XI
HEINÄKUUN 13 JA 14 PÄIVÄN VÄLINEN YÖ
Billotista ja Pitousta oli katu ensin näyttänyt tyhjältä, sillä takaa-ajavat rakuunat olivat kääntyneet Saint-Honorén kauppahallille päin ja menneet Louis-le Grand- ja Gaillon-kaduille. Mutta mitä pitemmälle Billot pääsi Palais-Royalia kohden mutisten vaistomaisesti puoliääneen koston sanoja, sitä enemmän ilmestyi miehiä katujen kulmiin, puistokujien päihin, porttien suihin; vaiti ja kauhuissaan nämä ensin katselivat ympärilleen, mutta kun he näkivät rakuunain poistuneen, seurasivat he tätä synkkää kulkuetta, lausuen ensin puoliääneen ja sitten yhä kovempaa ja viimein täyteen ääneen huutaen:
Kostoa! Kostoa!
Pitou asteli maanviljelijän jäljestä, kädessään savoijilaisen hattu.
Tämä synkkä ja peloittava kulkue saapui viimein Palais-Royal-torille, missä suuri kansajoukko vimmoissaan piti neuvottelua, pyytäen ranskalaisia sotilaita avukseen ulkomaalaisia vastaan.
"Mitä nämä univormupukuiset miehet ovat?" kysyi Billot tullessaan komppanian eteen, joka seisoi kiväärit jalalla Palais-Royal-torilla palatsin suurella portilta Chartres-kadulle asti.
"Ne kuuluvat ranskalaiseen kaartiin!" huusivat useat.
"Vai niin!" — sanoi Billot lähestyen heitä ja näyttäen savoijilaista, joka ei enää ollut muuta kuin ruumis. "Vai niin, te olette ranskalaisia ja sallitte saksalaisten surmata meitä!"
Kaartilaiset astuivat vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
"Surmata!" mutisivat muutamat rivissä seisovat.
"Niin, surmata. He ovat surmanneet tämän ja monta muuta."
"Kuka sen on tehnyt?"
"Kuninkaalliset saksalaiset rakuunat. Ettekö kuulleet huutoja, laukauksia, kavioiden kopsetta?"
"Kyllä kuulimme!" huusi pari kolme sataa miestä. "Vendôme-torilla surmattiin ihmisiä."
"Ja, tuhannen tulimmaista, te kuulutte samaan kansaan!" huusi Billot kääntyen sotilaiden puoleen. "Te olette siis raukkoja, kun sallitte surmata veljiänne."
"Raukkoja!" mutisi muutama rivissä seisova.
"Niin… raukkoja! Sen sanoin ja sen sanon kerran vielä."
"Vai niin", jatkoi Billot astuen pari kolme askelta niitä kohden, jotka olivat uhkaavalla tavalla huudahtaneet, "aiotte kai surmata minut todistaaksenne, ettette ole raukkoja?"
"Jo riittää!… Jo riittää…" sanoi eräs sotilas. "Te olette urhoollinen mies. Mutta te olette porvari ja voitte tehdä mitä haluatte. Mutta sotilas on sotilas, ja vala sitoo häntä."
"Ja siis", huudahti Billot, "jos teitä käskettäisiin ampumaan meitä, meitä aseettomia, niin tekisitte sen, te Fontenayn sankareitten seuraajat, jotka tarjositte englantilaisille etua laukaista ensiksi!"
"Minä en ampuisi", sanoi eräs sotilas.
"En minäkään, en minäkään", vakuuttivat useat.
"Estäkää siis toisiakin tekemästä sitä", vaati Billot. "Kun annatte saksalaisten surmata meitä, on se samaa kuin itse tappaisitte."
"Rakuunat! Rakuunat!" huusi monta ääntä, samalla kun torille kokoontunut kansa alkoi väistyä Richelieu-kadulle päin. Ja etäältä kuului yhä lähenevää ratsuväen hevosten töminää.
"Aseisiin! Aseisiin!" huusivat pakenevat.
"Tuhat tulimmaista!" koveni Billot, heittäen maahan savoijilaisen ruumiin, jota hän siihen asti oli kantanut, "antakaa meille edes kiväärinne, ellette itse tahdo niitä käyttää."
"Hitto vieköön, käytämme kyllä!" innostui sotilas, jonka puoleen Billot oli kääntynyt siepaten maanviljelijän kädestä kiväärin, jonka tämä jo oli temmannut itselleen. "Hei, patruunat esille, ja jos itävaltalaiset hiiskuvat sanankaan näille kunnon miehille, niin saavat nähdä."
