IX
MATKALLA PARIISIIN
Palatkaamme Pitoun luo.
Pitouta ajoi eteenpäin kaksi maailman suurinta kiihoittajaa: pelko ja rakkaus. Pelko oli hänelle sanonut suoraan:
"Joudut vankilaan tai saat selkääsi. Ole varuillasi, Pitou!"
Tämä kiihoitti häntä juoksemaan kuin hirvi. Ja rakkaus oli hänelle sanonut Catherinen suun kautta: "Pelastakaa itsenne joutuin, rakas Pitou!" Ja Pitou oli karannut.
Nämä kaksi yllykettä saivat aikaan, että Pitou ei enää juossut, vaan hän lensi.
Jumala on todellakin suuri; Jumala on erehtymätön.
Pitoun pitkät koivet näyttivät rumilta ja paksut polvet peloittavilta tanssisalissa, mutta metsässä ne olivat hyödyllisiä silloin, kun pelko pullisti rintaa ja sydän sykähteli kolme kertaa sekunnissa!
Ei herra de Charny, jolla oli pienet jalat, kauniit polvet ja säännölliset pohkeet, olisi voinut juosta sillä tavalla.
Pitou muisti tarinan hirvestä, joka lähteen reunalla suri hoikkia koipiansa. Ja vaikka Pitoun otsassa ei ollutkaan sarvia, jotka hirvi on saanut hoikkien raajojensa hyvikkeeksi, soimasi hän itseään siitä, että oli halveksinut kinttujaan.
Pitou harppoi metsän halki, jättäen Cayollesin oikealle puolelleen ja Yvorsin vasemmalle, ja kääntyi joka tienhaarassa katsoakseen tai pikemmin kuunnellakseen, sillä pitkään aikaan hän ei enää ollut nähnyt mitään — takaa-ajajat kun tämän hirveän kyydin vaikutuksesta olivat jääneet jäljelle; hänhän oli heti alussa päässyt tuhannen askeleen päähän heistä, ja tämä välimatka yhä vain kasvoi.
Miksi olikaan Atlanta naimisissa! Pitou olisi juoksullaan ottanut osaa kilpailuun kukistaakseen Hippomeneen, eikä hänen olisi tarvinnut turvautua niinkuin tämän viekkaaseen keinoonsa käyttäen kolmea kultaomenaa.
Olemmehan kertoneet, että Pas-de-Loupin kätyreillä, jotka ilokseen olivat löytäneet etsimänsä aarteen, ei ollut pienintäkään halua ajaa Pitouta takaa. Mutta eihän Pitou sitä tiennyt.
Kun todellisuus ei häntä enää ajanut takaa, vainosi varjo.
Mustapukuisilla miehillä taas oli se täydellinen luottamus itseensä, josta ihminen tulee laiskaksi.
"Juokse, juokse!" sanoivat he pistäen kätensä housuntaskuun ja kilistellen Pas-de-Loupilta saamaansa palkkiota. "Juokse, miekkonen, kyllä me aina sinut tavoitamme silloin kun tahdomme."
Sivumennen sanoen ei se ollutkaan mitään turhanpäiväistä kerskailua, vaan täyttä totta.
Ja Pitou juoksi kuin olisi kuullut Pas-de-Loupin apurien syrjähuomautukset.
Kun hän oli mutkitellut matkallaan, samoin kuin metsänpedot tekevät johdattaakseen metsämiehen harhaan, — kun hän oli sotkenut jälkensä sellaiseen sokkeloon, ettei Nimrod itse olisi voinut päästä niistä selville, teki hän äkkiä päätöksensä ja kääntyi oikealle, päästäkseen Villers-Cotteretsista Pariisiin johtavalle tielle jotakuinkin Gondrevillen kankaan kohdalla.
Tehtyään tämän päätöksen hän kiiti pensaitten halki, kääntyi suoraan oikealle, ja neljännestunnin päästä hän näki maantien, hiekkanummet sen molemmin puolin ja puut tien varrella.
Tunti senjälkeen, kun hän oli talosta lähtenyt oli hän kuninkaallisella maantiellä.
Hän oli tänä aikana juossut melkein puoliviidettä penikulmaa. Enempää ei voi vaatia hyvältä hevoseltakaan, joka porhaltaa täyttä laukkaa.
Hän katsoi taakseen. Ei ketään näkynyt tiellä.
Hän silmäili eteenpäin. Kaksi naista ajoi aasiensa selässä.
