XXIII
KREIVITÄR DE CHARNY
Kun palvelija läksi kutsumaan kreivitär de Charnytä, vetäytyi Gilbert erään ikkunan syvennykseen.
Kuningas asteli salissa, milloin ajatellen valtiollisia asioita, milloin Gilbertin itsepintaisuutta. Tahtomattaan hän oli tämän miehen vaikutuksen alainen hetkenä, jona hänen ei olisi pitänyt ajatella muuta kuin uutisten saamista Pariisista.
Äkkiä työhuoneen ovi avautui. Palvelija ilmoitti kreivitär de Charnyn, ja yhteen vetämiensä verhojen raosta Gilbert näki naisen, jonka väljän silkkihameen laahus kahisi ovenpuoliskojen välissä.
Tällä naisella oli sen ajan muodin mukainen puku. Röijy oli harmaata silkkiä, jossa oli monivärisiä raitoja, hame samanlainen, ja kaulassa oli pitkä huivi, joka rinnalla meni ristiin ja oli sidottu taakse, niin että komea ja täyteläinen povi esiintyi edukseen.
Pieni hattu oli sirosti asetettu korkean tukkalaitteen päälle, korkeakantaiset kengät paljastivat kauniin nilkan, kädessään hän piti hienoa keppiä, jonka nupilla hansikoidun käden hoikat, pitkät, täydellisesti ylhäiset sormet leikkivät. Tällainen oli Gilbertin kiihkeästi odottama henkilö, joka astui Ludvig XVI:n eteen.
Kuningas läheni muutaman askeleen häntä kohden.
"Aiotte kai poistua, kreivitär?"
"Niin, sire", vastasi kreivitär, "olin juuri astumassa vaunuihini, kun sain kuulla teidän majesteettinne käskyn."
Tämän soinnukkaan äänen kuullessaan tunsi Gilbert korvissaan kovaa kohinaa. Veri syöksyi äkkiä hänen poskiinsa; hänen ruumiinsa värisi.
Hän astui vaistomaisesti muutaman askeleen piilopaikastaan, missä oli verhojen taakse kätkettynä.
"Hän", sopersi hän, "hän… Andrée!"
"Madame", jatkoi kuningas, joka ei ollut sen paremmin kuin kreivitärkään huomannut varjossa olevan Gilbertin mielenliikutusta, "olen pyytänyt teitä saapumaan luokseni, saadakseni selon eräästä asiasta."
"Olen valmis vastaamaan teidän majesteetillenne." Kuningas kumartui Gilbertiin päin kuin varoittaakseen tätä. Tohtori käsitti, että vielä ei ollut tullut se hetki, jolloin hänen oli astuttava esiin, ja peräytyi verhojen suojaan.
"Kahdeksan tai kymmenen päivää sitten", sanoi kuningas, "kirjoitti parooni de Necker vangitsemiskäskyn…"
Gilbert kiinnitti katseensa Andréehen verhojen tuskin huomattavasta raosta. Nuori nainen oli kalpea, kiihoittunut, levoton, kuin salaisen taikavoiman vallassa, jota hän ei itsekään aavistanut.
"Kuulettehan, mitä sanon, kreivitär?" jatkoi Ludvig XVI nähdessään kreivitär de Charnyn hidastelevan.
"Kyllä, sire."
"Tiedättekö, mitä aion sanoa, ja voitteko vastata kysymykseeni?"
"Koetan muistaa", sanoi Andrée.
"Sallikaa minun auttaa muistianne, kreivitär. Te pyysitte vangitsemiskäskyä, ja kuningatar vahvisti sen."
Kreivitär ei vastannut; sen sijaan hän vaipui yhä enemmän tuohon kuumeiseen sieluntilaan, joka näytti irroittavan hänet todellisesta elämästä.
"Mutta vastatkaahan toki", tiukkasi kuningas, joka alkoi käydä kärsimättömäksi.
"Se on totta", vastasi hovinainen vapisten, "se on totta. Olen kirjoittanut tuon kirjelmän, ja hänen majesteettinsa kuningatar on sen vahvistanut."