"Niin, niin, he saavat nähdä", huusivat sotilaat tarttuen laukkuihinsa ja siepaten niistä patruunia valmiiksi hampaisiinsa.
"Kirottua", sanoi Billot polkien jalkaansa, "etten muistanut ottaa metsästysluikkuani. Mutta kai joku noista itävaltalaisista roistoista heittää henkensä, ja minä otan hänen pyssynsä."
"Sitä odottaessanne", virkkoi muuan ääni, "ottakaa tämä karbiini, se on panostettu."
Ja tuntematon mies pisti komean ratsupyssyn Billotin käteen.
Samassa hetkessä rakuunat hyökkäsivät torille, syytäen tieltään ihmisiä ja lyöden miekoillaan jokaista, johon vain osasivat.
Upseeri, joka komensi ranskalaisia kaartilaisia, astui pari askelta eteenpäin.
"Seis, herrat rakuunat", huusi hän. "Seis! Seis!"
Joko rakuunat eivät kuulleet tätä huutoa tai eivät tahtoneet kuulla, tai vauhti oli niin kova, etteivät voineet pysähtyä: he kääntyivät torin oikealle puolelle ja kaatoivat erään vaimon ja vanhuksen, jotka katosivat hevosten jalkoihin.
"Ampukaa siis, ampukaa!" huusi Billot.
Kun Billot oli upseerin vieressä, saattoi luulla upseerin näin komentavan. Kaartilaiset nostivat kiväärinsä ja laukaisivat, jolloin rakuunain hyökkäys heti pysähtyi.
"Mitä, herrat kaartilaiset", sanoi saksalainen upseeri astuen hajaantuneen komppaniansa eteen, "tiedättekö, että ammutte meitä?"
"Totta kai me sen tiedämme!" vastasi Billot ja ampui tähdäten upseeriin, joka kaatui.
Silloin kaartilaiset laukaisivat toisen kerran. Saksalaiset huomasivat nyt joutuneensa tekemisiin hyökkäykseen valmiina olevien sotilaiden eikä porvareiden kanssa, jotka lähtivät pakoon heti kun miekalla iskettiin; he käänsivät ratsunsa ja palasivat Vendôme-torille. Katsojat päästivät sellaisen riemuhuudon, että monet hevoset pillastuivat ja murskasivat päänsä suljettuihin ikkunaluukkuihin.
"Eläköön ranskalainen kaarti!" huusi kansa.
"Eläkööt isänmaan sotilaat!" huusi Billot.
"Kiitos", vastasivat nämä; "olemme saaneet nyt tulikasteemme."
"Niin minäkin", sanoi Pitou.
"Entä sitten?" kysyi Billot.
"Entäkö sitten! Ei se minun mielestäni olekaan niin kamalaa kuin kuvittelin."
"Mutta nyt", sanoi Billot, joka oli joutunut tarkastamaan karbiinia ja huomannut sen oivalliseksi aseeksi, "kenen onkaan tämä pyssy?"
"Minun isäntäni", sanoi sama ääni, joka oli aikaisemmin puhunut hänen takanaan. "Mutta isäntäni mielestä te käytätte sitä niin hyvin, ettei hän tahdo ottaa sitä takaisin."
Billot kääntyi ja tunsi Orleansin herttuan metsästyspalvelijan asun.
"Ja missä isäntäsi on?" kysyi hän.
Metsästyspalvelija osoitti muuatta ikkunaa, jonka raollaan olevien luukkujen takaa herttua oli tarkkaillut tapausten kulkua.
"Isäntäsi on siis meidän puolellamme?" kysyi Billot.
"Hän on kaikesta sydämestään ja sielustaan kansan puolella", vastasi mies.
"Siinä tapauksessa eläköön kerran vielä Orleansin herttua!" huusi Billot. "Ystävät, Orleansin herttua on meidän puolellamme, eläköön herttua!"
Ja hän viittasi ikkunaan, jonka luukkujen takana herttua seisoi.
Silloin luukut aukenivat kokonaan, ja herttua kumarsi kolme kertaa.
Sitten luukut jälleen sulkeutuivat.
Vaikka tämä näky olikin lyhyt, kohotti se innostuksen korkeimmilleen.
"Eläköön Orleansin herttua!" huusi pari kolme tuhatta ääntä.
