XVII
KUKISTUNUT SUURUUS
Heinäkuun polttavan päivän paahteessa odotti joukko väristen ja
huumaantuneena. Gonchonin miehet liittyivät Maratin miehiin.
Saint-Antoinen esikaupunki tervehti ja tunnusti veljikseen
Saint-Marceaun esikaupungin miehet.
Gonchon johti miehiään. Marat oli kadonnut.
Näky aukiolla oli peloittava.
Billotin huomatessaan kaikki huusivat entistä kovemmin.
"Kuinka kävi?" kysyi Gonchon astuen hänen luokseen.
"Hän on urhoollinen mies", vastasi Billot.
"Mitä tarkoitatte tuolla: Hän on urhoollinen mies?" kysyi Gonchon.
"Että hän on itsepäinen."
"Hän ei siis aio luovuttaa Bastiljia?"
"Ei."
"Hän päättää uppiniskaisesti kestää piirityksen?"
"Niin on."
"Ja luuletteko hänen kestävän kauankin?"
"Kuolemaan asti."
"Olkoon siis niin. Hän kuolkoon."
"Kuinka paljon miehiä me viemmekään surman suuhun!" sanoi Billot epäillen ehkä, oliko Jumala hänelle antanut tätä oikeutta, jonka kenraalit, kuninkaat ja keisarit itselleen ottavat, he kun ovat etuoikeutettuja vuodattamaan verta.
"Turhaa puhetta!" sanoi Gonchon. "Ihmisiä on maailmassa liian paljon, koska puolellakaan kansasta ei ole kylliksi leipää. Eikö ole totta?" jatkoi Gonchon kääntyen joukon puoleen.
"On, on!" huusi joukko jalon uhrautumisen vallassa.
"Mutta vallihauta?" kysyi Billot.
"Sitä ei tarvitse täyttää muuta kuin yhdeltä kohdalta", vastasi Gonchon, "ja minä olen laskenut, että puolet meistä täyttäisi ruumiillaan koko vallihaudan. Eikö ole totta, ystävät?"
"On, on!" vastasi joukko yhtä valmiina uhrautumaan kuin äskenkin.
"Olkoon siis menneeksi!" sanoi Billot kauhuissaan.
Tänä hetkenä ilmestyi Launay majuri Losmen ja parin upseerin seurassa eräälle vallitukselle.
"Alas!" huusi Gonchon kuvernöörille.
Tämä käänsi selkänsä sanaakaan vastaamatta.
Gonchon olisi voinut sietää uhkaukset, mutta ei sietänyt halveksimista. Hän kohotti heti karbiininsa, ja eräs kuvernöörin seuralaisista kaatui.
Sata laukausta, tuhannen laukausta kuului heti, ikäänkuin kaikki olisivat odottaneet tätä merkkiä, ja luodit tekivät valkoisia piirtoja linnan harmaihin torneihin.
Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä laukaustuiskua, ikäänkuin kansa itse olisi tyrmistynyt teostansa.
Sitten näkyi erään tornin huipulta välähdys, joka hukkui savupilveen. Kuului pamaus, jota samassa tuskanhuudot tiheästä kansanjoukosta säestivät. Ensimmäinen kanuuna oli laukaistu Bastiljista. Ensimmäinen veri vuoti. Taistelu oli alkanut.
Se, mitä tämä äsken niin uhkamielinen joukko tunsi, muistutti pelkoa. Bastilji, tällä yhdellä ilmauksella osoittaessaan ryhtyvänsä puolustautumaan, esiintyi koko suuressa voimakkuudessaan. Kansa oli epäilemättä toivonut, että tänä sille suotujen myönnytysten aikana suoriuduttaisiin tästäkin hankkeesta ilman verenvuodatusta.
Kansa erehtyi. Tämä kanuunanlaukaus ilmaisi laumalle, mihin jättiläismäiseen yritykseen se oli puuttunut.
Hyvin tähdätty muskettituli, joka tuiskusi eräältä Bastiljin korokkeelta, seurasi heti.
Sitten tuli uusi hiljaisuus, jonka keskeytti vain muutama huuto, muutama huokaus, muutama sieltä täältä kuuluva valitus.
Senjälkeen näki koko tämän joukon valtavasti vavahtelevan: kansa kokosi haavoittuneet ja kuolleet.
Mutta kansa ei ajatellutkaan pakoa, tai jos se ajatteli, ei se kehdannut suuren lukumääränsä tähden.
Bulevardit, Saint-Antoine-katu, Saint-Antoinen esikaupunki olivatkin vain suurena ihmismerenä, joka aallolla oli pää, joka päässä leimuavat silmät ja uhkaava suu.
Heti ilmestyi kaikkiin esikaupungin rakennusten ikkunoihin ampujia, niihinkin, jotka olivat pyssynkantaman ulkopuolella.