"Ilmaiskaa minulle siis se rikos, jonka vuoksi se mies joutui sellaisen toimenpiteen alaiseksi?"
"Sire", lausui Andrée, "en voi ilmoittaa hänen rikostansa, mutta sen voi sanoa, että hänen syyllisyytensä oli suuri."
"Ette siis voi sitä ilmaista minulle?"
"En, sire."
"Kuninkaalle?"
"En. Teidän majesteettinne antakoon sen minulle anteeksi; minä en voi sitä tehdä."
"Siinä tapauksessa sanotte sen hänelle itselleen", päätti kuningas, "sillä sitä, minkä epäätte kuningas Ludvig XVI:lta, ette voi kieltää tohtori Gilbertilta."
"Tohtori Gilbertilta!" huudahti Andrée; "hyvä Jumala, missä hän siis on?"
Kuningas väistyi antaakseen tietä Gilbertille. Verhot avautuivat, ja
Gilbert astui esiin melkein yhtä kalpeana kuin Andrée.
"Tässä hän on", virkkoi kuningas.
Nähdessään Gilbertin kreivitär horjui. Hänen jalkansa huojuivat. Hän hoippui taapäin kuin pyörtymäisillään, eikä pysynyt pystyssä muutoin kuin nojautumalla tuolinselkään. Hän oli melkein turtunut, älynvoimiltaan puutunut kuin Eurydike sinä hetkenä, jolloin käärmeen myrkky tunki hänen sydämeensä.
"Madame", lausui Gilbert kumartuen nöyrän kohteliaasti, "sallikaa minun kerrata, kysymys, jonka hänen majesteettinsa teille teki."
Andréen huulet liikkuivat, mutta ääntäkään ei kuulunut niiltä.
"Mitä olen tehnyt teille, jotta hankkimanne määräyksen nojalla heitätitte minut kamalaan vankeuteen?"
Tämän äänen kuullessaan Andrée ponnahti kuin olisi tuntenut sydämensä kudoksien repeytyvän. Sitten hän äkkiä vastasi luoden Gilbertiin kylmän silmäyksen:
"Minä en tunne teitä, monsieur!"
Mutta hänen tätä virkkaessaan oli Gilbert katsellut kreivitärtä niin voimakkaasti, karkaissut silmänsä sellaisella sähköisellä rohkeudella, että kreivitär painoi katseensa alas ja hänen silmiensä hehku sammui.
"Kreivitär", huomautti kuningas ystävällisesti moittien, "näettehän minne johtaa tämä nimikirjoituksen liiallinen käyttäminen. Tässä on herrasmies, jota ette laisinkaan tunne, — tunnustattehan sen itsekin, — suuri käytännöllinen parantaja, etevä lääkäri, mies, jota ette voi mistään moittia…"
Andrée kohotti päätänsä ja loi Gilbertiin kuninkaallista halveksumista säkenöivän katseen. Mutta toinen pysyi tyynenä ja ylpeänä.
"Sanon siis", jatkoi kuningas, "että kun teillä ei ollut mitään tohtori Gilbertiä vastaan, niin vainotessanne toista henkilöä osasittekin syyttömään. Kreivitär, siinä teitte pahasti."
"Sire!" lausui Andrée.
"Oh", sanoi kuningas, joka pelkäsi pahoittavansa vaimonsa suosikin mieltä, "tiedän, että teillä on hyvä sydän ja että jos jotakuta vainositte vihallanne, niin hän ansaitsi sen; mutta ymmärrättehän, että vastaisuudessa ei saa tällaista erehdystä tapahtua."
Sitten hän pitkitti kääntyen Gilbertin puoleen:
"Minkä sille mahtaa, siihen on enemmän aika kuin ihmiset syypää. Olemme syntyneet keskellä turmelusta ja kuolemme keskellä sitä, mutta tahdomme edes puhdistaa tulevaisuuden jälkimaailmaa varten, ja toivon teidän, tohtori Gilbert, auttavan minua siinä."
