinen olento, vaan jokseenkin vastenmielinen.
Se oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen mies, joka oli Pitouta pitempi ja laihempi, puettu melkein yhtä ryysyiseen pukuun kuin hänkin, ja kumartuessaan hänen olkansa yli mies näytti lukevan yhtä tarkkaavaisesti kuin Pitou oli lukenut hajamielisesti.
Pitou hämmästyi suuresti. Tummapukuisen miehen huulille ilmestyi hymy, jolloin hänen suussaan näkyi neljä hammasta, kaksi yläleuassa ja kaksi alaleuassa, mennen toistensa lomaan kuin villisian hampaat.
"Amerikkalainen painos", sanoi mies puhuen nenäänsä, "neljänneskokoa: Ihmisten vapaudesta ja kansojen riippumattomuudesta. Painettu Bostonissa 1788."
Miehen puhuessa Pitoun silmät aukenivat hämmästyksestä yhä suuremmiksi, niin että miehen päätettyä lukemisensa hänen silmänsä olivat niin selällään kuin suinkin. "Bostonissa, 1788. Mitä siitä?" kysyi Pitou. "Se on tohtori Gilbertin teos", sanoi tummapukuinen mies. "Niin on", vastasi Pitou kohteliaasti.
Hän nousi, sillä hän oli aina saanut kuulla, että oli epäkohteliasta puhutella itseään korkeampia istualtaan, ja niin lapsellinen oli vielä Pitou, että hänen mielestään jokainen oli hänen yläpuolellaan.
Mutta noustessaan huomasi Pitou jotakin ruusunpunaista liikkuvan ikkunassa ja iskevän hänelle silmää. Se oli neiti Catherine. Nuori tyttö katsoi häneen kummallisesti ja viittoi omituisella tavalla.
"Tahtomatta olla tungetteleva", vastasi tummapukuinen mies, joka seisoi selin ikkunaan eikä siis laisinkaan huomannut mitä tapahtui, "sanokaa, kuka tämän kirjan omistaa?"
Pitou aikoi vastata, että kirja oli isäntä Billotin, kun hän kuuli sanat, jotka kuiskattiin melkein rukoilevalla äänellä: "Sanokaa, että se on teidän."
Tummapukuinen mies, jonka huomio oli kiintynyt katselemiseen, ei kuullut tätä supatusta.
"Hyvä herra", sanoi Pitou juhlallisesti, "tämä on minun." Tummapukuinen mies kohotti päätänsä, sillä hän oli havainnut, että Pitoun kummastunut katse oli tuon tuostakin kohdistunut määrättyyn suuntaan. Hän näki ikkunan, mutta Catherine oli aavistanut tummapukuisen miehen liikkeen ja kadonnut nopeasti kuin lintu.
"Mitä te tuonnepäin katsoitte?" kysyi mies.
"Sallikaa minun huomauttaa", sanoi Pitou hymyillen, "että te olette liian utelias. Curiosus eli paremmin avidus cognoscendi, niin kuin opettajani apotti Fortier määritteli."
"Te siis sanotte", lausui kysyjä vähääkään näyttämättä säikähtyvän tästä tietomäärästä, jonka Pitou oli ilmaissut nimenomaan herättääkseen tummapukuisessa miehessä hiukan parempia ajatuksia, "te siis sanotte, että kirja on omanne?"
Pitou vilkutti silmää, katsahtaen ikkunaan päin. Catherinen pää ilmestyi siihen ja nyökkäsi.
"Niin sanon", lausui Pitou. "Haluatteko ehkä lukea sen? Avidus legendi libri tai legendae historiaa."
"Hyvä herra", sanoi tummapukuinen mies, "kaikesta päättäen on asemanne paljoa korkeampi kuin mihin pukunne viittaa. Non divus vestitu, sed ingenio. Siinä tapauksessa vangitsen teidät."
"Mitä! Vangitsetteko minut?" äännähti Pitou ällistyneenä.
"Niin, sen teen. Olkaa niin hyvä ja seuratkaa minua."
Pitou ei enää katsonut ilmaan, vaan ympärilleen ja näki kaksi poliisia, jotka näyttivät odottavan tummapukuisen miehen määräyksiä. Nämä molemmat poliisit olivat ilmestyneet kuin maan alta.
"Laatikaamme pöytäkirja, hyvät herrat", sanoi tummapukuinen mies.
Poliisi sitoi nuoralla Pitoun kädet ja otti tohtori Gilbertin kirjan huostaansa.
Sitten hän kytki Pitoun renkaaseen, joka oli kiinnitetty seinään ikkunan alle.
