VIII
MIKSI TUMMAPUKUINEN MIES OLI MENNYT TALOON SAMAAN AIKAAN KUIN MOLEMMAT POLIISIT
Palatkaamme nyt taloon ja kertokaamme tapauksista, joiden loppuna oli kaikki se, mitä Pitoulle tapahtui.
Kello kuuden aikaan aamulla oli pariisilainen poliisiasiamies kahden konstaapelin seuraamana saapunut Villers-Cotteretsin poliisikomisariuksen luo, esittänyt tälle valtuutensa ja kysynyt, missä maanviljelijä Billot asui.
Viidensadan askeleen päässä talosta päällysmies tapasi lampuodin, joka oli pellolla työssä. Tältä hän tiedusti, oliko herra Billot kotona. Lampuoti vastasi, ettei herra Billot milloinkaan tullut kotiaan ennen kello yhdeksää, jolloin hän söi aamiaistaan. Mutta juuri samalla lampuoti sattui katsomaan toisaanne ja näki noin kymmenen minuutin matkan päässä ratsumiehen keskustelevan paimenen kanssa.
"Tuolla juuri onkin etsimänne henkilö."
"Siis herra Billot?"
"Niin."
"Tuoko ratsumies?"
"Niin juuri."
"Hyvä on! Ettekö, ystäväiseni, tahtoisi tehdä isännällenne palvelusta?"
"Hyvin mielelläni."
"Menkää siis sanomaan hänelle, että talossa odottaa häntä Pariisista tullut herra."
"Vai niin!" sanoi lampuoti. "Eihän vain tohtori Gilbert ole saapunut?"
"Rientäkäähän ilmoittamaan", kehoitti päällysmies.
Lampuotia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän läksi astelemaan peltojen poikki, jotavastoin päällysmies ja molemmat poliisit kätkeytyivät puoliksi raunioina olevan muurin taakse melkein vastapäätä talon porttia.
Vähän ajan päästä kuului ratsastusta. Billot palasi.
Hän saapui talon pihamaalle, antoi ohjakset tallirengille ja riensi keittiöön varmana siitä, että tapaisi sinne tullessaan tohtori Gilbertin seisomassa lieden suuren katoksen alla. Mutta hän ei tavannutkaan muita kuin emäntä Billotin, joka istui keskellä huonetta kynimässä hanhiaan niin huolellisesti kuin tämä vaikea toimi vaatii.
Catherine oli omassa huoneessaan poimuttelemassa päähinettä seuraavaa sunnuntaita varten. Niinkuin huomaa, piti Catherine ennakolta huolta puvustaan, mutta naisillehan on melkein yhtä suuri nautinto pitää huolta koristuksistaan kuin koristella itseään.
Billot astui oven kynnykselle ja katsoi ympärilleen.
"Kuka on tullut minua tapaamaan?" tiedusti hän.
"Minä se olen", vastasi sulava ääni hänen takanaan.
Billot kääntyi ja huomasi tummapukuisen miehen sekä molemmat hänen apulaisensa.
"Oho!" sanoi hän astuen pari askelta taaksepäin. "Mitä asiaa teillä on?"
"Ei juuri mitään", sanoi sulavaääninen mies. "Panemme talossa toimeen kotitarkastuksen, emme mitään muuta."
"Kotitarkastuksenko?" äimistyi Billot.
"Kotitarkastuksen", kertasi päällysmies.
Billot loi katseen pyssyynsä, joka oli naulassa tulisijan yläpuolella.
"Sen jälkeen kun saimme Kansalliskokouksen", sanoi hän, "en olisi enää luullut kansalaisen joutuvan tällaisiin kiusoihin, jotka kuuluvat toiseen aikaan ja toiseen hallitusmuotoon. Mitä te tahdotte minusta, joka olen rauhallinen mies ja uskollinen kansalainen?"
