XVIII
TOHTORI GILBERT
Kansan hyökätessä sekä ilosta että kiukusta karjuen Bastiljin pihoihin, rämpi kaksi miestä vallihaudan haisevassa vedessä.
Pitou tuki Billotia. Häneen ei ollut mikään luoti osunut; hän ei ollut saanut vammaa, mutta putoaminen oli kuitenkin hiukan pökerryttänyt kunnon vuokratilallista.
Heille heitettiin köysiä ja ojennettiin seipäitä.
Pitou sai kiinni seipäästä, Billot köydestä. Viiden minuutin päästä heitä kannettiin riemukulussa ja syleiltiin, niin ryvettyneitä kuin olivatkin.
Joku antoi Billotille viinaryypyn, toinen syötti Pitoulle makkaraa ja viiniä. Kolmas suki heitä ja vei päivänpaisteeseen.
Äkkiä välähti Billotin aivoissa muuan ajatus tai oikeammin muisto.
Hän riistäytyi hoivaavilta ihmisiltä ja syöksähti Bastiljia kohti.
"Vankien luo", huusi hän juostessaan; "vankien luo!"
"Niin, vankien luo!" säesti Pitou juosten maanviljelijän jäljessä.
Kansa, joka siihen asti oli ajatellut vain pyöveleitä, vavahti ajatellessaan niiden uhreja.
Kaikki kiljuivat yhtaikaa: "Niin, niin, vangit!"
Ja uusi hyökkääjien virta mursi esteet ja näytti leventävän linnoituksen seiniä vapauttaakseen vangitut.
Silloin Billot ja Pitou saivat nähdä kamalan näyn. Raivoisa, hurja, vimmainen kansa oli syöksynyt pihaan. He olivat repineet ensimmäisen tielleen osuneen sotilaan kappaleiksi.
Gonchon salli sen tapahtua. Ehkä hän ajatteli, että kansan viha on kuin tulviva virta, joka saa enemmän vahinkoa aikaan, jos sen vuolautta koettaa estää, kuin jos sen antaa rauhassa kiitää eteenpäin.
Elie ja Hullin sitävastoin olivat kiirehtineet estämään teurastusta. He rukoilivat, pyytelivät, sanoivat — mikä jalo valhe! — luvanneensa vapauden piiritetyille.
Billotin ja Pitoun saapuminen vahvisti heidän välitystyötänsä.
Billotin puolesta kostettiin, Billot olikin elossa. Billot ei ollut edes haavoittunutkaan. Lankku oli keikahtanut hänen jalkojensa alla, siinä kaikki. Hän oli saanut mutakylvyn; muuta ei hänelle ollut tapahtunut.
Erikoisesti etsittiin sveitsiläisiä, mutta he olivat ennättäneet ottaa ylleen harmaat nutut, ja heitä luultiin palvelijoiksi tai vangeiksi. Kivillä heitteli kansa rikki kellon vanginkuvat. Kansa syöksyi torneihin syytääkseen herjauksia kanuunoille, jotka sille olivat tuottaneet kuolemaa. Kansa tarttui kiviin ja repi sormensa verille koettaessaan kiskoa niitä irti.
Kun nähtiin ensimmäisten voittajien ilmestyvän tornin harjoille, päästivät kaikki torilla olevat satatuhatta henkeä mahtavan huudonpauhun. Tämä huuto kohosi Pariisin yli ja kiiti kautta Ranskan kuin vahvasiipinen lintu:
Bastilji on valloitettu!
Sen viestin kuullessaan sydämet sulivat, silmät kostuivat, sylit avautuivat. Ei enää ollut eri puolueita, ei toisilleen vihamielisiä yhteiskuntaluokkia; kaikki pariisilaiset ymmärsivät olevansa veljiä, kaikki ihmiset tajusivat olevansa vapaita. Miljoona ihmistä syleili toisiaan.
Billot ja Pitou olivat tulleet toisten jäljestä ja toisten edellä. He eivät tahtoneet osuuttaan voitonriemusta, vaan vankien vapauttamista.
Mennessään hallintopihan kautta he sivuuttivat harmaapukuisen miehen, joka seisoi tyynenä nojautuen kultanuppiseen keppiin. Tämä mies oli kuvernööri. Hän odotti, että hänen ystävänsä hänet pelastaisivat tai viholliset iskisivät häneen.
Nähdessään de Launayn Billot tunsi hänet oitis ja astui suoraan häntä kohden. Kuvernöörikin muisti hänet. Hän laski käsivartensa rinnalleen ristiin ja katsoi tulijaan kuin aikoen sanoa:
"Te siis iskette minuun ensimmäiseksi."
Billot ymmärsi ja pysähtyi.
"Jos puhun hänelle", tuumi hän, "niin toiset tuntevat hänet, ja hän on kuoleman oma."