Pikku Gilbert oli kerran näyttänyt Pitoulle kuvallista jumaltarustoa.
Tähän aikaan oli ihmisillä paljon mielenkiintoa jumaltarustoon.
Olympon jumalien ja jumalattarien tarinat kuuluivat nuoren olennon kasvatukseen. Katsellessaan kuvia oli Pitou oppinut taruston. Hän oli nähnyt Jupiterin muuttuvan häräksi vietelläkseen Euroopan ja joutseneksi, käyttäytyäkseen sopimattomasti Tyndaroksen tyttären kanssa. Hän oli nähnyt toistenkin jumalien muuttavan mitä eriskummaisimmalla tavalla hahmoaan. Mutta että hänen majesteettinsa poliisi olisi muuttunut aasiksi, sitä hän ei vielä koskaan ollut nähnyt! Eihän kuningas Midaksellakaan ollut aasista muuta kuin korvat — ja hän oli kuningas — ja hän sai mielensä mukaan kaikki muuttumaan kullaksi; hänellä olisi siis ollut varaa ostaa nelijalkaisten nahkoja kokonaisina.
Rauhoittuen hiukan siitä, mitä hän näki, tai oikeammin sanoen siitä, mitä ei nähnyt, Pitou istahti ruohikkoon tien varrelle, kuivasi hihallaan hikisiä kasvojaan ja maaten tuoreen apilan keskellä hikoili täydessä levossa.
Mutta kukkien suloisen tuoksun keskelläkään Pitou ei voinut unohtaa emäntä Billotin suolalihaa ja puolentoista naulan painoista mustaa leivänkimpaletta, jonka Catherine laski hänen eteensä joka aterian alkaessa, siis kolme kertaa päivässä. Tämä leipä maksoi siihen aikaan neljä ja puoli souta naula, — yletön hinta, joka vastaa nykyisen raha-arvon mukaan vähintään yhdeksää souta. Tästä leivästä oli koko Ranskassa puute, ja kun sitä sai, pidettiin sitä sen kuuluisan leivoksen veroisena, jota herttuatar Polignac kehoitti Pariisin neuvosherroja syömään silloin, kun jauhoista oli puute.
Pitou siis filosofisesti päätteli, että neiti Catherine oli maailman jalomielisin prinsessa ja että ukko Billotin talo oli koko maailman ylellisin palatsi.
Samoin kuin israelilaiset korvessa, käänsi hänkin sitten huoaten katseensa itään päin, tuota onnellista maalaistaloa kohden.
Huokaaminen ei muuten olekaan vastenmielistä miehelle, jonka täytyy saada hengähdellä hurjan juoksun jälkeen.
Pitou hengähti syvään huokaillessaan ja tunsi siihen asti sekavien ajatustensa selvenevän sitä mukaa kuin hengästys tasaantui.
"Miksi", tuumi hän silloin, "onkaan minulle tapahtunut näin paljon merkillisiä asioita niin perin lyhyen ajan kuluessa? Miksi on sattunut enemmän kolmessa päivässä kuin koko elinaikanani? Se johtuu siitä, että näin unta kissasta, joka rakensi riitaa kanssani."
Ja hän teki liikkeen, joka ilmaisi, että nyt hänelle oli selvinnyt, mistä kaikki onnettomuudet johtuivat.
"Niin kyllä", jatkoi Pitou hetkisen mietittyään, "mutta tämä ei ole sitä logiikkaa, josta kunnianarvoisa apotti Fortier puhui. Kaikki nämä asiat eivät ole johtuneet siitä, että näin unta vihaisesta kissasta. Unet on annettu ihmisille ainoastaan varoitukseksi. Enköhän enää muistakaan, mikä kirjailija on sanonut: 'Olet nähnyt unta, ole varuillasi'. Cave, somniasti."
"Somniasti", toisti Pitou sitten kauhuissaan; "jokohan taas horjahdin kielivirheeseen? En suinkaan, tein vain lyhennyksen; kieliopin mukaan minun olisi pitänyt sanoa somniavisti."
"Tämäpä ihmeellistä", keksi Pitou ihaillen itseään, "kuinka hyvin osaan latinaa senjälkeen, kun minun ei sitä tarvitse oppia."
Ja täten kehaistuansa itsekseen Pitou läksi jatkamaan matkaansa.
Pitou asteli nopeasti, vaikka entistä tyynemmin. Tällä tavoin hän saattoi edetä kaksi penikulmaa tunnissa.