Koko maailman poliisit ovat siinä suhteessa toistensa kaltaisia, etteivät he koskaan vastaa uhriensa kysymyksiin. Tarkastaessaan heidän taskujaan, vangitessaan heidät, sitoessaan heidän kätensä muutamat vain puhuvat sääliväisesti; ne ovat kaikkein vaarallisimmat, vaikka näyttävätkin kaikkein parhaimmilta.
Maanviljelijä Billotin luokse ilmestynyt mies kuului Tapinin ja Desgrésin luokkaan, siis miehiin, jotka ovat aina valmiit vuodattamaan kyyneleen uhriensa puolesta, mutta eivät milloinkaan käytä käsiään näiden kyynelten kuivaamiseen.
Niin tämäkin huokasi syvään, mutta samalla viittasi molemmille konstaapeleille, jotka lähestyivät Billotia. Silloin tämä ponnahti taaksepäin ja ojensi kätensä kuin tarttuakseen pyssyyn. Mutta käden esti tarttumasta tähän aseeseen — joka nyt juuri oli kaksin verroin vaarallinen, koska se olisi voinut tänä hetkenä surmata sekä sen, joka sitä käytti, että sen, jota kohden se oli suunnattu, kaksi pientä ja väkevää kättä.
Catherine oli tullut sisään juuri parahiksi estääkseen isäänsä tekemästä rikosta taistelemalla tuomioistuinta vastaan.
Ensimmäisen puuskan mentyä ohitse Billot ei enää vähääkään vastustellut. Päällysmies määräsi, että hänet oli pantava säilöön erääseen alikerran huoneeseen, Catherine toisen kerroksen huoneeseen, mutta mitä tuli rouva Billotiin, niin häntä poliisit pitivät niin vaarattomana, että jättivät hänet keittiöön. Päästyään tällä tavalla talon herraksi alkoi päällysmies tarkastaa kaappeja, laatikoita ja kirjoituspöytiä.
Kun Billot oli jäänyt yksin, aikoi hän paeta. Mutta niinkuin useimmissa talon alikerran huoneissa, oli tämänkin ikkunassa rautaristikot. Päällysmies oli heti ensi hetkessä huomannut ristikot, jotavastoin Billot, joka ne oli teettänyt, ei niitä muistanut.
Avaimenreiästä katsoessaan hän näki päällysmiehen apulaisineen pöyhivän kaikkea talossa.
"Mitä tämä on!" huudahti hän. "Mitä te nyt teette?"
"Näettehän itse, rakas herra Billot", sanoi päällysmies. "Me etsimme sellaista, mitä emme ole vielä löytäneet."
"Mutta tehän olettekin ehkä varkaita, rosvoja ja ryöväreitä."
"Kuinka te niin voitte sanoa!" lausui päällysmies oven takaa.
"Mehän olemme yhtä kunniallisia ihmisiä kuin tekin, mutta me olemme hänen majesteettinsa palveluksessa ja senvuoksi velvolliset noudattamaan hänen määräyksiään."
"Hänen majesteettinsa määräyksiä!" huudahti Billot. "Onko kuningas Ludvig XVI antanut teille määräyksen pöyhiä minun pöytälaatikoissani ja panna kaikki mullinmallin kaapeissani ja kirstuissani?"
"On."
"Hänen majesteettinsako?" kysyi Billot uudelleen. "Kun viime vuonna oli niin kova nälänhätä, että aioimme syödä hevosemme, — kun kaksi vuotta sitten heinäkuun 13 päivänä rae pieksi viljamme ihan piloille, silloin hänen majesteettinsa ei välittänyt meistä. Mitä tekemistä hänellä tänään on minun taloni kanssa, jota hän ei koskaan ole nähnytkään, ja minun kanssani, jota hän ei edes tunnekaan?"