Pitou aikoi kiljaista, mutta hän kuuli tuon saman äänen, jolla oli tenhoinen vaikutus häneen, kuiskaavan: "Antakaa heidän toimia!"
Pitou salli siis heidän toimia, ja alistuvaisuus ilahdutti poliiseja ja varsinkin tummapukuista miestä. Mitään epäluuloa tuntematta he astelivat taloon, molemmat poliisit hankkimaan pöytää ja tummapukuinen mies… kohta saamme nähdä, miksi hän sinne meni.
Tuskin olivat nuo nuuskijat ennättäneet mennä taloon, kun ääni taas kuului.
"Nostakaa kätenne", sanoi se.
Pitou kohotti sekä kätensä että päänsä ja näki Catherinen kalpeat kasvot. Hänen kädessään oli puukko, "Vielä… vielä…" sanoi hän.
Pitou kohottautui varpailleen.
Catherine kumartui ikkunasta. Puukko viilasi narua, ja Pitou sai kätensä vapaiksi.
"Ottakaa puukko", sanoi Catherine, "ja leikatkaa vuorostanne poikki nuora, joka on sidottu renkaaseen."
Sitä ei tarvinnut Pitoulle sanoa kahta kertaa. Hän leikkasi nuoran poikki ja oli vapaa.
"Nyt", sanoi Catherine, "tässä on kaksi kultarahaa. Olette hyvä juoksija, paetkaa. Menkää Pariisiin ja ilmoittakaa tohtorille."
Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, poliisit tulivat, ja kultarahat putosivat Pitoun jalkojen juureen.
Hän sieppasi ne sukkelasti. Poliisit olivat juuri astuneet kynnyksen yli ja seisoivat portailla hämmästyneinä katsellen, kuinka henkilö, jonka he äsken perin huolellisesti olivat sitoneet kiinni, nyt oli vapaana. Se näky sai Pitoun hiukset nousemaan pystyyn, ja hän muisti Eumenidein in crinibus angues.
Poliisit ja Pitou seisoivat nyt samoin kuin hirvi ja koira liikkumattomina katsellen toisiaan. Mutta samoin kuin heti koiran vähänkin liikahtaessa hirvi karkaa, teki Pitou poliisien lähtiessä liikkeelle suuren loikkauksen ja oli pensasaidan toisella puolella.
Poliisit päästivät huudon, jolloin saapui heidän päällysmiehensä, kainalossaan pieni laatikko. Päällysmies ei heittänyt aikaa hukkaan, vaan alkoi juosta Pitoun jäljestä. Molemmat poliisit seurasivat hänen esimerkkiään. Mutta he eivät Pitoun tavalla pystyneet hyppäämään kolmen ja puolen jalan korkuisen aidan yli; heidän täytyi siis tehdä kierros.
Mutta päästyään aidan kulmaukseen he näkivät Pitoun jo sadanviidenkymmenen askeleen päässä tasangolla, suuntautuen suoraa päätä metsää kohden, jonne oli matkaa tuskin neljännes penikulmaa ja jonne hän siis pääsisi muutaman minuutin kuluttua.
Kun Pitou tänä hetkenä kääntyi ja huomasi poliisien lähtevän ajamaan takaa rauhoittaakseen omaatuntoaan eikä suinkaan toivoen saada karkuria kiinni, lisäsi hän vauhtia ja katosi piankin metsän reunaan.
Neljännestunnin ajan Pitou vielä juoksi tällä tavoin. Hän olisi tarpeen tullen kipittänyt vaikka kaksi tuntia. Hänellä oli hirven keuhkot, niinkuin hänellä oli sen nopeuskin.
Mutta neljänneksen kuluttua, vaistomaisesti arvellen olevansa vaarasta vapaa, hän seisahtui, huohotti ja kuunteli. Kun hän oli varma siitä, ettei kukaan ajanut häntä takaa, sanoi hän:
"Tuskin voisi uskoa, että näin monta tapausta voi sattua kolmena päivänä."
Ja katsellen vuoroin kultarahojaan ja puukkoaan hän jatkoi:
"Olisin tahtonut ensin vaihtaa kultarahat pieniksi ja antaa pari kolikkoa neiti Catherinelle, sillä pelkään, että tämä puukko katkaisee meidän ystävyytemme. Mutta", lisäsi hän, "koska hän on tänään käskenyt mennä Pariisiin, niin mennään siis sinne."
Ja kun Pitou oli tarkastellut metsää, huomasi hän olevansa Boursonen ja Yvorsin välillä. Hän jatkoi matkaa pientä polkua myöten, joka vei Condrevillen kankaalle; sen poikki johti Pariisiin maantie.