Mutta miten hän muulla tavoin voisi löytää tohtori Gilbertin keskellä tätä sekamelskaa? Miten hän riistäisi Bastiljilta salaisuuden, joka oli suljettu sen pimentoihin?
Tämän arkailemisen, tämän sankarillisen epäröimisen Launay puolestaan käsitti.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän puoliääneen Billotilta.
"En mitään", vastasi Billot osoittaen hänelle sormellaan porttia, ilmaistakseen siten, että pako oli vielä mahdollinen, "en mitään. Kyllä minä löydän tohtori Gilbertin."
"Kolmas Bertaudière", vastasi Launay säveällä, melkein heltyneellä äänellä ja jäi paikalleen.
Äkkiä Billotin takana joku lausui nämä sanat:
"Kas, tuossa on kuvernööri!"
Tämä ääni oli tyyni, ikäänkuin ei kuuluisi tähän maailmaan, ja kuitenkin tunsi, että jokainen hänen sanansa oli terävä tikari, joka oli suunnattu Launayn rintaa kohden. Se ääni oli Gonchonin.
Kuullessaan nuo sanat kuin hälytyskellona kaikki kostonvimman huumaamat miehet vavahtivat, katsoivat leimuavin silmin, näkivät Launayn ja ryntäsivät häntä kohti.
"Pelastakaa hänet", sanoi Billot mennessään Elien ja Hullinin ohitse, "muutoin hän on hukassa."
"Auttakaa minua", vastasivat molemmat miehet.
"Minun täytyy jäädä tänne, minunkin on pelastettava eräs mies."
Silmänräpäyksessä olivat raivoisat kädet tarttuneet Launayhin; ne nostivat hänet maasta, laahasivat hänet mukanaan, veivät pois.
"Seis! Olemme luvanneet säästää hänen henkensä."
Se ei ollut totta. Mutta tämä ylevä valhe puhkesi yhtaikaa kahdesta jalomielisestä sydämestä.
Silmänräpäyksessä de Launay, Elien ja Hullinin seuraamana, katosi Bastiljin portista huutojen kaikuessa: "Kaupungintalolle! Kaupungintalolle!"
Muutamien mielestä oli elävä Launay parempi saalis kuin valloitettu, mutta hengetön Bastilji.
Omituista oli katsella tätä synkkää ja hiljaista rakennusta, jossa neljän vuosisadan aikana oli liikkunut vain sotilaita, vartijoita ja synkkä kuvernööri. Nyt se oli joutunut kansan saaliiksi, ja se juoksi sen käytävissä, tungeksi portaissa, kuhisi kuin kärpäsparvi ja täytti kivirakennuksen melulla ja pauhinalla.
Billot seurasi hetkisen katseillaan Launayta, jota ei enää talutettu, vaan puolittain kannettiin, niin että hän näköjään häilyi väkijoukon yläpuolella.
Mutta tuossa tuokiossa hän katosi. Billot huokasi, katseli ympärilleen, huomasi Pitoun ja riensi erästä tornia kohden huutaen:
"Kolmas Bertaudière."
Vapiseva vanginvartija osui hänen tielleen.
"Missä on kolmas Bertaudière?" kysyi Billot.
"Täällä", vastasi vartija, "mutta minulla ei enää ole avaimia."
"Missä ne ovat?"
"Ne vietiin minulta."
"Kansalainen, lainaahan minulle kirveesi", sanoi Billot eräälle esikaupunkilaiselle.
"Minä lahjoitan sen sinulle", vastasi tämä. "Enhän enää sitä tarvitse, kun Bastilji on valloitettu."
Billot tarttui kirveeseen ja riensi erääseen käytävään vanginvartijan ohjaamana.
Vartija pysähtyi erään oven eteen.
"Onko tämä kolmas Bertaudière?" kysyi Billot.
"On. Se on tämä."
"Onko siellä olevan vangin nimi tohtori Gilbert."
"En tiedä."
"Joka tuotiin tänne vasta viisi kuusi päivää sitten?"
"En minä tiedä."
"Siis otan siitä selon", sanoi Billot.
Ja hän alkoi voimakkaasti kirveellään iskeä oveen.
Se oli tamminen, mutta maanviljelijän tanakasti jymäytellessä alkoivat pirstaleet lennellä.
Vähän ajan päästä voi nähdä vankityrmään.
Billot pani silmänsä aukon kohdalle. Aukosta hän koetti nähdä kammioon.
Tornin ristikkoikkunasta tulevassa heikossa päivänkajossa hän näki miehen, joka seisoi hiukan taaksepäin taivuttautuneena, kädessä vuoteestaan ottamansa poikkilauta, puolustusasennossa.