Ja Ludvig vaikeni arvellen sanoneensa jo riittävästi molempien riitapuolueiden mieliksi.
Kuningas-parka! Jos hän olisi sellaisen lauseen virkkanut Kansalliskokouksessa, olisi hänelle taputettu käsiä ja hänen sanansa olisivat seuraavana päivänä olleet painettuina kaikkiin hovin lehtiin. Mutta nämä kiivaat vihaajat eivät paljoakaan välittäneet hänen sovittavasta filosofiastaan.
"Teidän majesteettinne luvalla", sanoi Gilbert, "pyydän rouva kreivitärtä kertaamaan sen, mitä hän jo äsken sanoi, ettei hän muka tunne minua."
"Kreivitär", sanoi kuningas, "tahdotteko tehdä, mitä tohtori pyytää?"
"Minä en tunne tohtori Gilbertiä", vakuutti Andrée lujalla äänellä.
"Mutta tunnette kai samannimisen henkilön, jonka rikos painaa minun elämääni?"
"Tunnen", sanoi Andrée, "ja pidän häntä kurjana konnana."
"Sire, minun ei sovi kuulustella rouva kreivitärtä", sanoi Gilbert.
"Mutta suvaitkaahan kysyä, mitä se mies on tehnyt."
"Kreivitär, ettehän toki voi kieltäytyä vastaamasta niin oikeutettuun kysymykseen?"
"Mitä hän on tehnyt", sanoi Andrée. "Epäilemättä kuningatar sen tietää, koska hän kirjoituksellaan vahvisti vangitsemispyyntöni."
"Mutta", muistutti kuningas, "eihän riitä, että kuningatar on asiasta vakuutettu; minunkin pitää olla vakuutettu. Kuningatar on kuningatar, mutta minä olen kuningas."
"No niin, sire, vangitsemiskäskyssä mainittu Gilbert on kuusitoista vuotta sitten tehnyt kamalan rikoksen."
"Teidän majesteettinne suvaitkoon kysyä rouva kreivittäreltä minkä ikäinen se mies tänä hetkenä on."
Kuningas kertasi kysymyksen.
"Kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenkahden vanha", sanoi Andrée.
"Sire", vastasi Gilbert, "jos rikos on tehty kuusitoista vuotta sitten, niin sitä ei tehnyt mies, vaan lapsi, ja jos kuudentoista vuoden kuluessa mies on sovittanut lapsen rikoksen, niin eikö sitä miestä kohtaan voisi osoittaa hiukan lempeämielisyyttä?"
"Mutta, herra tohtori", kysyi kuningas, "te siis tunnette tuon kyseessä olevan Gilbertin?"
"Tunnen kyllä, sire", vastasi Gilbert.
"Eikä hän ole tehnyt mitään muuta rikosta kuin tuon yhden nuoruudessaan?"
"Minun tietääkseni ei sen päivän jälkeen, jona hän teki tuon — en sano erehdyksen, sire, sillä olen ankarampi, vaan rikoksen, kellään koko maailmassa ole ollut syytä häntä soimata mistään."
"Ei, ellei siksi lasketa sitä, että hän on kastanut kynänsä myrkkyyn ja sepittänyt katalia kirjoja."
"Sire, kysykää kreivittäreltä", esitti Gilbert, "eikö koko vangitsemiseni perussyynä ollut antaa tilaisuus miehen vihollisille tai viholliselle saada käsiinsä muuan lipas, jossa on eräälle ylhäiselle — hovinaiselle — arveluttavia papereita?"
Andrée vapisi kiireestä kantapäähän asti.
"Monsieur!" mutisi hän.
"Kreivitär, mikä se lipas on?" kysyi kuningas, joka oli huomannut kreivittären kalpeuden ja vapisemisen.
