XV
KANSAN MIRABEAU
Niinkuin Flesselles oli sanonut, oli kaupungintalon kellareissa kahdeksantuhatta naulaa ruutia.
Marat ja Billot astuivat ensimmäiseen kellariin, kädessään lyhty, jonka kiinnittivät kattoon. Pitou asettui ovelle vartijaksi.
Ruuti oli noin kaksikymmentä naulaa käsittävissä nassakoissa. Miehiä asetettiin portaille muodostamaan ketju, ja nassakoita alettiin siirtää.
Alussa syntyi hämminkiä, kun ei tiedetty, oliko ruutia riittävästi kaikille, jonka vuoksi jokainen tunkeili saamaan osuuttansa. Mutta Billotin nimittämät päälliköt saivat miehet tyyntymään, ja jako toimitettiin jokseenkin hyvässä järjestyksessä. Jokainen kansalainen sai puoli naulaa ruutia, jonka avulla he voisivat laukaista noin kolme- tai neljäkymmentä panosta.
Mutta kun kukin oli saanut ruutiosuutensa, huomattiin, että pyssyistä oli puute. Tuskin viidelläsadalla oli aseet.
Ruudinjaon aikana meni osa raivoisasta joukosta aseita etsiessään siihen huoneeseen, missä vaalimiehet istuivat. He olivat järjestämässä sitä kansallismiliisiä, josta vartija oli maininnut Billotille. Oli päätetty, että tähän sotajoukkoon kuuluisi neljäkymmentäkahdeksan tuhatta miestä. Sitä ei ollut vielä muualla kuin paperilla, mutta nyt jo väiteltiin sen kenraalista. Tämän väittelyn aikana kansanjoukko tunkeutui Kaupungintaloon. Se oli itse järjestäytynyt. Se tahtoi vain päästä eteenpäin. Siltä puuttui ainoastaan aseita.
Tänä hetkenä kuului vaunujen jyrinää. Kauppiaitten esimiestä ei ollutkaan päästetty menemään, vaikka hän oli näyttänyt käskykirjeen, jolla kuningas vaati häntä tulemaan luokseen; hänet tuotiin nyt väkivalloin Kaupungintaloon takaisin. "Aseita! Aseita!" kuului kaikkialta huutoja, kun hän tuli näkyviin.
"Asehuoneeseen! Asehuoneeseen!" huusi kansanjoukko. Ja viisi- tai kuusituhatta miestä ryntäsi Grèven rantakadulle. Mutta asehuone oli tyhjä.
He palasivat kiroillen Kaupungintalolle.
Esimiehellä ei ollut aseita tai hän ei tahtonut niitä luovuttaa.
Väkijoukon ahdistamana hän keksi sen, että lähetti joukon
Chartreuxiin.
Munkit avasivat ovensa. Etsittiin kaikkialta, mutta ei löytynyt pistooliakaan.
Tällä aikaa Flesselles, joka oli saanut kuulla, että Billot ja Marat olivat ruutia jakamassa, ehdotti vaalimiehille, että nämä toimittaisivat Launayn luokse lähetystön, joka kehoittaisi häntä poistamaan kanuunansa.
Edellisenä päivänä olivat kansassa herättäneet eniten raivoa kanuunat, joiden suut näkyivät linnoituksen muurien aukoista. Flesselles toivoi, että näiden poistamisen jälkeen kansa tyytyisi siihen ja hajaantuisi.
Lähetystö oli mennyt, kun kansa palasi raivoissaan.
Kuullessaan huudon tulivat Billot ja Marat kellarista pihalle asti.
Flesselles koetti pihanpuolisella parvekkeella seisoessaan rauhoittaa kansaa. Hän ehdotti sellaista säädöstä, että eri piirikunnat määräisivät taottavaksi viisikymmentä tuhatta pistintä. Kansa oli suostumaisillaan tähän.
"Aivan varmasti tuo mies on petturi", sanoi Marat.
