XXIV
KUNINKAALLISTA FILOSOFIAA
Tällä tavoin kuningas, jonka valtaistuinta alamaiset yrittivät kaataa, oli uteliaana tiedemiehenä kiintynyt tarkastamaan fyysillistä erikoisilmiötä juuri samaan aikaan, kun kaikessa vakavuudessaan kehittyivät Ranskan tärkeimmät valtiolliset ilmiöt, kuningasvallan muuttuessa kansanvallaksi. Jos aikakauden viisaat miehet, jotka kolmen kuukauden ajan olivat koettaneet ratkaista vaikeita päätelmiään, olisivat nähneet kuninkaan unohtavan itsensä keskellä vaarallisinta myrskyä, niin he varmasti olisivat hymyilleet.
Kapinan riehuessa Ludvig unohti päivän peloittavat tapahtumat, Bastiljin kukistumisen, Flessellesin, Launayn, ja Losmen murhaamisen, Kansalliskokouksen, joka oli valmistautunut nousemaan kuningastansa vastaan. Lugvig vaipui yksityisiä asioita koskeviin mietelmiin, ja tämä kumman outo näkemys häivytti hänen muististaan hallituksen syvimmät asiat.
Niinpä hän annettuansa upseerilleen määräyksen palasi Gilbertin luo, joka vetäytyi loitommalle kreivittärestä vapauttaakseen hänet suonenvetoisen somnambulismin sijasta rauhalliseen uneen.
Vähän ajan päästä kreivitär hengitti tyynesti ja tasaisesti kuin lapsi. Silloin Gilbert yhdellä ainoalla käden liikkeellä avasi hänen silmänsä ja vaivutti hänet haltioitumistilaan.
Silloin sai koko loistossaan nähdä Andréen ihmeellisen kauneuden. Kaikki häiritsevät maalliset seikat olivat kadonneet; veri, joka hetkeksi oli tulvehtinut hänen kasvoilleen ja punannut posket, palasi sydämeen, jonka lyönnit kävivät tasaisiksi. Kasvot olivat kalvenneet, mutta se oli itämaisten kaunotarten kalpeutta. Silmät olivat tavallista enemmän auki, katse oli kääntynyt taivasta kohti, ja silmäterä ui loistavassa valkuaisessa. Sieraimet olivat hiukan auki ja näyttivät hengittävän tavallista puhtaampaa ilmaa. Huulet, joissa puna oli säilynyt, vaikkakin se oli kadonnut poskilta, olivat hiukan raollaan, ja niiden välistä näkyi helmikirkas hammasrivi, jonka loistoa lisäsi niiden kosteus.
Pää oli taipunut hiukan taaksepäin sanomattoman viehkeästi, melkein enkelimäisen kauniisti.
Olisi luullut, että tämä katse, jonka kirkkautta lisäsi sen liikkumattomuus, tunkeutui Jumalan valtaistuimen luokse.
Kuningas oli kuin lumottu. Gilbert käänsi päänsä huoaten syrjään. Hän ei ollut voinut välttää kiusausta, vaan oli antanut Andréelle tämän melkein yliluonnollisen kauneuden. Ja nyt hän Pygmalionin tavoin, Pygmalionia onnettomampana, sillä hän tiesi kauniin patsaansa tunteettomaksi, kauhistui omaa luomustaan.
Hän teki liikkeen Andréeta kohti, kääntymättäkään häneen päin, ja silmät sulkeutuivat heti.
Kuningas pyysi Gilbertiä selittämään tätä ihmeellistä tilaa, jolloin sielu irtaantuu ruumiista ja leijailee vapaana, onnellisena, jumalaisena kaikkien maallisten surkeuksien yläpuolella.
Gilbert osasi todella etevien henkilöiden tavoin lausua ne sanat, jotka keskinkertaisille ovat niin perin vaikeita: "Minä en tiedä." Hän tunnusti kuninkaalle oman tietämättömyytensä. Oli tapahtunut ilmiö, jota hän ei voinut selittää. Ilmiö oli olemassa, mutta ilmiön selitystä ei ollut olemassa.