"Suokaa anteeksi", sanoi päällysmies varovasti raottaen ovea ja näyttäen poliisipäällikön allekirjoittaman määräyksen, joka tavan mukaan alkoi sanoilla: "Kuninkaan nimessä. Hänen majesteettinsa on kuullut puhuttavan teistä. Vaikka hän ei mieskohtaisesti teitä tunnekaan, niin älkää hylkikö kunniaa, jonka hän teille tuottaa, vaan ottakaa soveliaalla tavalla vastaan henkilöt, jotka tulevat hänen nimessään luoksenne."
Ja päällysmies kumarsi kohteliaasti, vilkutti ystävällisesti silmäänsä, sulki oven ja jatkoi tarkastustaan.
Billot vaikeni ja pani käsivartensa ristiin, kävellen huoneessa edes takaisin kuin leijona häkissään. Hän tunsi joutuneensa ansaan ja olevansa näiden miesten mielivallasta riippuvainen.
Tarkastusta jatkettiin sanaakaan hiiskumatta. Nämä miehet näyttivät pudonneen taivaasta. Kukaan muu ei ollut heitä nähnyt kuin lampuoti, joka oli näyttänyt tietä. Pihalla eivät koirat olleet haukkuneet. Päällysmies oli varmaankin alallaan hyvin taitava eikä ensimmäistä kertaa tällaisella retkellä.
Billot kuuli Catherinen valitukset huoneesta, joka oli hänen huoneensa yläpuolella. Hän muisti tyttärensä ennustuksen, sillä varmaankin kotitarkastus johtui tohtori Gilbertin kirjan vuoksi.
Kello löi yhdeksän, ja ristikkoikkunan kautta Billot saattoi nähdä kaikki hommistansa palaavat työmiehet. Silloin hän ymmärsi, että vaaran hetkenä ainakin ylivoima, jollei oikeus, oli hänen puolellaan. Tämä varmuus sai hänen verensä kiehumaan. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan tarttui molemmin käsin oveen ja ravisti sitä niin kovasti, että parin sysäyksen jälkeen lukko irtaantui.
Poliisit näkivät silloin oven aukenevan ja isännän astuvan kynnykselle uhkaavan näköisenä. Kaikki oli talossa sikinsokin.
"Mutta sanokaahan", huudahti Billot, "mitä te talostani etsitte?
Hitto vieköön, sanokaa se heti, tai minä pakotan teidät sanomaan."
Työmiesten paluuta ei ollut huomaamatta niin tarkka silmä kuin poliisitarkastajan. Hän oli laskenut talon miehet ja varmistunut siitä, että hän ei vaaran hetkenä pysyisi voittajana. Hän siis lähestyi Billotia tavallista imelämpänä ja kumarsi maahan asti:
"Minä sanon teille sen, rakas herra Billot, vaikka se sotii tapojamme vastaan. Etsimme luotanne kapinallista julkaisua, yllyttävää lentokirjasta, jonka kuninkaallinen painohallitus on määrännyt hävitettäväksi."
"Kirjaa talonpojan luota, joka ei osaa lukea!"
"Eihän se mitään merkitse, jos olette kirjan kyhääjän ystävä ja hän on sen teille lähettänyt."
"Minä en ole mikään tohtori Gilbertin ystävä", vastasi Billot, "vaan hänen nöyrä palvelijansa. Minun kaltaiselleni halvalle talonpojalle olisi hänen ystävyytensä liian suuri kunnia."
Ajattelemattomuudessaan ei Billot ainoastaan tunnustanut, että hän tunsi kirjan tekijän, mikä olikin luonnollista, koska tämä oli hänen talonsa omistaja, vaan hän ilmaisi tuntevansa kirjankin. Nyt tunsi poliisitarkastaja itsensä varmaksi. Hän oikaisi vartalonsa ja omaksui herttaisimman ilmeensä koskettaessaan Billotin käsivarteen, ja hänen suunsa venyi sellaiseen hymyyn, että se näytti jakavan hänen kasvonsa kanteen osaan.