Sitten hän kääntyi Billotin puoleen sanoen hänelle:
"Menkää toimittamaan tehtäväänne Bastiljissa. Tunnin päästä lähetän sinne kaksikymmentä tuhatta miestä, joista jokaisella on pyssy."
Billot oli ensi hetkestä alkanut luottaa tähän mieheen, jonka nimi oli niin tunnettu, että se oli tullut hänenkin korviinsa. Hän ei edes tiedustellut, millä tavalla toinen aikoi ne hankkia. Muuan apotti oli pihalla ottaen osaa toisten innostukseen ja huutaen kaikkien toisten keralla: "Bastiljiin, Bastiljiin!" Billot ei pitänyt papeista, mutta tämä häntä miellytti. Hän pani tämän jatkamaan ruudin jakamista. Apotti suostui toimeen.
Silloin Marat nousi pengermäkivelle. Kaikkialta kuului hirveätä hälinää.
"Hiljaa", jyräytti hän, "minä olen Marat ja tahdon puhua."
Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta kaikki vaikenivat ja käänsivät katseensa häneen.
"Tahdotteko aseita?" kysyi hän.
"Tahdomme, tahdomme!" vastasivat tuhannet äänet.
"Valloittaaksenne Bastiljin?"
"Niin, niin, niin!"
"Tulkaa siis minun kerallani, niin saatte niitä."
"Mistä?"
"Invalidi-hotellista. Siellä on kaksikymmentäviisi tuhatta pyssyä.
Invalidi-hotelliin!"
"Invalidiin! Invalidiin! Invalidiin!" huusivat kaikki. "Nyt", sanoi
Marat Billotille, joka oli kutsunut Pitoun luokseen, "te siis menette
Bastiljiin?"
"Niin."
"Malttakaahan. Voi sattua, että ennen miesteni saapumista tarvitsette apua."
"Se on totta", myönsi Billot; "niin saattaa kyllä käydä."
Marat repäisi lehden pienestä taskukirjasta ja kirjoitti lyijykynällä seuraavat sanat:
"Maratin nimessä."
Sitten hän piirsi erään merkin paperille.
"Mitä minä tällä kirjeellä teen, koska siinä ei ole nimeä eikä osoitetta, kelle sen annan", lausui Billot.
"Mitä osoitteeseen tulee, niin ei sillä, jolle teitä suosittelen, ole
mitään osoitetta. Mitä hänen nimeensä tulee, niin se on tunnettu.
Kysykää ensimmäiseltä vastaantulevalta työmieheltä Conchonia, rahvaan
Mirabeauta."
"Gonchon, paina tämä nimi mieleesi, Pitou."
"Gonchon eli Gonchonius", sanoi Pitou. "Kyllä minä sen muistan."
"Invalidiin! Invalidiin!" karjuivat äänet yhä suuremmalla raivolla.
"Lähde, mene", sanoi Marat Billotille, "ja vapauden hengetär ohjatkoon tietäsi. — Invalidiin!" huusi hänkin vuorostaan.
Ja hän läksi pitkin Grèven rantakatua, jäljessään yli kaksikymmentä tuhatta miestä.
Billot otti viisisataa seuraansa, kaikki ne, joilla oli aseet.
Sinä hetkenä, jona toinen joukko läksi samoamaan pitkin virran rantaa ja toinen suuntasi retkensä bulevardille päin, astui kauppiaitten esimies ikkunan ääreen.
"Rakkaat ystävät", huusi hän, "miksi teidän hatussanne on vihreä tunnus?"
Heillä oli hatussaan Camille Desmoulinsin kastanjanlehviä. Monet olivat sen omaksuneet nähdessään toisilla sellaisen, tietämättä mitä se merkitsi.
"Se merkitsee toivoa!" huusivat muutamat.
"Mutta toivon väri on samalla Artoisin kreivin väri. Tahdotteko te kantaa prinssin värejä?"