Jos pengermille tai valliaukkoihin ilmestyi invalidi tai sveitsiläinen, lähetti heti sata pyssyä luodin sinne, ja luotisade rikkoi sotilaan turvana olevan kiven kulmat.
Mutta pian väsyttiin ampumaan kiviseiniin. Luodit etsivät elävää lihaa. Lyijyn vaikutuksesta tahdottiin veren virtaavan eikä tomun pölyävän.
Jokainen antoi neuvoja keskellä väentungosta ja hälinää.
Puhujien ympärille muodostui piiri, ja kun huomattiin heidän neuvonsa mahdottomiksi, siirryttiin taas toisaalle.
Joku vaunuseppä ehdotti rakennettavaksi kivien heittokoneen, jommoisia muinaiset roomalaiset käyttivät, jotta tämän avulla jymäytettäisiin aukko Bastiljin muureihin.
Muutamat palosotilaat esittivät, että heidän ruiskuillaan sammutettaisiin kanuunain sytyttimet ja kostutettaisiin sankkireiät, vaikka voimakkainkaan ruisku ei olisi voinut lennättää suihkua lähimainkaan muurien korkeuteen.
Muuan oluenpanija, joka johti Saint-Antoinen esikaupungin miehiä ja jonka nimi sittemmin on tullut surkean kuuluisaksi, ehdotti, että sytytettäisiin linna heittämällä sinne eilen vallattua valmu- ja laventeliöljyä, joka saataisiin liekehtimään fosforin avulla.
Billot kuunteli kaikkia näitä ehdotuksia. Viimeisen kuultuaan hän sieppasi kirveen eräältä puusepältä ja asteli eteenpäin, luotien sadellessa ympärillä ja kaataessa väkilaumassa miehiä, jotka seisoivat yhtä tiheässä kuin tähkäpäät pellolla. Hän pääsi pienelle vartiohuoneelle, joka oli ensimmäisen nostosillan luona, ja luotien rapisten sadellessa katolle hän hakkasi nostoketjut poikki ja pudotti sillan alas.
Joukko katseli läähättäen tätä mieletöntä yritystä, johon tarvittiin neljännestunti aikaa. Aina laukausten rätistessä odotti jokainen uskaliaan miehen kaatuvan. Joukko unohti oman vaaransa, muistaen vain tuon miehen täpärän aseman. Kun silta putosi alas, päästi väenpaljous huikean karjunnan ja ryntäsi ensimmäiseen pihaan.
Tämä liike oli niin äkillinen, niin vauhdissaan vastustamaton, että puolustamista ei yritettykään.
Hurjat ilonhuudot ilmaisivat Launaylle tämän ensi saavutuksen. Kukaan ei edes ottanut huomatakseen, että muuan mies oli murskaantunut raskaan puusillan romahduksessa.
Silloin nuo neljä kanuunaa, joita kuvernööri oli näyttänyt Billotille, alkoivat kuin luolan pohjalta valaista ja laueten yhtaikaa hirmuisella paukkeella lakaisivat koko etupihan puhtaaksi.
Rautamyrsky oli raivannut väkijoukkoon verisen uoman. Kymmenen tai kaksitoista kuollutta, viisitoista tai kaksikymmentä haavoittunutta oli ilmoittamassa, missä kuulat olivat liikkuneet.
Billot oli liukunut katolta alas ja maahan tultuaan tapasi Pitoun, joka jollakin ihmeellisellä tavalla oli ilmestynyt paikalle. Pitoulla oli tarkka silmä, sillä siihenhän salametsästäjät harjaantuvat. Hän huomasi kanuunamiesten vievän sytyttimen sankkireikään, tarttui Billotin takinliepeeseen ja veti hänet äkkiä taaksepäin. Muuan muurin kulmaus suojasi heitä tämän ensimmäisen yhteislaukauksen aikana.
Tästä hetkestä alkaen muuttuu asema perin vakavaksi. Melu käy hirvittäväksi, tungos kamalaksi, kymmenentuhatta pyssyä laukaistaan yhtaikaa Bastiljin ympärillä, tuottaen suurempaa vaaraa parittajille kuin piiritetyille. Viimein ranskalaisten kaartilaisten käyttämä kanuuna liittää karjuntansa tähän muskettien räiskeeseen.
Kamala jyty huumaa joukon ja alkaa peloittaa piiritettyjä, jotka tietävät pienen lukumääränsä ja käsittävät, etteivät, he milloinkaan voi saada aikaan yhtä suurta pauketta kuin se on, joka nyt lyö heiltä korvat lukkoon.
Bastiljin upseerit tuntevat vaistomaisesti sotilaittensa heikontuvan; he tarttuvat pyssyihin ja laukaisevat.