"Sa hänet mainitsit", sanoi hän; "tunnetteko tätä säettä, hyvä herra Billot"?
"Minä en tiedä mitään runoudesta."
"Sen on sepittänyt herra Racine, hyvin suuri kirjailija."
"No, mitä siis tuo säe tarkoittaa?" kysyi Billot kärsimättömänä.
"Sitä että paljastitte itsenne."
"Minäkö?"
"Te itse."
"Millä tavoin?"
"Mainitsemalla tohtori Gilbertin nimen, jota me hienotunteisuudessamme emme olleet lausuneet."
"Se on totta", mutisi Billot.
"Tunnustatte siis?"
"Teen enemmänkin."
"Oh, herra Billot, sepä tavatonta suosiollisuutta! Mitä siis teette?"
"Jos etsitte tuota kirjaa ja jos sanon, missä se on", jatkoi Billot kykenemättä täydellisesti salaamaan levottomuuttansa, "niin taukoatteko silloin pöyhimästä täällä joka paikassa?"
Päällysmies viittasi apulaisilleen.
"Ehdottomasti", sanoi hän, "koska me etsimme juuri tuota kirjaa. Mutta ehkä te annattekin meille vain yhden kappaleen", lisäsi hän hymyillen, "vaikka teillä olisi niitä kymmenen?"
"Minulla ei ole muuta kuin yksi", sen vannon.
"Meidän täytyy saada siitä varmuus, rakas herra Billot, tarkastamalla koko talo", päätti päällysmies. "Odottakaa siis kärsivällisesti vielä viisi minuuttia. Mehän olemme ainoastaan apulaisia, jotka olemme saaneet esimieheltämme määräyksen, ettekä te kai aio estää kunniallisia miehiä — kaikilla aloilla on sellaisia, herra Billot — ette kai aio estää kunniallisia miehiä täyttämästä velvollisuuttaan."
Tummapukuinen mies oli löytänyt oikean tavan. Siten piti puhutella
Billotia.
"Tehkää se siis", sanoi hän, "mutta pitäkää kiirettä."
Ja hän käänsi heille selkänsä.
Päällysmies sulki varovasti oven ja vielä varovampana väänsi sen lukkoon. Billot kohautti olkapäitänsä, tietäen varsin hyvin, että hän voi survaista oven auki milloin vain tahtoi.
Tummapukuinen mies viittasi apulaisilleen, jotka ryhtyivät uudelleen toimeensa. Kaikki kolme ryhtyivät entistä innokkaammin penkomaan, ja kiireesti avattiin, tutkittiin, leviteltiin kirjat, paperit ja liinavaatteet.
Äkkiä ilmestyi eräästä kaapista, josta kaikki tavarat oli viskattu pois, pieni raudoitettu, tamminen laatikko. Päällysmies iski siihen kuin haukka saaliiseen. Heti kun hän sen näki, sitä tunnusteli, tunsi hän sen etsimäkseen esineeksi, piilotti sen sukkelaan viittansa alle ja viittasi molempia apulaisiaan lopettamaan tarkastuksensa.
Juuri tänä hetkenä Billot kävi kärsimättömäksi. Hän seisahtui suljetun oven eteen.
"Mutta minä sanon teille, että te ette sitä löydä, ellen ilmoita, missä se on", huusi hän. "Suotta te sekoitatte kaikki tavarani. Enhän minä ole mikään salaliittolainen! Kuuletteko? Vastatkaa, tai menen Pariisiin ja teen siellä valituksen kuninkaalle, Kansalliskokoukselle, koko maailmalle."
Tähän aikaan mainittiin vielä kuningas ennen kansaa.
"Kyllä kuulemme, rakas herra Billot, ja me alistummekin heti tahtoonne. Sanokaahan nyt meille missä se kirja on, ja kun nyt olemme varmat siitä, ettei teillä ole muuta kuin tämä yksi, niin otamme sen huostaamme ja lähdemme pois."