"Madame", sanoi Gilbert, joka tunsi olevansa tilanteen valtias, "pois kaikki kiertely ja peittely. Jo riittävät nämä valheet. Minä olen se rikollinen Gilbert, kirjojen sepittäjä Gilbert, lippaan omistaja. Te olette se ylhäinen nainen, hovinainen. Otan kuninkaan tuomariksi. Suostukaa siihen, ja me sanomme tuomarillemme, kuninkaalle, Jumalalle, sanomme kaikki, mitä välillämme on tapahtunut, ja hän tuomitkoon siihen asti, kunnes Jumala tuomitsee."
"Sanokaa mitä tahdotte", lausui kreivitär, "minä en voi mitään sanoa, sillä minä en tunne teitä."
"Ettekä tunne sitä lipastakaan?"
Kreivitär puristi kätensä nyrkkiin ja puri huuliaan, niin että niistä vuoti verta.
"En", sanoi hän, "yhtä vähän kuin teitäkään."
Mutta ponnistaessaan voimiansa lausuakseen nämä sanat hän horjui niinkuin maanjäristyksen aikana kuvapatsas jalustallaan.
"Madame", virkkoi Gilbert, "olkaa varuillanne, olen sen miehen oppilas, jota nimitettiin Josef Balsamoksi. Teihin saamansa vaikutusvallan hän on luovuttanut minulle. Ensimmäisen kerran, vastaatteko minulle? Missä se lipas on?"
"En", sanoi kreivitär selittämättömän mielenkuohunnan vallassa ja aikoen syöksyä huoneesta pois. "En, en, en!"
"Siis!" sanoi Gilbert kalveten vuorostaan ja nostaen uhkaavana kätensä. "Siis rautainen luonne, timanttisydän, taivu, halkea, murskaannu tahtoni voiman vaikutuksesta! Etkö siis tahdo puhua, Andrée?"
"En, en!" huusi kreivitär kuin mielettömänä. "Auttakaa minua, sire, auttakaa!"
"Sinä puhut vielä", vakuutti Gilbert, "eikä kukaan, ei kuningas, ei Jumala, riistä sinua minun vallastani! Sinä puhut vielä, sinä avaat sielusi tämän yksinäisen hetken korkealle kuuntelijalle. Ja kaiken sen, mikä piiloutuu omantuntosi laskoksiin, kaikki, mitä Jumala yksinään voi lukea sielusi pimennoista, kaiken sen hän, joka nyt kieltäytyy, ilmoittaa itse teille, sire. Nukkukaa, kreivitär de Charny, nukkukaa ja puhukaa; minä tahdon!"
Tuskin olivat nämä sanat kaikuneet kun kreivittären aloittama kirkaisu jäi kesken; hän ojensi käsivartensa ja tuntien jalkojensa pettävän etsi tukea, jolloin hän kuin turvapaikkaan kaatui kuninkaan syliin. Kuningas vapisi itsekin ja vei hänet istumaan nojatuoliin.
"Olen kyllä kuullut tällaisesta puhuttavan, mutta en milloinkaan ole tätä nähnyt", sanoi Ludvig XVI. "Tämä hänen unensa lienee magneettista unta, eikö olekin?"
"On, sire. Tarttukaa kreivittären käteen ja kysykää häneltä, miksi hän toimitti minut vankeuteen", sanoi Gilbert.
Ludvig XVI oli sekaisin tästä ihmeellisestä tapauksesta, ja hän astui pari askelta eteenpäin, ollakseen varma siitä, ettei hän itsekin nukkunut ja ettei näkemänsä ollut mitään unta. Ja sitten hän innostui kuin laskutieteilijä uuden tehtävän suorittamiseen, lähestyi kreivitärtä ja tarttui hänen käteensä.
"Tunnustakaahan, kreivitär", sanoi hän, "että toimititte tohtori
Gilbertin vankilaan."
Mutta vaikka kreivitär olikin unessa, niin hän ponnisti vielä voimansa, riisti kätensä irti kuninkaan kädestä ja huusi täydellä voimalla:
"En, minä en puhu."
Kuningas katsoi Gilbertiin kuin kysyäkseen, kumpaisen tahto tässä pääsisi voitolle.
Gilbert hymyili.
"Ettekö aio puhua?" sanoi hän.
