X
MITÄ TAPAHTUI PERILLE TULTAESSA
Dammartinista Pariisiin on vielä kahdeksan penikulmaa. Ensimmäiset neljä päästiin jokseenkin hyvin, mutta Bourgetista alkaen Margotin koivet, vaikkakin Pitou polvillaan elvytteli hevosta, alkoivat jäykistyä. Alkoi jo tulla pimeä.
Villetteen saapuessaan oli Billot näkevinään suuren loimun kajastavan Pariisissa päin ja huomautti Pitoulle taivaanrannan oudosta punerruksesta.
"Ettekö näe, että siellä on sotilaita, jotka ovat majoittuneet leirituliensa ääreen?" virkkoi Pitou.
"Mitä! Sotamiehiäkö?" sanoi Billot.
"Kun niitä on täällä, niin miksi ei niitä olisi sielläkin?"
Tarkaten oikealle puolelleen Billot näkikin Saint-Denisin tasangolla mustia osastoja, jotka hämärässä liikkuivat eteenpäin; siellä oli jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Heidän aseensa välkkyivät toisinaan tähtien himmeässä hohteessa.
Pitou, joka yöllisillä matkoillaan metsissä oli tottunut näkemään pimeässä, huomautti isännälleen kanuunoistakin, joiden pyörät olivat puoliväliin asti vaipuneet pehmeään multaan.
"Oho", sanoi Billot. "Tuolla tapahtuu siis jotakin uutta.
Kiirehtikäämme, poika, kiirehtikäämme."
"Niin, niin, siellä palaa tuli", vahvisti Pitou kohottautuen Margotin selässä ylemmäksi. "Ettekö näe kipinöitä?"
Margot seisahtui. Billot hyppäsi maahan ja sanoi lähestyessään sinisiin ja keltaisiin asuihin puettuja sotilaita, jotka olivat leiriytyneet tien varrella olevien puiden suojaan:
"Toverit, voitteko sanoa minulle, mitä uutta Pariisista kuuluu?"
Mutta sotilaat vastasivat ainoastaan muutamilla saksankielisillä kirouksilla.
"Mitä hittoa he sanovat?" kysyi Billot Pitoulta.
"Ei se ainakaan ole latinaa, hyvä herra Billot", vastasi Pitou vapisten. "Muuta en voi teille sanoa."
Billot mietti ja katsoi tarkemmin miehiä.
"Kylläpä minä olin typerä", sanoi hän; "menin puhuttelemaan keisarillisia."
Ja uteliaana hän jäi keskelle tietä seisomaan.
Muuan upseeri lähestyi häntä.
"Mengä etipäi", sanoi hän, "mengä bigaan."
"Anteeksi, kapteeni", vastasi Billot, "mutta minähän olen matkalla
Pariisiin."
"Entä sitten?"
"Ja kun näen teidän asettuneen keskelle tietä, niin epäilen, ettei pääsekään kaupungin rajalle asti."
"Kyllä bääse."
Billot nousi hevosensa selkään ja jatkoi kulkuaan. Mutta nyt hän joutui keskelle Berchenyn husaareja, jotka täyttivät La Villetten.
Tällä kertaa hän oli joutunut tekemisiin ranskalaisen kanssa ja kyseli heiltä paremmalla menestyksellä.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "mitä uutta kuuluu Pariisiin?"
"Sitä, että kirotut pariisilaisenne tahtovat saada Neckerinsä", vastasi muuan husaari, "ja ampuvat meitä kohden, ikäänkuin se asia kuuluisi meihin."
"Saada Neckerin!" huudahti Billot. "Ovatko he siis menettäneet hänet?"
"Ovat kyllä, koska kuningas on erottanut hänet virasta."
"Kuningas erottanut Neckerin!" huudahti Billot kuin innostunut kansanmies, joka kuulee puhuttavan pyhyyden häpäisemisestä. "Onko kuningas erottanut tuon suuren miehen?"
"On kyllä, hyvä mies, ja tuo suuri mies on vielä päällepäätteeksi matkalla Brysseliin."
"Silloin tästä tulee hauska juttu!" huusi Billot peloittavalla äänellä, välittämättä vähääkään vaarasta, jonka alaiseksi hän voi joutua ilmaistessaan kapinallisia mielipiteitään tällä tavoin keskellä viittätoista tuhatta aseistettua kuningasmielistä.