"Tohtori", sanoi kuningas, "tässä on jälleen sellainen salaisuus, jonka selvityksen luonto on säilyttänyt tuleville sukupolville ja joka kerran kirkastuu samoin kuin monet muut ongelmat, joita on pidetty selvittämättöminä. Me sanomme niitä salaisuuksiksi, mutta esi-isämme olisivat puhuneet taikuudesta tai loihtimisesta."
"Niin sire", vastasi Gilbert hymyillen, "ja minut olisivat tietämättömät tiedemiehet ja uskottomat papit Grève-torilla polttaneet väärinkäsitetyn uskonnon kunniaksi."
"Ja kenen johdolla olette tätä tiedettä tutkinut?" kysyi kuningas.
"Mesmerinkö?"
"Sire", vastasi Gilbert, "olen nähnyt nämä ilmiöt kymmenen vuotta ennen Mesmerin tuloa Ranskaan."
"Sanokaahan, oliko se Mesmer, joka sai koko Pariisin kuohuksiin, ilvehtijä vai eikö? Minun mielestäni te menettelette yksinkertaisemmin kuin hän. Olen kuullut Deslonin ja Puységurin selittävän kokeilujaan. Tiedättehän, mitä kaikkea tästä asiasta on puhuttu, sekä jonninjoutavaa että järkevää."
"Sire, olen seurannut tätä väittelyä kokonaisuudessaan."
"Sanokaahan, mitä ajattelette tuosta kuuluisasta vesisoikosta?" [Mesmerin parannelaitos, kuvattu "Rouva de la Motte"-romaanissa. — Suom.]
"Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, että olen epäluuloinen kaiken sen suhteen, mitä sanotaan magnetismiksi. Magnetismi ei vielä ole mitään taitoa."
"Ahaa!"
"Se on vain voima, peloittava voima, koska se hävittää vapaan päättämisvallan, koska se erottaa sielun ruumiista, koska se jättää uneen vaipuneen ruumiin magnetisoijan valtaan eikä ruumis kykene itseään puolustamaan. Omalta osaltani olen nähnyt kummallisia ilmiöitä. Olen itsekin saanut niitä aikaan, ja sittenkin epäilen."
"Mitä, epäilettekö! Saatte aikaan ihmeitä ja epäilette!"
"En, en epäile, en epäile. Tänä hetkenä olen saanut nähdä täydellisen, ennentuntemattoman todistuksen erikoisesta voimasta. Mutta kun tämä todiste on haihtunut, kun olen jälleen yksin kirjastossani, kaiken sen edessä, mitä ihmistieto on kolmena tuhantena vuonna tästä kirjoittanut, kun tiede vastaa kielteisesti, kun järkeni vastaa kielteisesti, kun älyni vastaa kielteisesti, silloin epäilen."
"Ja epäilikö opettajanne?"
"Ehkä. Mutta kun hän ei ollut yhtä avomielinen, ei hän sitä tunnustanut."
"Oliko hän Deslon? Oliko hän Puységur?"
"Ei, sire, ei. Opettajani oli kaikkia noita mainitsemianne paljoa etevämpi. Olen nähnyt hänen varsinkin haavojen parantamisessa saavan aikaan ihmeitä. Hän tunsi kaikki tieteet. Hän oli ammentanut egyptiläiset tiedot. Hän oli syventynyt muinaisen syyrialaisen sivistyksen salaisuuksiin. Hän oli syvämietteinen tieteilijä, peloittava filosofi, jossa elämänkokemus oli liittynyt järkähtämättömään tahtoon."
"Olenko hänet tuntenut?" kysyi kuningas.
Gilbert epäröi hetkisen.
"Kysyn, olenko hänet tuntenut?"
"Olette, sire."
"Hänen nimensä…?"
"Sire", vastasi Gilbert, "jos mainitsen tämän nimen kuninkaan kuullen, joudun ehkä hänen epäsuosioonsa. Varsinkaan tänä hetkenä, jona useimmat ranskalaiset leikkivät kuninkuuden kanssa, en tahtoisi heittää varjoakaan siihen kunnioitukseen, jota meidän kaikkien on tunnettava teidän majesteettianne kohtaan."