Tänä hetkenä, kanuunain ja pyssyjen paukkuessa, kansajoukon karjuessa, kun se ryntää kokoamaan kuolleet tehdäkseen näistä ruumiista uuden aseen, joka haavojensa kautta huutaa kostoa, ilmestyy ensimmäisen pihan suulle joukko aseettomia, rauhallisia porvareita. He raivaavat joukkoa tieltänsä syrjään ja astuvat eteenpäin valmiina uhraamaan henkensä, suojanaan vain valkoinen lippu, joka heitä turvaa ja ilmaisee heidät rauhanvälittäjiksi.
Se on Kaupungintalolta saapunut uusi lähetystö. Valtuusmiehet tietävät hyökkäyksen alkaneen. He tahtovat estää verenvuodatusta ja pakottavat Flessellesin tekemään uusia ehdotuksia kuvernöörille.
Nämä lähetit tulevat kaupungin nimessä pyytämään, että de Launay lopettaisi ampumisen ja pelastaakseen kansalaisten, linnaväen ja oman henkensä ottaisi linnan sisälle sata porvarikaartin miestä.
Matkallaan lähetit antavat tästä tiedon. Aloittamastansa yrityksestä itsekin kauhuissansa, nähdessään kuolleita ja haavoittuneita kannettavan paareilla, on kansa valmis kannattamaan tätä esitystä. Jos kuvernööri suostuu puolinaiseen tappioon, niin se kyllä tyytyy puolinaiseen voittoon.
Heidän tullessaan toiseen pihaan ammunta taukoo. Heitä viitataan astumaan eteenpäin, ja he lähestyvät, jalat liukastuen veressä, harppaillen ruumiiden yli, ojentaen kätensä haavoittuneille.
Heidän suojassaan kansa ryhmittyy. Ruumiit on viety pois, veri vain on jäljellä, värittäen punaisilla suurilla läiskillä pihan kivityksen.
Linnan puolelta on herjetty ampumasta. Billot poistuu yrittääkseen saada piirittäjätkin keskeyttämään toistaiseksi kaikki vihollisuudet. Portilla hän tapaa Gonchonin aseitta, innostuneena heittäytyen vaaraan, niin tyynenä kuin olisi haavoittumaton.
"No", kysyi hän Billotilta, "miten on lähetystön käynyt?"
"Se on tullut Bastiljiin", vastasi Billot. "Lopettakaa ampuminen."
"Se on tarpeetonta", sanoi Gonchon niin varmasti kuin olisi Jumala antanut hänelle voiman lukea tulevaisuutta. "Ei hän suostu mihinkään."
"Vaikka ei suostuisikaan, niin kunnioittakaamme sotatapoja, koska olemme sotilaiksi ryhtyneet."
"Olkoon niin", mukautui Gonchon.
Sitten hän kääntyi kahden rahvaanmiehen puoleen, jotka hänen kerallaan näyttivät komentavan tätä suurta joukkoa.
"Mene, Elie, mene Hullin, kukaan ei saa nyt enää laukaista pyssyään."
Molemmat apulaisjohtajat riensivät täyttämään määräyksen, ja vähitellen muskettien rätinä heikkeni, kunnes lopulta vaimeni kokonaan.
Syntyi hetkisen kestävä hiljaisuus. Sitä käytettiin haavoittuneiden hoitamiseen, joiden luku nyt jo nousi kolmeenkymmeneenviiteen tai neljäänkymmeneen.
Tämän lepotovin aikana kuultiin kellon lyövän kaksi. Hyökkäys oli alkanut puolelta päivin. Kaksi tuntia jo siis oli rynnistelty.
Billot oli palannut paikoilleen, ja nyt Gonchon seurasi häntä.
Hän silmäili levottomana ristikkoon päin; hänen kärsimättömyytensä oli ilmeinen.
"Mikä teidän on?" kysyi häneltä Billot.
"Ellei Bastiljia valloiteta kahden tunnin kuluessa, on kaikki hukassa", vastasi toinen.
"Kuinka niin?"
"Siksi, että hovi saa tietää, millaisia hommia meillä on, ja lähettää Bezenvalin sveitsiläiset ja Lambesqin rakuunat, jolloin joudumme kahden tulen väliin."
Billotin oli pakko tunnustaa, että Gonchonin puheessa saattoi olla perää.
Neuvottelijat palasivat. Heidän synkistä katseistaan jo näki, etteivät he olleet aikeissaan onnistuneet.
"No", lausui Gonchon iloissaan, "mitä minä sanoin? Ennustus täyttyy, kirottu linna on tuomittu sortumaan."
Kysymättäkään mitään neuvottelijoilta hän riensi etupihan ulkopuolelle huutaen:
"Aseisiin lapset, aseisiin! Kuvernööri kieltäytyy!"
Kun kuvernööri oli lukenut Flessellesin kirjeen, kirkastuivat hänen kasvonsa, ja suostumatta mihinkään ehdotuksiin hän huusi:
"Herrat pariisilaiset, olette halunneet taistelua, nyt tulette liian myöhään!"