"Se kirja on erään kunnon pojan huostassa", lausui Billot, "jolle sen uskoin tänä aamuna vietäväksi eräälle ystävälle."
"Ja mikä sen kunnon pojan nimi on?" kysyi tummapukuinen mies herttaisesti.
"Ange Pitou. Hän on orpo poika parka, jonka säälistä olen ottanut luokseni, eikä hän edes tiedä, mitä kirja käsittelee."
"Kiitos, herra Billot", sanoi päällysmies, heittäen liinavaatteet kaappiin ja sulkien sitten kaapin, mutta säilyttäen laatikon kainalossaan. "Ja sanokaahan, missä tuo verraton poika on?"
"Olin huomaavinani hänen istuvan pihalla. Menkää ottamaan häneltä kirja, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa."
"Pahaa, me! Ettehän te, herra Billot laisinkaan tunne meitä! Me emme tahto tehdä pahaa kärpäsellekään."
Ja he lähestyivät paikkaa, joka oli heille mainittu. He näkivät Pitoun, joka pituutensa vuoksi näytti peloittavammalta kuin hän olikaan. Arvellen silloin, että molemmat poliisit tarvitsisivat hänen apuaan saadakseen nuoren miehen vangiksi, riisui päällysmies viitan yltään, kääri siihen laatikon ja kätki erääseen nurkkaan lähettyvilleen.
Mutta Catherine oli kuunnellut painaen korvansa oveen ja epäselvästi erottanut sanat: kirja, tohtori ja Pitou. Kun hän siis huomasi odottamansa myrskyn puhkeavan, oli hän koettanut lieventää sen tuhoa. Silloin hän oli kuiskannut Pitoulle, että tämän piti sanoa kirjaa omakseen. Olemme kertoneet, mitä tapahtui, miten Pitoun kädet sidottiin, miten päällysmies ja hänen apulaisensa kytkivät Pitoun kiinni ja miten Catherine vapautti hänet käyttäen hyväkseen sitä aikaa, jolloin poliisit läksivät etsimään pöytää ja tummapukuinen mies viittaansa ja laatikkoa. Olemme niinikään kertoneet, kuinka Pitou pakeni hypäten aidan yli, mutta emme ole kertoneet, miten tummapukuinen mies ovelana miehenä käytti hyväkseen tätä pakoa.
Kun poliisitarkastaja oli suorittanut hänelle määrätyt tehtävät, tarjosi Pitoun pako hänelle ja hänen apulaisilleen oivallisen pakotilaisuuden.
Tummapukuinen mies ei mitenkään voinut toivoa saavansa Pitouta kiinni, mutta hän kiihotti apulaisiaan sekä esimerkeillä että sanoilla. Kun hän näki heidän juoksevan poikki apilaniittyjen ja viljapeltojen, olisi luullut heitä Pitoun verivihollisiksi, vaikka he sydämessään siunasivatkin tämän pitkiä sääriä.
Heti kun Pitou oli kadonnut metsään ja hekin olivat päässeet sen suojaan, seisahtuivat he erään pensaan taakse. Juoksuretkellä oli heihin liittynyt kaksi muuta apulaista, jotka olivat lymyilleet talon läheisyydessä ollakseen päällikön käskystä valmiit rientämään apuun.
"Toden totta", sanoi päällysmies, "olipa onni, että tuolla nuorella miehellä oli kirja eikä laatikkoa. Meidän olisi muutoin ollut pakko tavoittaa häntä kiinni kievarinratsuilla. Hitto vieköön, sillä miehellä ei olekaan ihmisen sääriä, vaan hirven jäntereet."
"Se on totta", myönsi eräs poliisi, "mutta hänellä ei ollut laatikkoa, vaan se on teillä, eikö olekin, herra Pas-de-Loup?"