"Emme, emme", huusivat kaikki, Billot äänekkäimmin.
"Muuttakaa siis tuo tunnus, ja jos tahdotte joitakin värejä kantaa, niin käyttäkää silloin Pariisin kaupungin, meidän kaikkien yhteisen äidin värejä sinistä ja punaista, ystäväni, sinistä ja punaista." [Myöhemmin Lafayette puolestaan huomautti, että sininen ja punainen yhdessä olivat Orleansin suvun värejä ja lisäsi näihin valkoisen, lausuen samalla niille, jotka ottivat tällaisen hänen kädestään vastaan: "Annan teille tunnuksen, joka kiertää kautta koko maailman.">[
"Niin, niin!" huusivat kaikki; "sininen ja punainen!"
Tämän sanoessaan jokainen polki jalkoihinsa vihreän merkin ja vaati itselleen nauhoja. Kuin lumouksen vaikutuksesta ikkunat aukenivat, ja kaikkialta heiteltiin sinipunaisia nauhoja. Mutta näistä riitti tuskin tuhannelle hengelle.
Heti revittiin pöytäliinat, silkkiset puvut, vyöt, ikkunaverhot.
Niistä tehtiin solmuja, nauharuusuja, vöitä. Kukin otti osansa.
Tämän jälkeen Billotin pikkuinen armeija läksi matkaan.
Taipaleella liittyi siihen lisää. Saint-Antoinen esikaupungin jokaisesta suonesta tuli rahvaan kuuminta ja kiihkeintä verta.
He saapuivat jokseenkin hyvässä järjestyksessä Lesdiquières-kadun kohdalle. Täällä oli jo joukko uteliaita, toiset katsellen arkoina, toiset tyyninä, toiset röyhkeinä Bastiljin torneja, joihin polttava aurinko paistoi.
Kun Saint-Antoinen esikaupungin rummunsoittajat saapuivat omalta taholtaan; kun satakunta ranskalaista kaartilaista saapui bulevardeja pitkin; kun Billot saapui joukkoineen, johon kuului arviolta tuhannen tai tuhannenkaksisataa miestä, muuttuivat kansanjoukon ilmeet heti, arat tulivat rohkeiksi, tyynet innostuivat ja röyhkeät alkoivat uhata.
"Pois kanuunat! Pois kanuunat!" huusi kaksikymmentätuhatta ääntä puiden nyrkkiä kanuunoille, joiden vaskiset kidat näkyivät vallitusten aukkojen välistä.
Juuri sinä hetkenä, niinkuin linnoituksen kuvernööri olisi totellut rahvaan vaatimusta, lähestyivät kanuunamiehet tykkejään ja vetivät niitä sisäänpäin kunnes ne kokonaan katosivat näkyvistä.
Rahvas taputti käsiään. He edustivat siis mahtia koska heidän uhkauksiaan toteltiin.
Vartijat kulkivat kuitenkin yhä vielä muureilla. Invalidit ja sveitsiläiset astelivat vuorottain.
Kun äsken oli huudettu: "Pois kanuunat!" karjuttiin nyt:
"Pois sveitsiläiset!" Se oli jatkoa eiliseen huutoon: "Alas saksalaiset!"
Mutta sveitsiläiset jatkoivat yhtäkaikki asteluaan.
Muuan alhaalla oleva, joka oli huutanut alas sveitsiläisiä, kiivastui. Hänellä oli pyssy; hän kohotti sen piippua vartijaa kohden ja laukaisi.
Luoti osui Bastiljin vanhaan muuriin jalan verran sen yläreunaa alemmaksi, ihan sen aukon kohdalle, mistä vartija näkyi. Kuulan jälki ilmeni valkoisena pilkkuna, mutta vartija ei seisahtunut, ei edes kääntänyt päätänsä.