Tuloksena tästä olikin, että Pitou kahta tuntia myöhemmin oli sivuuttanut Nanteulin ja marssi Dammartinia kohden.
Äkkiä hänen herkkä korvansa erotti hevosen kavioiden kopsetta.
"Oho", äännähti Pitou, samalla lausuen Vergiliuksen kuuluisan säkeen:
"Quadrupedante putrem sonitu quatit ungula campum."
Ja hän katseli. Mutta ei nähnyt mitään.
Olivatkohan ne aasit, jotka hän oli jättänyt taakseen Levignanin luona, tuolla tavoin kiihtyneet laukkaamaan? Ei, sillä teräskenkä siellä iski tiehen; Haramontissa Pitou ei tiennyt kenenkään muun aasin olevan kengitetyn kuin muori Sabotin juhdan, ja tämänkin vain senvuoksi, että muori Sabotin kuljetti postia Villers-Cotteretsin ja Crespyn välillä.
Hän siis hetkiseksi unohti kuulemansa töminän ja jatkoi miettimistään.
Keitähän olivat ne miehet, jotka olivat kyselleet tohtori Gilbertiä, sitoneet hänen kätensä, ajaneet häntä takaa, kunnes hän nyt viimein oli päässyt karkuun heidän hätyytykseltään?
Mistähän tulivatkaan koko piirissä tuntemattomat kolkonnäköiset nuuskijat?
Mitä erikoista heillä oli tehtävänä hänen, Pitoun kanssa, joka ei koskaan ollut heitä nähnytkään eikä siis heitä tuntenutkaan?
Vaikka hän ei niitä tuntenutkaan, niin kuinka he tunsivat hänet? Miksi neiti Catherine oli käskenyt hänen mennä Pariisiin ja antanut hänelle matkakuluja varten kultarahan, arvoltaan neljäkymmentäkahdeksan frangia, mikä vastasi kahtasataa neljääkymmentä naulaa leipää, neljän soun mukaan. Sillähän hän eläisi kahdeksankymmentä päivää, lähes kolme kuukautta, jos olisi jonkun verran säästäväinen.
Otaksuikohan neiti Catherine, että Pitou saattoi pysytellä kolme kuukautta talosta poissa?
Äkkiä Pitou sävähti.
"Oho!" sanoi hän. "Tuo kavioiden kapse kuuluu jälleen!"
Hän seisahtui.
"Tällä kertaa en erehdy", tuumi Pitou, "tuo ääni johtuu siitä, että hevonen juoksee täyttä laukkaa. Mäen kohdalla sen saan nähdä."
Tuskin Pitou oli tämän lausunut, kun hevonen ilmestyi pienelle kukkulalle, jonka hän oli jättänyt taakseen, noin neljänsadan askeleen päähän.
Pitou, joka ei ollut otaksunut, että poliisi voisi muuttua aasiksi, käsitti varsin hyvin, että poliisi voi nousta ratsun selkään saadakseen pakoon päässeen saaliinsa uudelleen kiinni. Pelko, joka vähäksi aikaa oli hänet jättänyt, valtasi hänet uudelleen ja teki hänen koipensa pitemmiksi ja vikkelämmiksi kuin kahta tuntia aikaisemmin, jolloin hän jo niin ihmeellisellä vauhdilla niitä käytteli.
Pitempään tuumimatta, taakseen katsomatta, koettamatta salatakaan pakoansa, luottaen vain hyviin jäntereihinsä Pitou hyppäsi maantienojan toiselle puolelle ja riensi peltojen poikki Ermenonvilleä kohden. Pitou ei tiennyt, mikä Ermenonville oli. Hän näki vain taivaan rannalla muutamia puiden latvoja ja päätteli: jos vain pääsen noiden puiden luo, jotka epäilemättä ovat metsän reunassa, niin olen pelastettu.
Ja hän kiiti Ermenonvilleä kohden.
Tällä kertaa oli voitettava täyttä laukkaa ajava hevonen. Pitoulla ei enää ollut sääriä, vaan siivet.
Päästyään noin sata askelta pitkin peltoja hän kääntyi katsomaan ja näki ratsumiehen pakottavan hevosensa tekemään saman suuren hyppäyksen ojan yli kuin hänkin oli tehnyt.