Ja hän nousi jälleen Margotin selkään kiihoittaen sitä kovasti käyttämällä kannuksiaan. Näin hän saapui kaupungin muurien luo.
Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki tulipalon punerruksen. Pitkä liekkipylväs nousi etuvarustuksesta ilmaan. Itse porttivarustus paloi.
Karjuva, raivoisa joukko, mukana naisia, jotka tapansa mukaan uhkasivat ja huusivat äänekkäämmin kuin miehet, lietsoi tulta heittämällä siihen lautoja, huonekaluja ja tullihuoneeseen kuuluvia esineitä.
Maantiellä seisovat unkarilaiset ja saksalaiset sotilaat katselivat kiväärit jalalla vähääkään liikkumatta.
Billot ei jäänyt palavan varustuksen luo, vaan kannusti Margotia liekkeihin päin. Margot syöksyi uljaasti hehkuvan pätsin läpi. Mutta tultuaan varustuksen toiselle puolelle täytyi Billotin seisahtua, sillä keskikaupungilta virtasi suuri kansanjoukko etukaupunkia kohden, toiset laulaen, toiset huutaen:
Aseisiin!
Billot näytti siltä, mitä hän olikin, kunnon maalaiselta, joka asioissaan tuli Pariisiin. Ehkä hän liian kovaa huusi: "Pois tieltä!" Mutta Pitou lausui hänen takanaan niin kohteliaasti: "Antakaa tietä! Olkaa niin hyvä ja väistykää!" että toinen lause sovitti toisen. Ei kukaan tahtonut estää Billotia menemästä asioitaan hoitamaan, vaan jokainen jätti hänet rauhaan.
Margot oli saanut entiset voimansa. Tuli oli kyllä kärventänyt sen karvoja; oudot huudot lisäksi kiihoittivat sitä. Billotin täytyi nyt sitä hillitä, jotta se ei tallaisi jalkoihinsa niitä lukemattomia, jotka olivat uteliaina keräytyneet oviensa edustalle, ja niitä yhtä lukemattomia, jotka juoksivat tulliporttia kohden.
Billot eteni niin hyvin kuin voi, kääntäen Margotin milloin oikealle milloin vasemmalle, kunnes saapui puistokadulle. Mutta siellä hänen täytyi seisahtua. Suuri kulkue tuli Bastiljista päin astellen Kalustusrakennusta kohden; nämähän kaksi kivisolmua siihen aikaan liittivät vyönsä Pariisin kylkiin.
Tämä kulkue, joka täytti koko puistokadun, seurasi paareja, joilla oli kaksi kuvapatsasta; toinen oli verhottu suruharsoon, toisen päässä oli kukkaseppele.
Harsoon verhottu esitti Neckeriä, ministeriä, joka ei ollut joutunut epäsuosioon, mutta yhtäkaikki saanut eronsa. Toinen, kukilla koristettu, esitti Orleansin herttuaa, joka oli hovissa julkisesti puolustanut geneveläistä talousneroa. Billot tiedusteli, mitä tämä kulkue merkitsi, ja sai kuulla, että kansa osoitti täten kunnioitustaan Neckerille ja hänen herttualliselle puolustajalleen.
Billot oli syntynyt maakunnassa, missä Orleansin herttuan nimeä oli kunnioitettu puolitoista vuosisataa. Hän kuului salaiseen filosofiseen seuraan ja piti siis Neckeriä sekä suurena rahaministerinä että ihmiskunnan apostolina.
Tämä saattoi Billotin ihan haltioihinsa. Hän hyppäsi hevosensa selästä tietämättä oikeastaan, mitä teki, ja huutaen: "Eläköön Orleansin herttua! Eläköön Necker!" liittyi joukkoon.
Kun kerran on liittynyt suureen joukkoon, katoo yksilöllinen vapaus. Tietäähän jokainen, että ihminen silloin menettää määräämisvallan, tahtoo samaa kuin joukko ja tekee niinkuin se tekee. Billotin oli sitä helpompi lyöttäytyä mukaan, kun hän oli sen etupäässä eikä hännässä.
Joukko huusi täyttä kurkkua: Eläköön Necker! Alas ulkomaalaiset sotilaat! Pois ulkomaalaiset joukot!
Billot liitti vahvan äänensä toisten huutoihin.