Neuvottelijat koettivat parastaan, selittivät hänelle, mitä onnettomuutta puolustus toisi mukanaan. Mutta hän ei tahtonut kuullakaan mistään puhuttavan, vaan sanoi neuvottelijoille samaa, mitä oli kahta tuntia aikaisemmin lausunut Billotille.
"Menkää tai käsken ampua teidät."
Ja neuvottelijat läksivät.
Tällä kertaa ryhtyi Launay hyökkäämään. Hän näytti tavattoman kiihtyneeltä. Ennenkuin lähetystö oli ehtinyt pihaltakaan poistua, visersi Saksin herttuan huilu jo yhden sävelmän. Kolme henkeä kaatui: yksi kuolleena, kaksi haavoittuneina.
Nämä loukkaantuneet olivat ranskalainen kaartilainen ja yksi neuvottelijoista.
Kun joukko näki haavoittuneena kannettavan tätä miestä, joka tehtävänsä vuoksi oli suojattu, yltyi se uudelleen.
Gonchonin molemmat ajutantit palasivat hänen rinnalleen. Mutta kummallakin oli ollut aikaa käydä kotona vaihtamassa pukua. Toinen tosin asuikin lähellä Asehuonetta ja toinen Charonne kadun varrella.
Hullin, joka ensin oli ollut Genevessä kelloseppänä ja sitten markiisi de Conflansin metsästyspalvelijana, oli nyt ottanut ylleen lakeijapukunsa, joka muistutti unkarilaisen upseerin univormua.
Elie, joka oli kuningattaren rykmentin entinen upseeri, oli valinnut sen asunsa, joka herätti suurempaa luottamusta kansassa, tämä kun saattoi uskoa, että armeija oli sen mukana ja puolella.
Ampuminen alkoi entistäänkin kiivaampana.
Tänä hetkenä lähestyi Bastiljin majuri, herra de Losme, kuvernööriä. Hän oli urhoollinen ja kunnon sotilas, mutta hänessä oli säilynyt tavallista kansalaistakin, ja surukseen hän näki, mitä tapahtui ja vielä oli tapahtumassa.
"Herra kuvernööri", sanoi hän, "meillä ei ole ruokavaroja, tiedättehän sen."
"Kyllä tiedän", vastasi Launay.
"Tiedätte myöskin, ettei meille ole annettu toimintaohjeita."
"Anteeksi, herra de Losme, olen saanut toimintaohjeekseni pitää
Bastiljia suljettuna; siksi olen saanut sen avaimet."
"Avaimet ovat sekä ovien aukaisemista että sulkemista varten. Älkää aiheuttako täällä olevien sotilaitten surmaa, kun ette voi pelastaa linnaa. Antaisitte kansalle siten kaksi voittoa samana päivänä. Katsokaa noita surmaamiamme miehiä, kuinka he nostattavat uutta väkeä vastaamme. Aamulla oli viisisataa, kolme tuntia sitten oli kymmenentuhatta, huomenna heitä on satatuhatta. Kun kanuunamme vaikenevat ja niiden täytyy viimein vaieta, on heitä niin paljon, että he voivat hajoittaa Bastiljin paljain kourin."
"Te ette haasta sotilaan tavoin, herra de Losme."
"Puhun ranskalaisen tavoin. Sanon, että kun hänen majesteettinsa ei ole antanut meille mitään toimintaohjeita… sanon, että kun kauppiaiden esimies on tehnyt meille hyvin soveliaan tarjouksen, kehoittaen ottamaan sata porvarikaartilaista linnaan, te estääksenne kaikkea onnettomuutta voitte suostua herra de Flessellesin esitykseen."
"Teidän mielestänne, herra de Losme, on Pariisin kaupunginvaltuusto siis sellainen mahti, jota meidän pitää totella?"
"Niin kylläkin, nähdäkseni, kun hänen majesteettinsa varsinaista määräystä ei ole tullut."
"No niin", virkkoi kuvernööri vetäen majurin erääseen pihan nurkkaan, "lukekaa tämä, herra de Losme."
Ja hän ojensi kumppanilleen pienen paperiliuskan.
Majuri luki:
'Kestäkää paikallanne. Huvitan pariisilaisia kokardeilla ja lupauksilla. Ennen päivän loppua Bezenval lähettää teille apua.
de Flesselles.'
"Millä tavalla olette tämän lapun saanut?" kysyi majuri.
"Sen kirjeen ohella, jonka neuvottelijat toivat minulle. He luulivat antavansa minulle antautumiskehoituksen ja toivat puolustusmääräyksen."
Majurin pää painui kumaraan.
"Menkää paikallenne, herra majuri", sanoi de Launay, "älkääkä lähtekö sieltä ennen kuin toisin määrään."
Majuri totteli. Kuvernööri taittoi tyynesti kirjeen kokoon, pisti sen taskuunsa, palasi kanuunamiestensä luo ja käski heidän tähdätä tarkoin. Kanuunamiehet tottelivat, niinkuin majuri de Losmekin oli alistunut.