Tästä hetkestä ei pakolainen epäillytkään, että ratsumies ajoi häntä takaa, ja hän lisäsi vauhtiaan enää katsomattakaan taakseen, jotta ei hukkaisi aikaa. Häntä ei nyt jouduttanut eteenpäin hevosen kavioiden kapse, sillä se hukkui niityn ruohikkoon, vaan häntä hoputti ajajan huutelu, joka muistutti jälkimäistä tavua hänen nimestään: tämä huu! huu! kuulosti kovin kiukkuiselta, kaikuessaan ilmassa, jonka läpi Pitou kiiti.
Mutta kymmenen minuutin ajan kirmattuaan tällä tavalla Pitou tunsi tukehtuvansa ja päätänsä pyörryttävän. Silmät alkoivat harhailla kuopissaan. Hänestä tuntui kuin hänen polvensa tavattomasti paisuisivat, keuhkot täyttyisivät pienillä kivillä. Toisinaan hän kompastui vakoihin, hän, joka tavallisesti juoksi niin, että kaikki kengännaulat näkyivät.
Lopulta hevonen, joka on luotu juoksemaan nopeammin kuin kaksijalkainen, lyhensi välimatkaa, ja Pitou kuuli ratsastajan jo selvästikin mainitsevan hänen nimeään: Pitou, Pitou!
Yhtäkaikki Pitou koetti jatkaa matkaansa. Hänen liikkeensä olivat käyneet koneellisiksi. Vain jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta hän riensi eteenpäin. Äkkiä hänen jalkansa herpaantuivat. Hän horjui, kaatui kasvot maata vasten, päästäen syvän huokauksen.
Mutta samassa kun hän vaipui maahan ja päätti ainakaan omin voimin olla siitä nousematta, tunsi hän lonkassaan kovan piiskaniskun. Hänelle tuttu kova kirosana kaikui, ja tuttu ääni huusi:
"Senkin tolvana! Pässinpää, oletko vannonut ottavasi hengiltä
Cadetin?"
Hevosen nimen kuullessaan Pitou pääsi lopullisesti epäilyksistänsä.
"Ahaa", sanoi hän tehden puolikäännöksen, jolloin ei enää maannut kasvot maata vasten, vaan selällään. "Sehän on herra Billotin ääni."
Se oli todellakin isäntä itse. Kun Pitou oli varma siitä, kuka hänellä oli edessään, kohosi hän istualleen.
Maanviljelijä oli pysäyttänyt Cadetin, joka oli ihan valkoisena vaahdosta.
"Rakas herra Billot", huudahti Pitou, "kuinka hyvä olettekaan, kun tällä tavalla ajatte minun jäljestäni! Minä vannon teille, että olisin palannut taloon heti kun neiti Catherinen antamat rahat olisivat loppuneet. Mutta koska nyt olette täällä, niin ottakaa kultarahat takaisin, sillä teillehän ne kuuluvat, ja palatkaamme taloon."
"Tuhannen tulimmaista!" sanoi Billot. "Niinkuin nyt olisi puhe talosta! Missä ne urkkijat ovat?"
"Urkkijatko?" kysyi Pitou, joka ei oikein käsittänyt, mitä tällä sanalla tarkoitettiin, sillä se oli vasta hiljattain tullut käytäntöön.
"Niin, urkkijat!" sanoi Billot, "ne tummapukuiset miehet, kyllähän sinä ymmärrät."
"Vai ne! Mutta arvaattehan varsin hyvin, rakas herra Billot, etten minä halunnut jäädä heitä odottamaan."
"Hyvä! He ovat siis takanamme."
"Tottahan toki. Kun on juossut niinkuin minä, niin täytyihän käydä sillä lailla."
"Jos olet siis varma asiastasi, niin miksi juokset pakoon?"
"Jotta en jäisi alakynteen, sillä luulin heidän päämiehensä ottaneen hevosen takaa-ajoonsa."
"Kas, kas, etpä olekaan niin tyhmä kuin luulin. Koska siis tie on vapaa, niin heipä hei, Dammartiniin."
"Mitä! Heipä hei!"
"Niin, nouse ja lähde kanssani."
"Me lähdemme siis Dammartiniin?"
"Niin. Otan hevosen ukko Lefrancilta ja jätän omani sijaan. Eihän Cadet jaksa enää juosta, mutta sillä tavalla pääsemme vielä tänä iltana Pariisiin."
"Vaikka vain, herra Billot, vaikka vain!"
"No niin, — heipä hei!"
Pitou koetti totella.
"Kyllähän minä tahtoisin, rakas herra Billot, mutta minä en pääse", sanoi hän.
"Etkö voi nousta?"
"En."