"Mainitkaa vain rohkeasti sen miehen nimi, tohtori Gilbert, ja olkaa vakuutettu siitä, että minullakin on oma filosofiani. Ja tämä filosofiani on siksi voimakas, että voin hymyillä kaikille nykyhetken häväistyksille ja kaikille tulevaisuuden uhkauksille."
Tästä kehoituksesta huolimatta Gilbert yhä vielä epäröi. Kuningas lähestyi häntä.
"Herra tohtori", sanoi hän hymyillen, "mainitkaa saatanan nimi, jos tahdotte, ja minulla on saatanaa vastaan panssari, jota teidän tieteilijöillänne ei ole, jota he eivät koskaan saa, joka minulla ehkä yksinään tänä aikana on ja jonka häpeämättä puen ylleni: uskonto nimittäin!"
"Teidän majesteetillanne on yhtä luja usko kuin Ludvig Hurskaalla, se on totta", myönsi Gilbert.
"Ja siinä onkin koko voimani, sen tunnustan. Rakastan tiedettä, ihailen materialismin saavutuksia, olen matemaatikko, sen tiedätte; tiedättehän, että matemaattinen laskelma, algebrallinen kaava täyttää minut ilolla, mutta niiden rinnalla, jotka algebran ovat vieneet jumalankieltämiseen asti, olen säilyttänyt uskoni, joka asettaa minut hiukan heidän yläpuolelleen ja alapuolelleen: heidän yläpuolelleen hyvässä, heidän alapuolelleen pahassa. Niinkuin näette, tohtori, olen mies, jolle voi kaikki sanoa, kuningas, joka voi kaikki kuulla."
"Sire", sanoi Gilbert ihaillen, "kiitän teidän majesteettianne noista sanoista, sillä olettehan kunnioittanut minua melkein ystävän luottamuksella."
"Tahtoisin, että koko Eurooppa kuulisi minun puhuvan näin", sanoi ujo Ludvig XVI. "Jos ranskalaiset näkisivät, millainen voima ja hellyys on sydämessäni, eivät he vastustaisi minua niin paljon."
Viimeinen lause, joka osoitti, kuinka kuninkaassa usko kuninkuutensa taivaalliseen kutsumukseen oli tullut ärsytetyksi, alensi Ludvig XVI:n arvoa Gilbertin silmissä.
Hän siis vastasi säälimättömästi:
"Sire, koska niin tahdotte, niin opettajani oli kreivi Cagliostro."
"Oh", vastasi Ludvig punastuen, "se empirikko!"
"Se empirikko… niin, sire. Teidän majesteettinnehan tietää, että se sana on ylevimpiä, mitä tieteessä käytetään. Empirikko tarkoittaa miestä, joka kokeilee. Kokeilla aina, sire, se merkitsee ajattelijalle ja käytännön ihmiselle, siis yleensä ihmiselle, että tekee kaiken sen, mitä Jumala on sallinut kuolevaisille suurinta ja kauneinta. Kun ihminen vain koko elämänsä kokeilee, täyttyy hänen elämänsä."
"Tuo Cagliostro, jota puolustatte", sanoi Ludvig XVI, "oli suuri kuninkaitten vihollinen."
Gilbert muisti kaulanauha-jutun. [Dumas'n kahdessa edellisessä romaanissa esitetään Cagliostron osuus tähän häväistysjuttuun, jossa Marie-Antoinette syyttömästi joutui kansan halveksimaksi. — Suom.]
"Teidän majesteettinne kai tarkoittaa kuningattarien?"
Ludvig vavahti tämän pistoksen tuntiessaan.
"Niin", sanoi hän. "Hän käyttäytyi siinä Ludvig de Rohanin jutussa kauttaaltaan sopimattomasti."