Mutta linnoituksen kohtalo oli ratkaistu. Mikään inhimillinen voima ei olisi voinut estää sen täyttymistä.
Jokaiseen kanuunanlaukaukseen vastasi kansa: "Me tahdomme Bastiljin!"
Ja äänien vaatiessa kädet toimivat.
Innokkaimmin vaativien äänien ja tarmokkaimmin toimivien käsien joukossa oli Pitoun ja Billotin ääni ja kädet.
Mutta kukin toimi oman luonteensa mukaan.
Billot, joka oli urhea ja varma kuin verikoira, syöksyi ensimmäisen laukauksen kuullessaan eteenpäin välittämättä pyssyjen ja kanuunain ammuksista.
Pitou, joka oli viisas ja varovainen kuin kettu, Pitou, jossa itsesuojelemisen vaisto oli kehittynyt kaikkein korkeimpaan määräänsä, käytti kaikki lahjansa nähdäkseen vaaran ja välttääkseen sitä.
Hän tiesi, mistä linnan aukoista murhaavin tuli tuiski; hän erotti kanuunan huomaamattoman tärinän juuri ennen laukaisemista. Hän oli lopulta päässyt selville siitä, minä hetkenä vallituksella olevat ampujat aikoivat laukaista nostosillan läpi.
Kun hänen silmänsä olivat täyttäneet tehtävänsä, tuli jäsenten vuoro pitää huolta ruumiista, johon ne kuuluivat.
Olkapäät painuivat kokoon, rinta vetäytyi sisäänpäin, ruumiissa ei ollut sivuttain asetetun laudan leveyttä suurempaa pintaa luotien maaliksi.
Tällaisina hetkinä ei Pitousta — pyylevänpuoleisesta Pitousta, sillä laiha hän oli vain koiviltaan — ollut jäljellä paljoa muuta kuin mittausopillinen viiva, jolla ei ole leveyttä eikä paksuutta.
Hän oli etsinyt itselleen turvapaikan siitä käytävästä, joka johti ulomman nostosillan luota sisemmälle, saaden siten suojakseen jonkinmoisen pystysuoran rintavarustuksen, jonka muodostivat kivien ulkonemat. Muuan kivi suojasi hänen päätänsä, toinen vatsaa, kolmas polvia. Ja Pitou siunasi linnoittamistaitoa ja luontoa, jotka olivat niin mainiosti liittyneet yhteen tarjotakseen kiven suojaamaan jokaista ruumiin kohtaa, joihin sattunut vamma voisi tuottaa kuoleman.
Nurkkauksestaan, johon hän oli kätkeytynyt kuin jänis pensaaseensa, hän toisinaan ampui tyydyttääkseen omaatuntoansa, sillä hänen edessään ei ollut muuta kuin kiviseinä ja muutamia hirrensaloja. Mutta tämä epäilemättä miellytti ukko Billotia, sillä isäntä huusi:
"Ammuhan toki, laiskuri, ammuhan!"
Hän vuorostaan huusi Billotille hillitäkseen hänen intoaan:
"Älkää tuolla tavalla antautuko vaaraan!"
Tai:
"Olkaa varuillanne, isäntä, väistykää, kanuuna ampuu teitä kohden, — tuo tykin pakana on suunnattu teihin."
Ja tuskin Pitou oli ennättänyt lausua nämä ennakkonäkemyksen sanat, kun kanuunan, muskottien tai pikkutykkien tuli tuiskahti siihen paikkaan.
Kaikista näistä varoituksista huolimatta Billot teki suoranaisia voiman ja ketteryyden ihmeitä, mutta turhaan. Kun hän ei voinut vuodattaa vertansa, mikä ei suinkaan ollut hänen vikansa, tuhlasi hän hikeä suurina pisaroina.
Senkin seitsemän kertaa Pitou tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja painoi hänet maata vastaan juuri sinä hetkenä, jolloin kuulasade olisi hänet pyyhkäissyt pois.
Mutta Billot nousi yhä uudelleen, ei ainoastaan entistä voimakkaampana kuten Antaios jättiläinen, vaan joku uusi aatoskin mielessään.
Sellaisena mieleenjohtumana saattoi olla kulkea itse siltakaidetta pitkin hakkaamaan poikki hirret, joihin nostoketjut olivat kiinnitetyt, niinkuin hän jo aikaisemmin oli tehnyt.
Silloin Pitou päästi oikean karjunnan pidättääkseen maanviljelijää, ja kun ei huomannut siitä olevan mitään apua, syöksähti hän piilopaikastaan ja voivotteli:
"Herra Billot, rakas herra Billot, vaimonne jää leskeksi, jos saatte surmanne."
Ja nähtiin, kuinka sveitsiläiset ampuma-aukiostaan laskivat kiväärinsä viistoon osatakseen tuohon uskalikkoon, joka koetti rikkoa heidän siltansa.