"Niin on, ja tässä se on", sanoi mies, jonka nimen ensi kertaa kuulimme. Tämä ei ollut hänen oikea nimensä, vaan lisänimi, jonka hän oli saanut astuntansa kepeyden ja hiiviskeleväisyyden vuoksi.
"Meillä on siis oikeus saada luvattu palkinto."
"Kas tässä", sanoi päällysmies ottaen taskustaan neljä kultarahaa ja ojentaen ne apulaisilleen tekemättä mitään erotusta niiden välillä, jotka olivat toimineet, ja niiden, jotka olivat vain odottaneet.
"Eläköön herra luutnantti!" huusivat poliisit.
"Te huudatte syyttä suotta; eläköön herra luutnantti!" sanoi Pas-de-Loup. "Kun huutaa, pitää tietää, mitä huutaa. Herra luutnantti ei suorita palkkiota."
"Vaan kuka?"
"Eräs hänen ystäviänsä tai ystävättäriänsä, en tiedä tarkoin, joka tahtoo pysyä tuntemattomana."
"Voinpa lyödä vetoa siitä, että hän on sama, joka saa laatikon", virkahti toinen apuri.
"Ringoulot, ystäväiseni", myönsi tummapukuinen mies, "olenhan aina sanonut, että sinulla on terävä arvostelukyky. Mutta odottaessamme tämän arvostelukyvyn kehittyvän ja kantavan hedelmiä on kai meidän parasta lähteä liikkeelle. Tuon kirotun isännän kanssa ei ole hyvä olla tekemisissä, ja kun hän huomaa laatikon kadonneen, voi hän usuttaa kintereillemme renkinsä, ja ne ovat sellaisia miehiä, että voivat käyttää pyssyä yhtä hyvin kuin paras hänen majesteettinsa henkivartiostolainen."
Tämä oli kai enemmistön mielipide, sillä nämä viisi poliisia jatkoivat matkaansa pitkin metsän reunaa pysyäkseen piilossa ja joutuivat kolmen neljännespenikulman päässä maantielle.
Tämä varovaisuus olikin tarpeen, sillä heti kun Catherine oli nähnyt tumman miehen ja poliisin lähtevän ajamaan takaa Pitouta, jonka nopeuteen nuori tyttö luotti, arvaten hänen pääsevän pakoon, ellei jotakin odottamatonta tapahtuisi, huusi hän oven avaajiksi renkejä, jotka kyllä olivat huomanneet jotakin merkillistä olleen tekeillä, vaikka eivät tienneetkään mitä se oli.
Miehet kiiruhtivat noudattamaan käskyä, ja heti kun Catherine oli vapaana, riensi hän pelastamaan isänsä.
Billot näytti olevan mietteissään. Hän ei rynnännyt huoneesta, vaan asteli epäluuloisena ja ovelle tultuaan palasi keskilattialle. Olisi voinut luulla, ettei hän tohtinut jäädä paikalleen, mutta ei myöskään rohjennut nähdä poliisien rikkomia ja avaamia huonekaluja.
"No", kysyi Billot, "he siis ottivat pojalta kirjan, eikö niin?"
"Sen kyllä uskon, isä, mutta häntä itseään he eivät saaneet kiinni."
"Ketä, häntäkö?"
"Pitouta. Hän pääsi pakoon. Ja jos he yhä vielä juoksevat hänen jäljessään, niin he lienevät jo Cayollesissa ja Vauciennessa."
"Sitä parempi! Poika-parka! Minä olen tämän saanut aikaan."
"Isä hyvä, älkää siitä olko huolissanne, ajatelkaamme vain itseämme. Voimme pitää varmana, että Pitou kyllä suoriutuu kaikesta. Mutta, hyvä Jumala, millainen epäjärjestys täällä on! Katsokaahan, äiti!"
"Voi minun liinakaappiani!" huudahti rouva Billot. "He eivät ole säästäneet liinakaappiani. Senkin ryövärit!"