"Sire, siinä, niinkuin kaikessa muussakin, Cagliostro vain täytti kutsumuksensa ihmisenä; hän kokeili. Tieteessä, moraalissa, politiikassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei muuta kuin varmennettuja ilmiöitä, saavutettuja tosiseikkoja. Suon teille kuitenkin kantanne, sire. Sanon vielä, että ihminen voi useinkin ansaita moitetta, ja sellainen moitekin saattaa kerran muuttua hänelle kiitokseksi, sillä jälkimaailma monasti korjailee ihmisten arvosteluja. Mutta minä en ole opiskellessani pitänyt lukua ihmisestä, sire, vaan filosofista ja tiedemiehestä."
"Hyvä on, hyvä on", sanoi kuningas, joka tunsi vielä tuskaa, saatuaan haavan sekä ylpeyteensä että sydämeensä, "hyvä on. Unohdamme kreivittären, joka ehkä kärsii."
"Herätän hänet, sire, jos teidän majesteettinne tahtoo, mutta olisin kuitenkin suonut lippaan tulevan tänne hänen nukkuessaan."
"Miksi?"
"Säästääkseni häneltä liian kovan läksytyksen."
"Tuossa se tuodaan", sanoi kuningas. "Odottakaa."
Kuninkaan tahto oli tarkoin täytetty. Lipas, joka oli löydetty Charnyn hotellista Pas-de-Loupin huostasta, ilmestyi nyt kuninkaan työhuoneeseen kreivittären eteen, joka ei sitä nähnyt.
Kuningas ilmaisi kädenliikkeellä upseerille tyytyväisyytensä. Upseeri poistui.
"No!" virkahti Ludvig XVI.
"Tämä on sama, joka minulta varastettiin."
"Avatkaa se", pyysi kuningas.
"Sire, avaan sen kyllä, jos teidän majesteettinne tahtoo. Minun on vain edeltäpäin ilmaistava eräs seikka teidän majesteetillenne."
"Mikä?"
"Sire, niinkuin jo mainitsin, tässä lippaassa on vain helposti luettavia ja helposti varastettavia papereita, joista riippuu naisen kunnia."
"Ja se nainen on kreivitär?"
"Niin, sire. Tämä kunnia ei pilaannu, vaikka kaikki tuleekin teidän majesteettinne tietoon. Avatkaa, sire", sanoi Gilbert lähestyen lipasta ja ojentaen avaimen.
"Viekää lipas pois", vastasi Ludvig XVI kylmästi, "se kuuluu teille."
"Kiitos, sire ja mitä teemme kreivittärelle?"
"Älkää häntä ainakaan täällä herättäkö. Tahdon välttää yllätyksiä ja tuskia."
"Sire", sanoi Gilbert, "rouva kreivitär herää vasta siellä, minne katsotte parhaaksi hänet toimittaa."
"Siis kuningattaren luona."
Ludvig soitti. Upseeri astui sisään.
"Herra kapteeni", sanoi kuningas, "rouva kreivitär on pyörtynyt kuullessaan Pariisin uutisia. Toimittakaa hänet kuningattaren luo."
"Paljonko aikaa tarvitaan tähän siirtämiseen?" kysyi Gilbert kuninkaalta.
"Noin kymmenen minuuttia", vastasi tämä.
Gilbert ojensi kätensä kreivitärtä kohden.
"Valveutukaa neljännestunnin päästä", sanoi hän.
Upseerin viittauksesta tuli kaksi sotilasta, jotka kantoivat kreivittären kahden tuolin varassa.
"Nyt, tohtori, mitä vielä tahdotte?" kysyi kuningas.
"Sire, suosiota, jonka nojalla voin lähestyä teidän majesteettianne ja samalla hyödyttää teitä."
Kuningas mietti.
"Selittäkää tarkemmin", pyysi hän.
"Tahtoisin olla kuninkaan ylimääräisenä lääkärinä", sanoi Gilbert. "En olisi siten kenenkään tiellä. Se on kunniavirka, pikemmin luottamustoimi kuin arvoasema."
"Suostun", sanoi kuningas. "Hyvästi, herra Gilbert. Viekää parooni
Neckerille paljon terveisiä. Hyvästi!"
Sitten mennessään kuningas huusi:
"Illalliseni!"
Ludvig ei missään tilanteessa unohtanut illallistaan.