Olkoon etevämmyys millainen tahansa, suuri joukko antaa sille arvon. Pariisin etukaupunkilaiset, joilla oli nälän vaimentamat tai viinin sortamat, käheät ja heikot äänet, ihailivat Billotin täyttä, raikasta ja sointuvaa ääntä ja antoivat hänelle tilaa. Senvuoksi Billot tyrkkimättä, liikoja lykkimättä tai joutumatta puristukseen pääsi paarien luokse asti.
Muutaman minuutin päästä muuan kantaja, jonka innostus ei vastannutkaan hänen voimiaan, jätti hänelle paikkansa.
Niinkuin huomaamme, oli Billot edistynyt hyvin joutuisasti. Edellisenä päivänä hän oli ollut vain tohtori Gilbertin kirjoitusten levittäjänä; nyt hän oli ministeri Neckerin ja Orleansin herttuan maineen kohottajana.
Mutta heti kun hän oli päässyt etupäähän heräsi hänessä eräs ajatus:
Minne Pitou oli joutunut? Miten oli käynyt Margotin?
Paareja kantaessaan Billot katsahti taakseen, ja kulkuetta valaisevien soihtujen ja ikkunoista riippuvien lyhtyjen valossa hän näki keskellä kulkuetta jonkinmoisen liikkuvan röykkiön, viisi tai kuusi huutavaa ja huitovaa miestä. Keskellä huutoja ja huitomista erotti selvästi Pitoun äänen ja liikkeet.
Pitou teki voitavansa puolustaakseen Margotia, mutta siitä huolimatta hevonen vallattiin. Margotin selässä ei enää ollut vain Billotia ja Pitouta, joka paino jo oli ollut kylliksi eläinraukalla. Sen kannettavaksi kasautuivat kaikki, jotka siinä pysyivät, sen selässä, lautasilla ja kaulalla.
Margot muistutti yön hämärässä, joka muuttaa kaikki satumaiseksi, norsua, joka metsästäjineen lähtee ajamaan tiikereitä. Sen leveässä selässä istui viisi tai kuusi hurjaa miestä, jotka karjuivat: Eläköön Necker! Eläköön Orleansin herttua! Alas ulkomaalaiset!
Siihen Pitou vastasi:
"Te tapatte Margotin!"
Huumaus oli yleinen.
Billot aikoi ensin mennä auttamaan Pitouta ja Margotia, mutta sitten tuli ajatelleeksi, että jos hän hetkeksikään luovuttaisi paarien kantamisen, ei hän enää uudelleen saisi paikkaansa. Ja sitten hän tuumi, että kun kerran ukko Lefranc oli pannut sen ehdon, että Margot vaihdettiin Cadetiin, kuului Margot hänelle, ja käyköön kuinka tahansa Margotille, ei se ollut muuta kuin kolmen tai neljänsadan livren vahinko, ja Billot oli siksi rikas, että voi uhrata kolme tai neljäsataa livreä isänmaan hyväksi.
Tällä välin kulkue yhä eteni. Se oli kääntynyt oikealle ja joutunut Montmartre-kadun kautta Voittotorille asti. Palais-Royalin luo tultaessa esti sitä etenemästä suuri kansanjoukko, jolla oli vihreät lehvät hatuissaan ja joka huusi: Aseisiin!
Nyt oli päästävä toisistaan selville? Olivatko Vivienne-kadun täyttäneet ihmiset ystäviä vai vihollisia? Vihreä oli Artoisin kreivin väri. Miksi heillä oli vihreä tunnus hatussaan?
Hetkisen neuvottelun jälkeen selvisi kaikki. Kuultuaan Neckerin erottamisesta oli muuan nuori mies lähtenyt Foy-kahvilasta, noussut pöydälle, vetänyt pistoolin esiin ja huutanut: Aseisiin! Tämä huudon kuullessaan olivat kaikki kävelijät liittyneet häneen huutaen: Aseisiin!
Olemme jo kertoneet, että kaikki ulkomaalaiset rykmentit oli koottu Pariisin ympärille. Olisi luullut itävaltalaisten hyökkäävän kaupunkiin. Näiden rykmenttien nimetkin raivostuttivat pariisilaisia. Ne olivat: Reinach, Salis-Samade, Diesbach, Esterhazy ja Römer. Kun vain mainitsikin heidän nimensä, ymmärsi kansa heti, että puhuttiin vihollisista. Nuori mies mainitsi nuo nimet ja ilmoitti, että sveitsiläiset olivat leiriytyneet Champs-Elyséesille, mukanaan neljä kanuunaa, että niiden samana iltana piti tulla Pariisiin Lambesqin herttuan ratsumiesten karauttaessa heidän edellään. Hän ehdotti hattumerkkiä, joka eroaisi heidän merkistään, otti lehvän kastanjapuusta ja kiinnitti sen hattuunsa. Heti kaikki matkivat häntä. Kolmetuhatta ihmistä oli kymmenessä minuutissa taittanut oksat Palais-Royalin puista.