Toisinaan Billot huusi kanuunaa avukseen särkemään sillan pohjalautoja, mutta silloin "huilu" alkoi soida, kanuunamiehet peräytyivät, ja Billot jäi yksinään hoitamaan kanuunaa, jolloin Pitou taaskin intoutui esille turvapaikastaan.
"Herra Billot", huusi hän, "herra Billot, neiti Catherinen nimessä ajatelkaahan, että tyttärenne jää orvoksi, jos noin syöksytte surman suuhun."
Ja Billot otti varteen tämän huomautuksen, joka tuntui hänestä pätevämmältä kuin edellinen.
Lopulta maanviljelijän hedelmällinen mielikuvitus keksi viimeisen, keinon. Hän juoksi aukiolle päin huutaen: "Rattaat! Rattaat!"
Pitou tuumi, että hyvä asia kävisi paremmaksi, kun sitä olisi kaksin verroin. Hän seurasi Billotia kiljuen: "Kahdet rattaat! Kahdet rattaat!"
Heti tuotiin kymmenet rattaat.
"Olkia ja kuivia heiniä!" huusi Billot.
"Olkia ja kuivia heiniä!" kertasi Pitou.
Ja heti kaksisataa miestä toi kukin kimpullisen näitä tarvikkeita.
Toiset kantoivat paareilla kuivaa lantaa.
Täytyi ilmoittaa, että kaikkea oli kymmenkertaisesti enemmän kuin tarvittiin. Tunnin päästä oli rehua niin paljon, että siitä olisi tullut Bastiljin korkuinen kasa.
Billot tarttui oljilla lastattujen kärryjen aisoihin, mutta hän ei vetänyt kärryjä, vaan lykkäsi niitä eteenpäin.
Pitou teki samoin tietämättä sen tarkoitusta ja arvellen vain, että viisainta oli matkia maanviljelijää.
Elie ja Hullin arvasivat, mitä Billotilla oli mielessä. Kumpikin tarttui toisiin kärryihin ja lykkäsi ne pihaan.
Tuskin he olivat päässeet portista sisään, kun luotituisku otti heidät vastaan. Vinkuen lensivät luodit olkiin, aisoihin tai kärryjen pyöriin. Mutta ainoakaan hyökkääjistä ei haavoittunut.
Tuon yhteislaukauksen jälkeen riensi heti pari kolmesataa pyssymiestä kärryjen perässä ja käyttäen tätä suojamuuria hyväkseen pääsivät nostosillan lähettyville.
Silloin Billot otti taskustaan tulukset ja koottuaan paperiin ruutia sytytti sen palamaan.
Ruuti sytytti paperin, paperi sytytti oljet.
Jokainen tarttui palavaan tukkoon, ja neljät kärryt leimahtivat yhtaikaa liekkeihin.
Tulen sammuttamiseksi olisi linnasta pitänyt hyökätä ulos; mutta se olisi ollut antautumista varmaan kuolemaan.
Roihu levisi siltapalkkeihin, iski niihin hampaansa ja kiemurteli eteenpäin puuristikkoja pitkin.
Riemuhuuto kajahti pihalla, ja siihen yhtyi koko aukiolla tungeksiva joukko. Savun nähtiin nousevan tornien yläpuolelle. Jokainen arvasi, että jotakin piiritetyille kohtalokasta oli tapahtunut.
Punaisiksi kuumenneet pidikeketjut irtausivatkin tukipylväistä. Silta romahti alas puoliksi särkyneenä, puoliksi palaneena, sauhuten ja kipinöiden.
Ruiskumiehet riensivät paikalle kojeinensa. Kuvernööri käski ampua, mutta invalidit kieltäytyivät. Sveitsiläiset yksinään tottelivat. Mutta kun he eivät olleet tykkimiehiä, täytyi kanuunat jättää silleen.
Mutta ranskalaiset kaartilaiset päinvastoin, nähdessään linnan kanuunain vaikenevan, asettivat omat tykkinsä riviin. Kolmas kuula murskasi ristikkoportin.
Kuvernööri oli mennyt tornin huippukohdalle katsomaan, saapuivatko luvatut apujoukot, kun hän äkkiä huomasi sauhun ympärillään. Silloin hän oli kiiruhtanut alas ja antanut tykkimiehille ampumiskäskyn.
Invalidien kieltäytyminen vimmastutti häntä, ja kun sitten ristikkoportti särkyi, käsitti hän kaiken olevan hukassa.
Launay tunsi olevansa vihattu. Hän ymmärsi, että hänellä ei nyt ollut mitään pelastusta. Ja koko taistelun aikana hän oli ajatellut sitä mahdollisuutta, että hänen olisi haudattava itsensä Bastiljin raunioihin.
Huomatessaan kaiken puolustautumisen turhaksi hän sieppasi sytyttimen eräältä tykkimieheltä ja syöksyi kellaria kohti, missä ampumatarpeet olivat.
"Ruuti!" huusi parikymmentä ääntä kauhuissaan yhtaikaa; "ruuti, ruuti!"