Tämän miehen ympärillä, joka oli antanut merkin mielettömään, ennenkuulumattomaan hyökkäykseen, syntyi kova hälinä. Vielä oli tässä huudossa enemmän kauhua kuin raivoa. Monet eivät käsittäneet sitä, ettei Bastiljia kohden ampuminen ollut mikään kuolemalla rangaistava rikos.
Billot katseli tätä vihertävää linnaa, joka muistutti suomuspeitteisiä satuhirviöitä. Hän luki aukot, joista kanuunat voivat minä hetkenä tahansa ilmestyä; hän luki vallituksien kiväärit, jotka kurkistivat uhkaavina valliaukoistaan, pudisti päätänsä ja muisti Flessellesin sanat.
"Me emme koskaan pääse tuonne", mutisi hän. "Miksi emme sinne pääsisi?" sanoi ääni hänen vieressään. Billot kääntyi ja näki hurjan näköisen miehen, joka oli puettu ryysyihin ja jonka silmät säihkyivät kuin kaksi tähteä.
"Siksi, että minun mielestäni ei väkivallalla voi voittaa tuollaista kivilinnaa."
"Bastiljin valloittaminen", sanoi mies, "ei olekaan mikään sotatemppu, vaan uskonkysymys. Usko, niin onnistut."
"Malttia!" sanoi Billot etsien taskustaan suosituskirjettään; "malttia!"
Mies erehtyi hänen aikeistaan.
"Malttia!" sanoi hän. "Kyllä ymmärrän, sinä olet lihava, sinä; olet varmaankin maanviljelijä."
"Niin olenkin", myönsi Billot.
"Siinä tapauksessa ymmärrän, miksi sanot: malttia. Sinä olet aina saanut runsaasti ruokaa. Mutta katsohan hiukan taaksesi, niin näet, millaiset haamut ovat ympärillämme. Katso heidän kalpeita suoniaan, lue luut heidän vaatteittensa ryysyjen läpi, ja kysy heiltä, ymmärtävätkö he, mitä maltti merkitsee."
"Tuo mies puhuu hyvin", supatti Pitou, "mutta hän peloittaa minua."
"Minua hän ei peloita", vastasi Billot. Ja hän kääntyi miehen puoleen.
"Niin, malttia", sanoi hän, "mutta ainoastaan vielä neljännestunti."
"Ahaa!" sanoi mies hymyillen; "neljännestunti! Se ei ole todellakaan liikaa. Ja mitä sinä teet tänä neljännestuntina?"
"Neljännestunnin päästä olen käynyt Bastiljissa. Olen ottanut selkoa siitä, paljonko siellä on sotilaita, päässyt sen kuvernöörin aikeista selville ja tiedän siis vihdoinkin, mitä tietä sinne on mentävä."
"Niin kyllä, jos tiedät, mitä tietä sieltä tullaan pois."
"No, jos minua ei kuulu, niin muuan mies kyllä toimittaa minut sieltä heltiämään."
"Ja kuka se on?"
"Gonchon, kansan Mirabeau."
Mies vavahti; hänen silmissään leimahti liekki.
"Tunnetko häntä?" kysyi hän.
"En"
"Kuinka siis?"
"Kuinkako? Minä aion päästä puheisiin hänen kanssaan. Sillä minulle sanottiin, että ensimmäinen mies, jonka puoleen käännyn Bastiljin aukiolla, vie minut hänen luokseen. Sinä olet Bastiljin aukiolla; vie minut hänen luokseen."
"Mitä hänestä tahdot?"
"Tahdon antaa hänelle tämän paperin."
"Kuka on sen lähettänyt?"
"Lääkäri Marat"
"Marat! Sinä tunnet siis Maratin?" kysyi mies.
"Tulen juuri hänen luotansa."
"Mistä?"
"Kaupungintalolta."
"Mitä hän tekee?"
"Hän on mennyt Invalidiin hankkimaan kahdellekymmenelle tuhannelle miehelle aseet."