Aamulla ei kukaan tuntenut tämän miehen nimeä; illalla se oli jokaisen suussa.
Tämän nuoren miehen nimi oli Camille Desmoulins.
Mielipiteet yhtyivät; liityttiin toisiinsa. Sitten kulkue jatkoi matkaansa.
Tämän pysähdyksen aikana, jolloin uteliaat eivät voineet nähdä mitä tapahtui, vaikka olisivat varpailleenkin nousseet, kiipesivät he Margotin päälle, nousivat sen selkään, riippuivat sen kaulassa, roikkuivat sen jalustimista; liikkeelle lähdettäessä oli sellainen taakka eläinparalla kannettavanaan, että se suorastaan lyyhistyi sen alla.
Richelieu-kadun kulmassa Billot katsoi taakseen; Margot oli kadonnut. Hän huokasi ajatellen eläinraukan kohtaloa; sitten hän kokosi kaikki äänivaransa ja huusi kolme kertaa Pitoun nimen, samoin kuin roomalaiset tekivät omaistensa hautajaisissa. Hän oli joukon keskeltä kuulevinaan äänen, joka vastasi hänen huutoonsa. Mutta tämä huuto hukkui siihen meluun, joka syntyi kansanjoukon päästäessä milloin uhkaavia, milloin riemuitsevia huutoja.
Kulkue eteni yhä.
Kaikki kaupat oli suljettu, mutta ikkunat olivat auki, ja niistä kaikui rohkaisevia lauseita, jotka yhä kiihoittivat rivejä.
Tällä tavoin tultiin Vendôme-torille. Mutta siellä pidätti kulkueen odottamaton este.
Niinkuin hirret, joita vuolas virta kuljettaa, kohdatessaan sillan ponnahtavat taaksepäin töykkien jäljestä tulevia, niin kohtasi kansan armeija nyt Vendôme-torille osaston kuninkaalliseen saksalaiseen armeijaan kuuluvia sotilaita.
Nämä ulkomaalaiset sotilaat olivat rakuunoita. Kun he näkivät hyökylaineen saapuvan pitkin Saint-Honoré-katua ja alkavan tulvehtia Vendôme-torille, päästivät he viisi tuntia levottomina odottaneiden hevostensa ohjakset valloilleen ja hyökkäsivät täyttä karkua kansaa vastaan.
Paarien kantajat joutuivat ensimmäisen hyökkäyksen uhreiksi, ja kaatuivat taakkansa alle. Muuan savoijilainen, joka asteli Billotin edessä, nousi ensimmäiseksi, otti maasta Orleansin herttuan kuvan ja kiinnittäen sen kepin nenään nosti sen korkealle huutaen: "Eläköön Orleansin herttua!" — jota hän koskaan ei ollut nähnytkään, tai: "Eläköön Necker!" — jota hän ei tuntenutkaan.
Billot aikoi tehdä Neckerin kuvalle samoin, kun toinen ennätti ennen häntä. Muuan nuori neljän- tai viidenkolmatta vanha, niin hienosti puettu herrasmies, että hän varsin hyvin ansaitsi keikarin nimen, oli silmillään seurannut paareja, mikä hänelle olikin helpompaa kuin Billotille, joka niitä sai kantaa, ja heti kun kuva putosi, hyökkäsi hän ottamaan sen.
Maanviljelijä etsi siis turhaan sitä maasta. Neckerin kuva oli jo eräänlaatuisen pistimen nenässä ja asettuen herttuan kuvan viereen kokosi ympärilleen suuren osan kulkuetta.
Äkkiä valaisi leimahdus torin. Samassa kuului pamaus; kuulat vinkuivat. Jokin raskas esine osui Billotin otsaan; hän kaatui ja luuli ensin kuolevansa. Mutta kun hän ei mennyt tainnoksiin eikä, lukuunottamatta kovaa kivistystä otsassaan, tuntenut tuskaa, käsitti hän pian, että hän oli vain haavoittunut, ja päästäkseen selville haavansa laadusta nosti kätensä otsalleen ja huomasi saaneensa vain naarmun ja kätensä olevan täynnä verta.