Tämä mies näytti olevan valmiina lyömään ensimmäisen tulijan kuoliaaksi. Vaikka hänellä oli pitkä parta, kalpeat kasvot ja lyhyeksi keritty tukka, tunsi Billot hänet kuitenkin. Hän oli tohtori Gilbert.
"Tohtori! Tohtori!" huusi Billot; "tekö se olette?"
"Kuka minua huutaa?" kysyi vanki.
"Minä, minä, Billot, ystävänne."
"Tekö, Billot."
"Niin, niin, hän, hän, me, me!" huusi parikymmentä miestä, jotka olivat seisahtuneet porrassillakkeelle nähdessään Billotin iskevän kirveellä oveen.
"Ketkä te?"
"Me, Bastiljin valloittajat! Bastilji on valloitettu, te olette vapaa!"
"Bastilji valloitettu! Minä olen vapaa!" huudahti tohtori. Ja pistäen molemmat kätensä aukosta hän ravisti niin rajusti ovea, että saranat ja lukko näyttivät irtaantuvan ja tammilauta, johon Billot oli iskenyt, rysähti, erkani ja jäi vangin käsiin.
"Odottakaa, odottakaa", sanoi Billot, joka käsitti, että vaikka vanki olikin tämän jaksanut tehdä kootessaan kaikki voimansa, niin hän toisella ponnistuksella kokonaan uupuisi; "odottakaa."
Ja hän alkoi entistä tuimemmin jyskäytellä.
Oven yhä suurenevasta aukosta näki vangin, joka kalpeana kuin haamu oli vaipunut rahille istumaan, voimatta kohottaa eteensä maahan vaipunutta lautaa, kuin Simson, joka oli turhaan yrittänyt järkyttää Bastiljia.
"Billot! Billot!" sopersi hän.
"Niin, niin, ja minäkin, Pitou, herra tohtori. Muistattehan Pitoun, jonka jätitte täti Angéliquen huostaan, Pitoun, joka saapuu vapauttamaan teidät."
"Mutta enhän voi päästä tuosta raosta!" huusi tohtori.
"Ette, ette!" huusivat kaikki! "Odottakaa!"
Kaikki läsnäolevat ponnistivat voimansa, toiset työnsivät rautatangon muurin ja oven väliin, toiset käyttivät rautaa vivun tavoin lukon kohdalla, toiset taas lykkäsivät hartiavoimalla ja käsillään, jolloin tammi rusahti, muuri särkyi ja kaikki yhdessä ryntäsivät virran tavoin vankilan sisään.
Gilbert tunsi Billotin ja Pitoun syleilevän häntä.
Gilbert, pieni talonpoika Taverneyn linnasta, Gilbert, jonka jätimme vertavuotavana luolaan Azorein saarelle ["Neiti de Taverney"-romaanin lopussa. Vrt. 20. luvun muistutusta. — Suom.], oli nyt kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen. Kasvojen väri oli kalpea, olematta sairaloinen, tukka oli musta, katse terävä ja voimakas; se ei milloinkaan harhaillut hajamielisenä, ei haaveillen kääntynyt taivasta kohden; kun se kiintyi johonkin esineeseen, joka oli herättänyt sen huomiota, oli se täynnä ajatusta, ja silmät kävivät vain tummemmiksi ja syvemmiksi. Nenä oli suora ja liittyi suorassa linjassa otsaan. Suun ilme oli halveksiva, ja kun hän kohotti huultansa, näkyivät hänen hampaansa hohtavan valkoisina. Tavallisissa oloissa oli hänen pukunsa yksinkertainen ja arvokas, niinkuin kveekareilla, mutta tämä yksinkertaisuus tuntui korkeimmalta hienoudelta suuren siisteytensä vuoksi. Hän oli hiukan yli keskipituuden ja varreltaan sopusuhtainen. Mitä hänen voimiinsa tulee, niin olemmehan nähneet, kuinka pitkälle ne saattoivat mennä, kun hän joutui kiihtymisen valtaan, joko innostuksesta tai suuttumuksesta.
Vaikka hän oli ollut vankilassa viisi tai kuusi päivää, oli hän pitänyt ulkoasustaan samaa huolta kuin muulloinkin. Parta, joka vankilassa oli kasvanut, tehosti vain ihon kalpeutta, ja se yksinään osoitti puuttuvaa huolehtimista ulkomuodosta, mutta tämä ei suinkaan johtunut vangin omasta tahdosta, vaan siitä, että hän ei pyytäessään ollut saanut partaveistä tai tilaisuutta parturin kutsumiseen.
Syleiltyään Billotia ja Pitouta hän kääntyi tyrmässään olevan joukon puoleen. Näytti siltä kuin lyhyt hetki olisi riittänyt kokoamaan kaikki hänen henkiset voimansa.