"Ovatko he pöyhineet liinakaappia?" huudahti Billot.
Hän riensi sen kaapin luo, jonka päällysmies, niinkuin olemme kertoneet, oli huolellisesti sulkenut, ja pisti kätensä sikin sokin olevien vaatteiden sisään.
"Tämä ei voi olla mahdollista!" sanoi hän.
"Mitä etsitte, isä?" kysyi Catherine.
Billot katsoi säikähtyneenä ympärilleen.
"Katso, katso, löydätkö sitä mistään. Se ei ole täällä, ei tässäkään kaapissa, ei tämän pöydän laatikossa; ja sehän olikin tuolla… Itsehän sen sinne panin. Minä näin sen vielä eilen. Nuo konnat eivät etsineetkään kirjaa, vaan lipasta."
"Mitä lipasta?" kysyi Catherine.
"Kyllähän sinä sen tiedät."
"Tohtori Gilbertin lipastako?" kysäisi rouva Billot, joka tärkeinä hetkinä pysyi vaiti, antaen toisten toimia ja puhua.
"Niin, tohtori Gilbertin lipasta!" huudahti Billot haroen sormillaan tuuheata tukkaansa. "Tuota kallisarvoista lipasta!"
"Te kauhistutatte minua, isä", sanoi Catherine.
"Minua onnetonta!" huudahti Billot raivoissaan. "Minähän en aavistanutkaan tätä! En muistanutkaan lipasta! Mitähän tohtori sanoo? Mitä hän ajattelee tästä? Että olen petturi, pelkuri, viheliäinen vätys!"
"Mutta, hyvä Jumala, mitä siinä lippaassa sitten olikaan, isä?"
"En tiedä. Sen vain tiedän, että olin luvannut tohtorille suojella sitä hengelläni, ja minun olisi pitänyt antaa surmata itseni puolustaessani sitä."
Ja Billot teki sellaisen epätoivoa ilmaisevan liikkeen, että vaimo ja tytär säikähtyneinä peräytyivät.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuletteko hulluksi, isä?" sanoi Catherine purskahtaen itkuun. "Vastatkaahan minulle!" huusi hän. "Taivaan nimessä, vastatkaa minulle!"
"Pierre, ystäväiseni", sanoi rouva Billot, "vastaahan toki tyttärellesi, vastaa vaimollesi."
"Hevoseni! hevoseni!" huusi maanviljelijä. "Tuokaa tänne hevoseni!"
"Minne lähdette, isä?"
"Ilmoittamaan tohtorille. Tohtorin täytyy saada tästä tieto."
"Mutta mistä hänet löydätte?"
"Pariisista. Näithän kirjeestä, jonka hän meille lähetti, että hän aikoi Pariisiin. Hänen pitäisi nyt olla siellä. Minä menen Pariisiin. Hevoseni! Hevoseni!"
"Ja tällä tavalla jätätte meidät, isä! Jätättekö meidät tällaisena hetkenä? Mehän jäämme epätoivon ja tuskan valtaan!"
"Minun täytyy lähteä", sanoi maanviljelijä, "minun täytyy." Ja hän otti tyttärensä pään käsiensä väliin ja suuteli häntä. "'Jos kadotat tämän lippaan', sanoi tohtori minulle, 'tai jos se sinulta varastetaan, niin heti sen huomattuasi riennä ilmoittamaan minulle, olen missä tahansa. Mikään ei saa sinua pidättää, ei edes ihmishenki.'"
"Kaikkivaltias Jumala! Mitähän tuossa lippaassa onkaan?"
"Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että se jätettiin minun huostaani ja että se on varastettu. Kas, tuossahan on hevoseni. Koulussa olevan pojan kautta saan kyllä tietää, missä isä on."
Ja viimeisen kerran syleillen vaimoaan ja tytärtään hän hyppäsi satulaan ja läksi peltojen halki kiitämään Pariisia kohden.