Nuori mies, joka oli ennen Billotia siepannut kuvan, sai kuulan keskelle rintaansa. Vuotanut veri olikin hänen vertaan. Isku, jonka Billot oli tuntenut, olikin johtunut siitä, että Neckerin kuva oli menettänyt tasapainonsa ja pudonnut hänen päähänsä.
Billot karjaisi puolittain kauhusta, puolittain raivosta. Hän siirtyi loitommaksi nuoresta miehestä, joka vääntelehti kuolemantuskissa. Ympärillä olevat väistyivät samoin kuin hänkin, ja Billotin huudon kertasi joukko; se levisi kuin hautausvalitus, kunnes saavutti Saint-Honoré-kadun etäisimmät parvet.
Tämä huuto oli uusi kapinallisuuden ilmaisu. Uusi laukaus kuului, ja heti tuli joukkoon syviä vakoja, ilmaisten, minne kuulat olivat osuneet.
Vimmastus valtasi Billotin, ja ensimmäisen hetken kiihkossa hän sieppasi kuvan, jonka kasvot olivat veriset, nosti sen korkealle päänsä yläpuolelle ja päästi miehekkäällä äänellään uhkauksia, vaikkakin se vaara oli ilmeinen, että hän voisi saada kuulan rintaansa samoin kuin nuorimieskin, jonka ruumis virui hänen jalkojensa juuressa.
Mutta samassa laskeutui voimakas ja leveä käsi maanviljelijän olkapäälle ja painoi sellaisella voimalla, että hänen oli pakko notkistaa polvensa. Billot aikoi päästä vapaaksi tästä puristuksesta, kun toinen yhtä vankka käsi painui hänen toiselle olkapäälleen. Hän kääntyi karjaisten nähdäkseen, millaisen vastustajan kanssa hän oli tekemisissä. "Pitou!" huudahti hän.
"Niin olen", vastasi Pitou, "kumartukaahan hiukan niin saatte nähdä."
Ja voimiaan ponnistaen sai Pitou vastustelevan maanviljelijän lyyhistymään.
Tuskin hän oli saanut Billotin painamaan kasvonsa maata vasten, kun taaskin kajahti yhteislaukaus. Savoijilainen, joka kantoi herttuan kuvaa, horjahti vuorostaan, sillä hän oli saanut luodin reiteensä.
Sitten kuului kavioiden kapsetta kivitykseltä. Rakuunat hyökkäsivät uudelleen. Hurjistunut ja raivoisa hevonen, kuin Ilmestyskirjan peto, ravasi onnettoman savoijilaisen yli, joka tunsi kylmän peitsen osuvan rintaansa. Hän kaatui Billotin ja Pitoun päälle.
Myrsky kiiti kadun päähän asti; siellä se seisahtui jätettyään taaksensa kauhua ja kuolemaa! Ruumiita vain oli jäänyt kivitykselle. Kaikki pakenivat sivukaduille. Ikkunat suljettiin. Peloittava hiljaisuus seurasi innostuneita huutoja ja raivon karjuntaa.
Billot odotti hetkisen, varovaisen Pitoun yhä pidätellessä häntä. Kun vaara oli loitonnut melun ohella, nousi hän polvilleen, jotavastoin Pitou, samoin kuin hirvet piilopaikassaan, alkoi kuulostella.
"No, Billot", sanoi Pitou, "taisitte olla oikeassa; me tulimme todellakin parahiksi."
"Autahan minua."
"Millä tavoin? Pakenemaanko!"
"Ei. Tuo nuori keikari näyttää kuolleen, mutta savoijilainen tuntuu vain pyörtyneen. Auta minua nostamaan hänet selkääni. Emmehän voi jättää häntä tänne, jotta nuo saksalaiset saavat hänet surmata."
Billotin sanat osuivat suoraan Pitoun sydämeen. Hän ei voinut vastata mitään, ei muuta kuin totella. Hän otti tajuttoman ja verta vuotavan savoijilaisen ja nosti hänet kuin säkin rotevan isännän selkään, joka nähdessään Saint-Honoré-kadun olevan ainakin näennäisesti tyhjän, läksi Pitoun seurassa astelemaan Palais-Royalia kohden.