"Mutta äskenhän hyppäsit koholle kuin lohi."
"Niin kyllä, äsken kuulin äänenne ja sain piiskaniskun kylkeeni. Mutta se ei luonnista kahta kertaa. Nyt olen tottunut ääneenne, ja mitä tulee piiskaanne, niin en usko teidän sillä enää lyövän minua, sen paremmin kuin Cadet-parkaakaan, joka näyttää olevan yhtä palavissaan kuin minäkin."
Pitoun loogillisuus, mikä oli vain sitä, jota apotti Fortier oli opettanut, teki vaikutuksensa ja melkein sai Billotin mielen heltymään.
"Ei minulla ole aikaa surkutella tässä sinun kohtaloasi", sanoi hän
Pitoulle. "Koeta kuitenkin nousta taakseni Cadetin selkään."
"Mutta silloinhan se raukka kuolee heti", sanoi Pitou.
"Joutavia! Puolen tunnin päästä olemme ukko Lefrancin luona."
"Mutta, rakas herra Billot, minun mielestäni on tarpeetonta minun tulla ukko Lefrancin luo."
"Kuinka niin?"
"Sillä jos teillä on asiaa Dammartiniin, niin minulla ei ole."
"Mutta minä tahdon, että sinä tulet minun matkassani Pariisiin. Minulla on sinusta siellä hyötyä. Sinulla on vankat nyrkit, ja olen varma siitä, että siellä päin kohta aletaan huitoa."
"Ahaa, niinkö arvelette?" sanoi Pitou, jota tämä usko ei laisinkaan miellyttänyt.
Hän kapusi Cadetin selkään, Billotin kiskoessa häntä kuin jauhosäkkiä.
Maanviljelijä palasi maantielle ja käytti niin hyvin kannuksiaan ja polviaan, että vajaan puolen tunnin päästä oli lupauksensa mukaisesti päässyt Dammartiniin.
Billot oli tullut kaupunkiin erään tuntemansa sivukujan kautta. Hän meni ukko Lefrancin taloon, jätti Pitoun ja Cadetin pihalle ja riensi suoraa päätä tupaan, missä ukko Lefranc, aikoessaan lähteä tarkastamaan vainioitansa, parhaillaan napitti sääryksiä jalkaansa.
"Pian, pian tänne, veliseni, paras hevosesi", sanoi hän ennen kuin toinen ennätti tointuakaan hämmästyksestään.
"Se on Margot", sanoi Lefranc. "Se on juuri satuloituna, kun aioin lähteä ratsastamaan."
"Hyvä on, vaikkapa siis Margot. Mutta minä sanon jo edeltäpäin, että voin ajaa sen kuoliaaksi."
"Miksi sinä aiot Margotin pakahduttaa?"
"Siksi, että minun vielä tänä iltana täytyy olla Pariisissa", sanoi
Billot synkän näköisenä.
Ja hän teki käsillään vapaamuurariliiton merkin.
"Aja sitten Margot piloillekin", sanoi ukko Lefranc; "siinä tapauksessa otan Cadetisi."
"Sovittu asia."
"Juot kai lasin viiniä?"
"Kaksikin."
"Mutta ethän näy olevan yksinäsi?"
"Seurassani on muuan kunnon poika, jonka vien mukanani, ja hän on niin uupunut, ettei ole jaksanut tulla tänne asti. Lähetä hänelle jotakin virkistävää."
"Heti, heti", sanoi isäntä.
Kymmenen minuutin päästä kumpikin heistä oli juonut pullollisensa ja Pitou syönyt kaksi naulaa leipää ja puoli naulaa silavaa. Hänen syödessään talon hyväntahtoinen renki hieroi häntä apilastukolla niinkuin lempi-hevosta.
Näin hieromisen jälkeen virkistyneenä Pitou joi vuorostaan lasillisen viiniä, joka oli otettu kolmannesta pullosta; se tyhjentyi hyvinkin pian, kun Pitou oli ottanut osaa siihen. Billot nousi ratsun selkään, ja Pitou istahti suorana kuin seiväs hänen taaksensa satulaan.
Oiva hevonen läksi heti kannusten kiihoittamana porhaltamaan Pariisia kohden urheasti kaksoistaakkansakin alla, koko ajan tuuhealla hännällään huitoen kärpäsiä ja samalla pudistaen tomua Pitoun selästä sekä toisinaan sipaisten hänen laihoja sääriänsä, jotka näkyivät paljaina sukkien mentyä lättään.