Ja kiinnittäen katseensa nukkuvaan Andréehen hän astui pari askelta nojatuolia kohden.
Andrée vavahti.
"Ettekö aio puhua?" jatkoi hän ja astui toisen askeleen, jolloin välimatka hänen ja Andréen välillä yhä pieneni.
Andrée ponnisti viimeisen kerran kaikki voimansa, ja hänen ruumiinsa jäykistyi.
"Ettekö aio puhua", sanoi Gilbert astuen kolmannen askeleen, jolloin hän tuli Andréen viereen ja ojensi kätensä tämän pään päälle. — "Ettekö aio puhua!"
Andréen ruumis vääntyi kovien kouristusten vallassa.
"Olkaa varuillanne", huudahti Ludvig XVI, "olkaa varuillanne, te surmaatte hänet."
"Älkää pelätkö, sire, olen tekemisissä ainoastaan sielun kanssa.
Sielu taistelee, mutta taipuu viimein."
Sitten hän laski kätensä alemmaksi.
"Puhukaa!" käski hän.
Andrée ojensi kätensä, teki liikkeen hengittääkseen, niinkuin olisi pneumaattisen koneen puserruksessa.
"Puhukaa!" sanoi Gilbert uudelleen ja painoi kätensä vielä alemmaksi.
Näytti siltä kuin kaikki nuoren naisen lihakset olisivat pingoituksesta katkeamaisillaan. Vaahtoa ilmestyi hänen huulilleen, ja suonenvedon alkuväristys ilmeni kautta ruumiin.
"Tohtori, tohtori!" pyysi kuningas. "Olkaa varuillanne!"
Mutta tämä ei kuunnellut, antoi vain kätensä vaipua alas ja kosketti sen peukalolla kreivittären päälakea.
"Puhukaa!" sanoi hän. "Minä vaadin!"
Tuntiessaan tämän käden kosketuksen Andrée huokasi syvään; hänen kätensä vaipuivat sivulle. Taapäin taipunut pää hervahti eteenpäin ja vaipui hiljaa rintaa kohden, runsaiden kyynelten virratessa suljettujen silmäluomien alta.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sopersi hän.
"Kutsukaa vain Jumalaa avuksenne. Se, joka toimii Jumalan nimessä, ei kammoksu Jumalaa."
"Oi, kuinka minä teitä vihaan!" sanoi kreivitär.
"Vihatkaa vain, kunhan puhutte!"
"Sire, sire!" huudahti Andrée, "sanokaa hänelle, että hän polttaa, että hän tuhoo, että hän surmaa minut!"
"Puhukaa!" sanoi Gilbert.
Sitten hän viittasi kuningasta tekemään kysymykset.
"Siis, kreivitär, se henkilö, jonka tahdoitte vangituttaa ja joka vangittiin, oli todellakin tohtori?"
"Niin."
"Eikä siis tapahtunut mitään erehdystä tai sekaannusta?"
"Ei."
"Ja se lipas?" kysyi kuningas.
"Onko se siis jätettävä hänen huostaansa?" sopersi kreivitär.
Gilbert ja kuningas katsoivat toisiinsa.
"Oletteko ottanut sen?" lausui Ludvig XVI.
"Lähetin toiset ottamaan."
"Oho!" sanoi kuningas unohtaen kaikki hovisäännöt ja polvistuen Andréen eteen. "Kertokaa minulle kaikki. Te siis lähetitte toiset ottamaan."
"Niin."
"Minne ja kuinka?"
"Olin saanut tietää, että tuo Gilbert, joka on käynyt Ranskassa jo kaksi eri kertaa, aikoi tulla kolmannen kerran, jäädäkseen tänne."
"Mutta lipas?" tiukkasi kuningas.
"Sain poliisipäälliköltä, herra de Crosnelta kuulla, että hän viime matkallaan oli ostanut tiluksia Villers-Cotteretsin lähettyviltä ja että hänen vuokratilallisensa nautti hänen täyttä luottamustaan, ja arvelin silloin lippaan olevan sen miehen luona."
"Kuinka sitä voitte aavistaa?"