"Murtautukaamme asekauppiaitten myymälöihin", huusi muuan ääni joukosta.
"Menkäämme Invalidi-hotelliin!" [Invalidi-hotellissa valtio elätti rammoiksi tulleita sotilaita. Suom.] huusi eräät vanhat sotilaat, "Sombreuilillä on kaksikymmentä tuhatta kivääriä."
"Invalidi-hotelliin!"
"Kaupungintalolle!" huusivat useat. "Kauppiaiden esimiehellä
Flessellesillä on kaartin asevaraston avaimet; hän antaa ne meille."
"Kaupungintalolle", huusi yhä isompi ryhmä.
Ja kaikki läksivät niihin kolmeen eri suuntaan, joista oli puhuttu.
Tällä välin rakuunat olivat kerääntyneet parooni de Bezenvalin ja
Lambesqin herttuan luo Ludvig XV:n torille.
Tätä eivät tienneet Billot ja Pitou, jotka eivät olleet seuranneet mitään ryhmää, vaan jääneet melkein kahden kesken Palais-Royalin torille.
"No, rakas herra Billot, minne me menemme, sanokaahan?" kysyi Pitou.
"Kyllähän mieleni tekisi seurata noita kunnon miehiä", tuumi Billot. "Ei suinkaan asekauppiaitten luo, koska minulla on oivallinen karbiini, vaan Invalidi-hotelliin tai Kaupungintalolle. Mutta koska en ole tullut Pariisiin tappelemaan, vaan ottamaan selkoa tohtori Gilbertin osoitteesta, pitäisi minun kai mennä Louis le Grandin opistoon, missä hänen poikansa on, voidakseni tohtorin tavattuani kokonaan heittäytyä tähän metakkaan."
Ja maanviljelijän silmät leimusivat.
"Siis ensin kouluun, se on loogillisinta", sanoi Pitou, "koska olemme tulleet Pariisiin sitä varten."
"Ota siis kivääri, miekka tai mikä ase tahansa joltakulta noista maassa makaavilta joutilailta", sanoi Billot osoittaen viittä kuutta rakuunaa, jotka viruivat maassa, "ja lähtekäämme sitten opistolle."
"Mutta eiväthän nuo aseet ole minun omiani", sanoi Pitou.
"Kenenkä ne siis ovat?" kysyi Billot.
"Nehän ovat kuninkaan."
"Ne ovat kansan", sanoi Billot.
Kun Pitou oli saanut tällaisen selityksen maanviljelijältä, jonka hän tiesi niin rehelliseksi, ettei hän tekisi kellekään vääryyttä, uskalsi hän hyvin varovasti lähestyä lähinnä olevaa rakuunaa. Ja varmistuttuaan siitä, että mies oli ihan hengetön, hän otti miekan, kiväärin ja patruunalaukun.
Pitoun olisi tehnyt mieli ottaa kypärikin, mutta kun hän ei ollut varma siitä, ulottuiko Billotin selitys puolustusaseisiinkin eikä vain hyökkäysvälineihin, jätti hän sen tekemättä.
Mutta kootessaan itselleen aseita hän samalla kuunteli
Vendôme-torille päin.
"Ooho", sanoi hän, "minä luulen kuninkaallisten saksalaisten palaavan."
Todellakin kuului hitaasti lähenevän ratsuväen kavioiden kopsetta.
Pitou kumartui katsomaan Regence-kahvilan nurkan takaa ja näki
Saint-Honorén kauppahallin kohdalla patrulliryhmän, joka lähestyi
kiväärit ojossa.
"Pian, pian pois", sanoi Pitou, "he palaavat."
Billot katsahti ympärilleen nähdäkseen, voisiko ryhtyä vastarintaan.
Tori oli melkein autio.
"Pois tosiaan täältä", päätti hän.
Ja hän kiirehti Chartres-kadulle, kintereillään Pitou, joka olan yli kiinnitettävän miekankannattimen käyttöä tuntematta laahasi mahtavaa säiläänsä vain vyössään pitkin katukiveystä.
"Tuhannen pentelettä", noitui Billot, "sinähän näytät rautakauppiaalta. Ripustappas kuntoon se viikatteesi."
"Mihin?" kysyi Pitou.
"Ka, lempo, tähän!" selitti Billot.
Ja häh kiinnitti paikalleen Pitoun miekanhankkiluksen, jolloin toinen pääsi astelemaan niin nopeasti, ettei mitenkään olisi sitä vauhtia saanut ilman tuollaista apukeinoa.