Palava sytytin oli nähty kuvernöörin kädessä. Jokainen aavisti hänen aikeensa. Kaksi sotilasta riensi hänen järjestään ja ojensi pistimensä häntä kohden juuri kun hän sai oven avatuksi. "Te voitte minut surmata", sanoi Launay, "mutta te ette ennätä tehdä sitä niin pian, etten ehtisi heittää sytytintä keskelle ruutitynnyreitä, ja silloin te kaikki, sekä piirittäjät että piiritetyt, lennätte ilmaan."
Sotilaat pidättyivät. Pistimet tähtäsivät Launayn rintaan, mutta hän yhä vielä komensi, sillä, tunsihan jokainen, että kaikkein henki oli hänen käsissään. Tuo teko oli naulinnut kaikki hievahtamattomiksi. Piirittäjät havaitsivat jotakin erikoista tapahtuvan. He tähystivät pihan perälle ja näkivät kuvernöörin uhkaavan ja uhattuna.
"Kuulkaahan minua", sanoi Launay, "niin totta kuin teidän kaikkien henki on vallassani, minä sytytän ruudin, jos ainoakaan tunkeutuu tähän pihaan."
Ne, jotka kuulivat nämä sanat, olivat tuntevinaan maan jo tärisevän jalkainsa alla.
"Mitä tahdotte? Mitä vaaditte?" huusi monta ääntä kauhuissaan.
"Vaadin antautumista, kunniallista antautumista." Hyökkääjät eivät välittäneet Launayn sanoista. He eivät uskoneet sellaista epätoivoista tekoa mahdolliseksi; he tahtoivat tulla pihaan. Billot johti heitä. Äkkiähän vapisevana kalpeni. Hän oli muistanut tohtori Gilbertin.
Niin kauan kuin Billot ajatteli vain itseään, vähät hän siitä, jos Bastilji räjähtikin ilmaan ja hän sen mukana. Mutta tohtori Gilbertin täytyi kaikin mokomin saada elää.
"Seis!" huusi Billot syöksyen Elietä ja Hullinia vastaan, "seis, vankien nimessä!"
Ja nämät miehet, jotka eivät pelänneet oman henkensä puolesta, peräytyivät vaaleten.
"Mitä tahdotte?" kysyivät he nyt vuorostaan samoin kuin linnaväki aikaisemmin oli kysynyt kuvernööriltä.
"Tahdon, että kaikki vetäytyvät pois", vastasi Launay.
"En suostu mihinkään ehdotukseen niin kauan kuin yksikään vieras on
Bastiljin alueella."
"Mutta etteköhän käytä sitä aikaa pannaksenne kaikki jälleen kuntoon?" kysyi Billot.
"Ellei antautumista hyväksytä, niin tapaatte kaikki ennallaan. Menkää te tuolle portille, minä jään tälle."
"Annatteko meille sananne?"
"Aatelismiehen sanan!"
Muutamat pudistivat päätänsä.
"Aatelismiehen sanan!" lausui Launay uudelleen. "Epäileekö täällä joku aatelismiestä, kun hän kerran on antanut sanansa?"
"Ei, ei, ei kukaan!" huusi viisisataa ääntä.
"Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta."
Kuvernöörin määräys täytettiin heti.
"Hyvä on!" sanoi Launay.
Sitten hän kääntyi hyökkääjien puoleen.
"Ja nyt te saatte vetäytyä pois."
Billot, Elie ja Hullin näyttivät esimerkkiä ja poistuivat ensimmäisinä. Kaikki muut seurasivat heitä.
Launay laski sytyttimen syrjään ja alkoi polveaan vasten kirjoittaa antautumisehtoja.
Invalidit ja sveitsiläiset, jotka käsittivät pelastuksensa nyt olevan kysymyksessä, seisoivat ääneti ja jonkinmoisen kunnioittavan kauhun vallassa.
Launay kääntyi, ennenkuin alkoi kirjoittaa. Pihat olivat tyhjinä.
Vähän ajan päästä torilla tiedettiin, mitä linnan sisäpuolella tapahtui.
Niinkuin Majuri de Losme oli sanonut, nousi kansa kuin maasta: Bastiljin ympärillä oli jo satatuhatta miestä. Siellä ei enää ollut ainoastaan työmiehiä, vaan kaikkia kansalaisia, eikä enää vain miehiä, vaan lapsia ja vanhuksiakin. Ja kaikilla oli ase, kaikki huusivat.
Siellä täällä, ryhmien ympäröimänä, oli hajatukkainen huitova nainen, joka epätoivoisin liikkein kirosi kivijättiläistä.
Ne olivat äitejä, joiden lapsen Bastilji oli surmannut, vaimoja, joilta Bastilji oli niellyt puolison.
Mutta tuokion aikaan ei Bastiljista ollut kuulunut laukauksia, ei näkynyt sauhua, ei liekkiä. Bastilji oli sammunut. Bastilji oli vaiti kuin hauta.