"Ennustamani päivä on koittanut!" lausui hän. "Kiitos teille, ystäväni, kiitos ikuiselle voimalle, joka valvoo kansojen vapauden puolesta!"
Hän ojensi molemmat kätensä joukolle, joka hänen ylpeästä katseestaan ja äänensä arvokkuudesta arvasi olevansa tekemisissä tavallista etevämmän henkilön kanssa ja tuskin uskalsi tarttua hänen käteensä.
Tyrmästä lähtiessään hän käveli nojautuen Billotin olkapäähän Pitoun ja vapauttajiensa seuratessa.
Ensi hetkessä Gilbert oli antanut tunnustuksen ystävyydelle ja kiitollisuudelle; heti sen jälkeen ilmeni erotus, joka oli olemassa oppineen tohtorin ja oppimattoman maanviljelijän, sävyisän Pitoun ja vapauttamaan tulleen joukon välillä.
Ulko-ovelle tultuaan Gilbert pysähtyi päivänvalon edessä, joka osui häneen. Hän seisahtui, pani kätensä rinnalleen ristiin ja loi katseensa taivasta kohden.
"Terve sinulle, kaunis vapaus!" sanoi hän. "Olen nähnyt sinun syntyvän toisessa maanosassa, ja me olemme vanhoja tuttuja. Terve sinulle, kaunis vapaus!"
Ja tohtorin hymyily ilmaisi, etteivät vapaudestaan huumaantuneen kansan huudot olleet hänelle vieraita.
Sitten hän hetkisen kokosi ajatuksiaan.
"Billot", sanoi hän, "kansa on siis voittanut hirmuvallan?"
"Niin on."
"Ja te olette saapunut taistelemaan?"
"Vapauttamaan teidät."
"Tiesitte siis minun olevan vankilassa?"
"Poikanne ilmoitti sen minulle tänä aamuna."
"Sebastien-parka! Oletteko hänet tavannut?"
"Olen kyllä."
"Ja hän pysyi rauhallisena koulussaan?"
"Jätin hänet tappelemaan neljää hoitajaa vastaan."
"Onko hän sairas? Houraileeko hän?"
"Hän tahtoi tulla taistelemaan meidän kanssamme."
"Niinkö!" sanoi tohtori.
Ja riemun hymy väikkyi hänen huulillaan.
"Te siis sanoitte…" lausui hän kääntyen kysyvänä Billotin puoleen.
"Minä sanoin, että koska tohtori Gilbert on Bastiljissa, niin valloittakaamme Bastilji. Nyt Bastilji on valloitettu. Mutta siinä ei vielä ole kaikki."
"Mitä vielä?" kysyi tohtori.
"Lipas on varastettu."
"Lipas, jonka uskoin huostaanne?"
"Niin."
"Ja kuka sen varasti?"
"Mustapukuiset miehet, jotka tunkeutuivat taloon sillä tekosyyllä, että he etsivät kirjaanne. He vangitsivat minut, sulkivat varastohuoneeseen, tarkastivat koko talon, löysivät lippaan ja veivät sen mukanaan."
"Minä päivänä?"
"Eilen."
"Ohoo! Vangitsemiseni sattui omituisella tavalla tämän varkauden kanssa yhteen. Sama henkilö, joka toimitti minut vankilaan, on myös anastanut lippaan. Kun saan tietää, kuka on pannut toimeen vangitsemisen, tiedän myös, kuka varas on. — Missä on arkisto?" kysyi Gilbert kääntyen vanginvartijan puoleen.
"Hallituspihan varrella", vastasi tämä.
"Menkäämme siis arkistoon, ystävät, arkistoon!" huusi tohtori.
"Sallikaa minun tulla seurassanne", sanoi vanginvartija pysäyttäen hänet; "sallikaa minun tulla matkaanne tai puhukaa näille kunnon miehille minun puolestani, jotta mikään onnettomuus ei kohtaisi minua."
"Olkoon niin", sanoi Gilbert.
Sitten hän kääntyi joukon puoleen, joka ympäröi häntä uteliaana ja kunnioittavana.
"Ystävät", sanoi hän, "uskon tämän miehen huostaanne. Hän täytti velvollisuutensa avatessaan ja sulkiessaan ovia, mutta hän oli hyvä vangeille. Hänelle ei saa tehdä mitään pahaa."
"Ei, ei", huudettiin joka taholta. "Ei hänen tarvitse mitään pelätä, ei mitään säikkyä, tulkoon vain kerallamme."
"Meillä ei ole aikaa heittää hetkeäkään hukkaan", huudahti Gilbert, "rientäkäämme arkistoon!"
Ja hän riensi hallituspihaa kohden, vieden mukanaan joukon, jonka etunenässä Billot ja Pitou yhä astelivat.