Seikkailuitta he pääsivät Ludvig XV:n torille asti. Mutta siellä Billot ja Pitou kohtasivat sen joukon, joka oli pyrkinyt Invalidi-hotelliin ja tavannut esteen.
"Mitä täällä on?" kysyi Billot.
"Ei pääse Ludvig XV:n sillan yli."
"Entä rantakatua myöten?"
"Ei sitäkään kautta."
"Champs-Elyséesin poikki sitten."
"Ei sieltäkään."
"Pyörtäkäämme siis takaisin ja menkäämme Tuileriein sillan poikki."
Ehdotus oli perin yksinkertainen, ja koko joukko seurasi Billotia, valmiina käyttämään tätä tietä. Mutta heidän päästyään puolimatkaan Tuileriein puistolle päin näkyi välkkyviä miekkoja. Osasto rakuunoita oli sulkenut rantakadun.
"Noita kirottuja on kaikkialla!" mutisi maanviljelijä.
"Minäpä luulen, että olemme joutuneet ansaan", arveli Pitou.
"Joutavia", sanoi Billot. "Ei viittä kuutta tuhatta miestä voida ottaa vangiksi, ja meitä on ainakin sen verran."
Rantakadulla olevat rakuunat lähestyivät hitaasti, totta kyllä, mutta lähestyivät yhtäkaikki.
"Jäljelle jää Royale-katu", sanoi Billot. "Menkäämme sitä tietä,
Pitou."
Mutta sotilasrivi sulki tien Porte-Saint-Honorén kohdalla.
"Voitpa todellakin olla oikeassa, Pitou ystäväiseni", myönsi nyt
Billot.
"Hm!" äännähti vain Pitou.
Mutta tämä yksi ainoa äänne ilmaisi selvästi, kuinka pahoillaan Pitou oli siitä, ettei ollut erehtynyt.
Huudoilla ja kirouksilla joukko ilmaisi selvästi, että se oli yhtä tyytymätön kuin Pitoukin tähän asian käänteeseen.
Taitavalla asettelulla oli Lambesqin herttua saanut saarrokseen viisi tai kuusi tuhatta uteliasta ja kapinallista, sulkemalla Ludvig XV:n sillan, rantakadut, Champs-Elyséesin, Royale- ja Feuillants-kadut. Hän oli pyydystänyt heidät suuren rautaisen kaaren sisään; sen jänteenä olivat Tuileriein puiston muurit, joiden yli oli vaikea kavuta, ja Pont-Tournantin ristikkoportti, jota oli melkein mahdoton murtaa.
Billot punnitsi tilannetta: se ei ollut suotuisa. Mutta ollen tyyni, kylmäverinen ja vaaroissa neuvokas mies, hän katsahti ympärilleen ja sanoi Pitoulle, huomatessaan röykkiön hirsiä joen partaalla:
"Olen keksinyt keinon. Tule tänne."
Pitou seurasi Billotia kysymättäkään, mitä hän aikoi.
Maanviljelijä meni hirsien luo, tarttui erääseen ja sanoi Pitoulle vain: "Autahan minua."
Pitou tyytyi äänettömänä antamaan apunsa. Vähät hän utelusta välitti, sillä hän luotti niin ehdottomasti isäntäänsä, että olisi tämän kanssa mennyt vaikka helvettiin, huomauttamattakaan, että portaat tuntuivat hänestä varsin pitkiltä ja luola syvältä.
Ukko Billot oli tarttunut hirren toiseen päähän, Pitou kävi käsiksi toiseen.
Kaksistaan he saapuivat rantakadulle kantaen taakkaa, joka olisi ollut kuudelle tavalliselle miehelle liian raskas.
Joukko ihailee aina voimaa. Ja vaikka sillä oli kova kiire, väistyi se antaakseen Billotille ja Pitoulle tietä.
Kun sitten alettiin ymmärtää, että tämä toiminta voisi hyödyttää kaikkia, kulki pari kolme miestä edellä huutaen: "Pois tieltä, pois tieltä!"
"Sanokaahan, isäntä", lausui Pitou kolmisenkymmentä askelta kuljettuaan, "onko meillä pitkäkin matka?"
"Me menemme Tuileriein ristikkoportille."
"Ohoo!" sanoi joukko alkaessaan täydesti oivaltaa, mistä oli puhe.