Turhaa olisi ollut laskea, kuinka paljon luodinjälkiä oli sen muureissa. Jokainen oli tahtonut ampua tätä hirviötä, tätä tyrannien näkyväistä tunnusmerkkiä.
Kun siis kuultiin, että peloittava Bastilji aikoi antautua, että sen kuvernööri oli luvannut luovuttaa linnan, ei kukaan ottanut sitä uskoakseen.
Kaikkien epäillessä, kun vielä ei uskallettu iloita, kun hiljaisina odoteltiin, ojennettiin pistimen nenässä eräästä ampuma-aukosta kirje.
Mutta kirjeen ja parittajien välissä oli Bastiljin vallihauta leveänä, syvänä, täynnä vettä.
Billot pyysi lankkua. Kolmea koeteltiin, mutta ne olivat liian lyhyitä; vasta neljäs ulottui vallihaudan toiselle partaalle asti.
Billot asetti sen parhaimmiten ja arkailematta uskaltausi tälle huojuvalle sillalle.
Kaikki olivat ääneti, kaikkien silmät suuntautuivat tähän mieheen, kun hän näköjään häilyi vallihaudan yläpuolella, jonka vesi muistutti Tuonelan virtaa. Pitou istahti vapisten vallihaudan reunalle ja kätki päänsä polvien väliin. Hänen miehuutensa petti, hän itki.
Äkkiä, juuri kun Billot oli kulkenut kaksi kolmannesta matkasta, lankku horjahti, Billot levitti kätensä, kaatui ja katosi vallihautaan.
Pitou karjaisi ja syöksyi hänen jäljestään niinkuin vahtikoira seuraa herraansa.
Silloin toinen mies lähestyi lankkua, jolta Billot oli pudonnut.
Epäröimättä hänkin lähti astumaan samaa tietä. Hän oli Stanislas
Maillard, Châteletin vahtimestari.
Tultuaan sille kohtaa, missä Billot ja Pitou rämpivät kaislikossa, katsoi hän hetkisen alapuolelleen ja nähdessään heidän turvallisesti pääsevän rannalle jatkoi tyynesti matkaansa.
Puolen minuutin päästä hän oli vallihaudan toisella partaalla ja piti hänelle ojennettua kirjettä miekan kärjessä.
Sitten hän yhtä rauhallisesti, yhtä varmasti asteli takaisin samaa tietä, jota oli mennytkin.
Mutta sinä hetkenä, jolloin kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen lukemaan, tuiskahti linnan torninharjoilta kuulasade, ja samalla kuului kamala räjähdys.
Yksi ainoa huuto, mutta sellainen huuto, joka ilmaisee kansan kostonvimmaa, kaikui kaikkien povesta.
"Ei saa luottaa tyranneihin!" kiljaisi Gonchon.
Ja välittämättä enää antautumisesta, pelkäämättä enää ruutia, muistamatta itseään, muistamatta vankeja, uneksimatta, toivomatta, pyytämättä mitään muuta kuin kostoa kansa ryntäsi linnan pihoihin, ei enää sadottain, vaan tuhansittain.
Kansaa ei enää estänyt pihoihin tulvimasta muskettien tuli, vaan porttien ahtaus.
Tuon laukauksen kuullessaan molemmat sotilaat, jotka eivät olleet lähteneet Launayn luota, heittäytyivät hänen kimppuunsa; kolmas sieppasi sytyttimen ja tallasi sen sammuksiin. Launay tarttui miekkaan, joka oli kätkettynä hänen keppiinsä, ja aikoi sillä lävistää rintansa; mutta ase taitettiin hänen käsissään.
Hän ymmärsi silloin, ettei hän voinut mitään muuta tehdä kuin odottaa: hän odotti.
Kansa riensi eteenpäin, linnanväki avasi sille sylinsä ja Bastilji vallattiin väkirynnäköllä, sen antautumatta.
Sadan vuoden aikana ei Bastiljiin ollut suljettuna ainoastaan kuollutta ainesta, vaan ajatus. Ajatus oli räjäyttänyt Bastiljin, ja kansa oli astunut sisään aukosta.
Mitä tulee siihen ampumiseen, joka tapahtui keskellä hiljaisuutta, aselevon aikana, odottamattomaan, epäviisaaseen, kuolettavaan hyökkäykseen, niin ei ole koskaan saatu selville, kuka sen määräsi ja pani toimeen.
On hetkiä, jolloin kokonaisen kansakunnan tulevaisuus on pantu kohtalon varaan. Toinen vaakalauta painuu. Jokainen luulee jo päämäärän saavutetuksi. Äkkiä näkymätön käsi pudottaa toiseen vaakalautaan joko tikarin tai pistoolinluodin. Silloin kaikki vaihtuu eikä enää kuulu muuta kuin yksi ainoa huuto: Voi voitettuja!