"Kävin Mesmerin luona. Annoin vaivuttaa itseni uneen, ja minä näin sen."
"Ja se oli…?"
"Suuressa kaapissa, talon alikerrassa, liinatavaroitten alla piilossa."
"Ihmeellistä!" sanoi kuningas. "Entä sitten? Entä sitten?"
"Palasin herra de Crosnen luo, joka kuningattaren kehoituksesta antoi käytettäväkseni taitavimman apulaisensa."
"Mikä sen apulaisen nimi oli?" kysyi Gilbert.
Andrée vapisi kuin tulikuuman raudan koskettamana.
"Kysyn teiltä hänen nimeään", toisti Gilbert.
Andrée koetti vastustella.
"Hänen nimensä, tahdon sen tietää!" sanoi tohtori.
"Pas-de-Loup", vastasi kreivitär.
"Mitä sitten tapahtui?" kysyi kuningas.
"Eilisaamuna se mies sieppasi lippaan. Siinä kaikki."
"Ei, siinä ei vielä ole kaikki", sanoi Gilbert. "Nyt on kuninkaalle ilmaistava, missä lipas on?"
"Te kysytte liian paljon", sanoi Ludvig XVI.
"En, sire."
"Mutta voimmehan sen saada tietää tuolta Pas-de-Loupilta tai herra de
Crosnelta…"
"Me saamme kaikki tietää paremmin ja pikemmin kreivittären kautta…"
Suonenvedon tapaisesti Andrée puristi hampaansa yhteen, niin että ne olivat taittumaisillaan, epäilemättä täten koettaakseen estää sanoja kirpoamasta huuliltaan.
Kuningas huomautti tästä kouristusliikkeestä tohtorille.
Gilbert hymyili, kosketti peukalollaan ja etusormellaan Andréen kasvojen aliosaa, ja heti kaikki lihakset veltostuivat.
"Sanokaa ensiksi, rouva kreivitär, kuninkaalle, että se lipas oli tohtori Gilbertin oma."
"Se oli hänen, se oli hänen", myönsi nukkuva raivoissaan.
"Ja missä se tänä hetkenä on?" kysyi Gilbert. "Puhukaa pian, sillä kuninkaalla ei ole aikaa odottaa."
Andrée epäröi hiukan.
"Pas-de-Loupin luona", sanoi hän.
Gilbert huomasi tämän heikon epäröimisen,
"Te valehtelette!" huudahti hän, "tai oikeammin sanoen, te yritätte valehdella. Missä on lipas? Tahdon sen tietää!"
"Minun asunnossani Versaillesissa", sanoi Andrée puhjeten itkemään, koko ruumiinsa hermostuneesti vapistessa. "Minun luonani, missä Pas-de-Loup odottaa minua sopimuksen mukaan tänä iltana kello yksitoista."
"Kello löi kaksitoista."
"Ja hän odottaa yhä?"
"Odottaa."
"Missä huoneessa hän on?"
"Hänet on viety salonkiin."
"Missä paikassa salonkia hän on?"
"Hän seisoo nojaten lieteen."
"Ja lipas?"
"On pöydällä hänen edessään. Oi!"
"Mitä?"
"Jouduttakaamme hänet pois. Herra de Charny, jonka piti palata vasta huomenna, palaakin tänä yönä levottomana viimeisten tapausten johdosta. Näen hänet. Hän on Sèvresissä. Jouduttakaa hänet pois, jotta kreivi ei tapaa häntä kotona."
"Teidän majesteettinne kuulee. Missä asuu kreivitär Versaillesissa?"
"Missä asutte, kreivitär?"
"Reinen bulevardin varrella, sire."
"Hyvä."
"Sire, teidän majesteettinne kuuli. Tuo lipas kuuluu minulle.
Määrääkö kuningas, että se on annettava minulle?"
"Heti paikalla."
Ja kuningas veti verhon kreivittären eteen, jotta kukaan ei näkisi häntä, kutsui palveluksessa olevan upseerin ja antoi hiljaa hänelle määräyksen.