Ja se väistyi entistä nopeammin tieltä.
Pitou katsoi eteensä ja huomasi, että matkaa portille oli korkeintaan kolmekymmentä askelta.
"Jaksan!" sanoi hän lyhyesti kuin aito pytagoralainen.
Tehtävä kävi Pitoulle sitäkin helpommaksi, kun viisi kuusi väkevintä miestä riensi auttamaan. Tästä oli seurauksena huomattavan suuri toiminnan vauhdin lisääntyminen. Viiden minuutin päästä he olivat Tuileriein portilla.
"Ja nyt yhteisvoimin", sanoi Billot.
"Hyvä on", sanoi Pitou, "kyllä ymmärrän. Me saamme tästä sotakoneen. Roomalaiset nimittivät tällaista muurinmurtimeksi." Ja liikkeeseen pantu hirsi iski hirveällä voimalla portin lukkoon.
Tuileriein sisäpuolella vahdissa olevat sotilaat riensivät vastustamaan tätä ryntäystä. Mutta kolmannen sysäyksen jälkeen portti aukeni, kääntyi saranoillaan, ja tähän ammottavaan ja pimeään kuiluun syöksyi koko joukko.
Lambesqin herttua huomasi, että vangiksi jääneet olivatkin saaneet pakotien. Hän raivostui. Hän karautti hevosellaan eteenpäin paremmin tarkatakseen asemaa. Takana olevat rakuunat luulivat hyökkäyskäskyn annetuksi. Kerran kiihtyneinä eivät hevoset enää voineet hillitä vauhtiaan; miehet, joilla oli kostettavana Palais-Royal-torilla kärsimänsä tappio, eivät kai juuri yrittäneetkään niitä hillitä.
Herttua huomasi, ettei hän voisi enää pidättää yhteentörmäystä, ja antoi temmata itsensä soturien mukana. Korvia vihlova naisten ja lasten huuto kaikui ilmoille, vaatien Jumalaa kostajakseen.
Yön pimeydessä tapahtui kamala mylläkkä. Ne, joihin hyökättiin, tulivat hulluiksi tuskasta, hyökkääjät hulluiksi raivosta. Sitten ryhdyttiin jonkinmoiseen puolustukseen, ja pengermiltä lenteli tuoleja rakuunain päälle. Lambesqin herttua sai sellaisen päähänsä ja vastasi miekaniskulla laisinkaan ajattelematta, että hän rankaisi syytöntä syyllisen sijasta, ja seitsemänkymmenen ikäinen vanhus kaatui maahan.
Billot näki hänen kaatuvan ja karjaisi.
Samassa hän oli siepannut karbiininsa olaltaan, pimeässä välähti valojuova, ja herttua olisi saanut surmansa, ellei hänen hevosensa juuri samassa olisi sattunut nousemaan takajaloilleen. Hevonen sai luodin kaulaansa ja kaatui.
Luultiin herttuan kuolleen, ja silloin rakuunat ryntäsivät
Tuilerieihin ja ahdistivat pakenevia ampuen.
Mutta nämä olivat jo ennättäneet edelle ja hajaantuivat puiden suojaan, päästyään väljille tiloille.
Billot panosti rauhallisesti karbiininsa.
"Toden totta, Pitou, olitpa oikeassa", virkkoi hän; "olemme tulleet ihan parahiksi."
"Ehkä minäkin koetan olla urhoollinen", sanoi Pitou, laukaisten muskettinsa tiheimpään rakuunajoukkoon. "Ei se tunnukaan niin vaikealta kuin luulin."
"Ei kai", sanoi Billot. "Mutta tarpeeton urhoollisuus ei olekaan mitään urhoollisuutta. Tule tänne, Pitou, ja varo, etteivät koipesi sotkeudu miekkaan."
"Odottakaa, rakas herra Billot. Jos kadotan teidät, en tiedä, minne menen. Enhän minä tunne Pariisia siten kuin te. En ole täällä koskaan ennen käynyt."
"Tule, tule", sanoi Billot, ja hän meni virran lähellä olevalle pengermälle. Hän marssi, kunnes oli sivuuttanut rantakatua saapuvat joukot, jotka riensivät niin pian kuin voivat auttaakseen tarpeen tullen Lambesqin herttuan rakuunoita.
Päästyään pengermän toiseen päähän Billot istahti sen aidakkeelle ja hyppäsi rantakadulle. Pitou teki samoin.