"Siinä tapauksessa anna minulle paperi. Minä olen Gonchon."
Billot peräytyi askeleen.
"Oletko sinä Gonchon?" kysyi hän.
"Ystävät", sanoi ryysyinen mies, "tässä on muuan, joka ei tunne minua ja kysyy, olenko minä todellakin Gonchon."
Joukko purskahti nauruun. Heidän mielestään tuntui mahdottomalta ajatellakaan, ettei heidän suosituinta puhujaansa tunnettaisi.
"Eläköön Gonchon!" huusi pari kolme tuhatta ääntä.
"Tässä on", sanoi Billot ojentaen hänelle paperin.
"Ystävät", sanoi Gonchon luettuaan paperin ja lyöden Billotia olalle, "tämä on veljemme, Marat suosittelee häntä meille. Häneen voi siis luottaa. Mikä on nimesi?"
"Billot." [Billot merkitsee (teurastus)pölkkyä. — Suom.]
"Ja olkoon minun nimeni Kirves: me kyllä toivottavasti saamme jotakin aikaan."
Joukko nauroi tälle veriselle leikinlaskulle.
"Niin, niin, me saamme jotakin aikaan", hälistiin.
"No, mitä nyt teemme?" kysyivät jotkut äänet.
"Hitto vieköön", sanoi Gonchon, "me valloitamme Bastiljin."
"Hyvin lausuttu", virkkoi Billot, "tätä minä sanon suoraksi puheeksi.
Kuulehan, kunnon Gonchon, montako miestä sinulla on käytettävänäsi?"
"Lähes kolmekymmentätuhatta."
"Sinulla siis kolmekymmentätuhatta, kaksikymmentätuhatta saapuu tänne Invalidista, ja kymmenentuhatta on jo täällä; siinä on enemmänkin kuin tarvitsemme onnistuaksemme, jos laisinkaan onnistumme."
"Me onnistumme", vakuutti Gonchon.
"Niin minäkin uskon. Kokoa siis kolmekymmentätuhatta miestäsi. Minä menen kuvernöörin luo ja vaadin häntä antautumaan. Jos hän antautuu, niin sitä parempi, säästyy verta. Ellei hän antaudu, niin vuodatettu veri tulkoon hänen ylitseen, ja väärän asian puolesta vuodatettu veri tuottaa onnettomuutta. Kysykää saksalaisilta."
"Kauanko viivyt kuvernöörin luona?"
"Niin kauan kuin suinkin, siihen asti, kunnes Bastilji on täydelleen tarkastettu. Kun olen palannut, alkaa hyökkäys, jos suinkin vain on mahdollista."
"Päätetty asia."
"Et epäile minua?" kysyi Billot Gonchonilta ojentaen hänelle kätensä.
"Minäkö!" vastasi Gonchon hymyillen halveksivasti ja puristaen voimakkaan maanviljelijän kättä niin kovasti, ettei sellaista jäntevyyttä olisi voinut luullakaan olevan noin laihassa ja heikossa ruumiissa. "Minäkö epäilisin sinua? Miksi niin tekisin? Milloin vain tahtoisin, virkkaisin vain sanan, tekisin vain viittauksen ja tallauttaisin sinut maahan kuin madon, vaikka olisitkin noiden tornien turvassa, jotka huomenna ovat lakanneet olemasta, vaikka sinua suojelisivat nuo sotilaat, jotka tänä iltana ovat liittyneet meihin tai lakanneet elämästä. Mene siis ja luota Gonchoniin, samoin kuin hän luottaa Billotiin."
Billot oli siitä nyt varma ja meni Bastiljin porttia kohden, puhuttelijansa kadotessa esikaupunkiin ja tuhansien äänien huutaessa: "Eläköön Gonchon! Eläköön kansan Mirabeau!"
"En tiedä, millainen on aateliston Mirabeau", sanoi Pitou Billotille, "mutta ainakin meidän on ruma."