XXVII
OLIVIER DE CHARNY
Kun kuningatar tuli omaan huoneeseensa, tapasi hän siellä henkilön, joka oli kirjeen lähettänyt.
Hän oli kolmenkymmenenviiden ikäinen kookasvartaloinen mies, jonka kasvot kuvastivat voimaa ja päättäväisyyttä. Harmaansinisten silmien katse oli terävä kuin kotkan, nenä oli suora ja leuka hyvin ulkoneva. Tämä kaikki teki hänet sotilaallisen näköiseksi, mitä vielä lisäsi se ryhti, jolla hän kantoi henkikaartin upseerin univormua.
Hänen kätensä vapisivat rikkirevittyjen hihojen ja tahraantuneiden kalvosimien alla. Miekka oli käyristynyt eikä oikein mennyt huotraan.
Kuningattaren tullessa tämä henkilö mitteli lattiaa kiivain askelin tuhanten kuumeisten ajatusten vallassa. Marie-Antoinette astui suoraan häntä kohden.
"Herra de Charny!" huudahti hän. "Herra de Charny, te täällä!"
Ja nähdessään puhuttelemansa henkilön kumartavan hovisääntöjen mukaan syvään hän viittasi kamarineitoansa poistumaan ja sulkemaan oven.
Kuningatar odotti siksi, kunnes ovi oli mennyt kiinni, ja huudahti tarttuen voimakkaasti de Charnyn käteen:
"Kreivi, miksi olette täällä?"
"Siksi, että pidin velvollisuutenani saapua, madame", vastasi kreivi.
"Ei, teidän velvollisuutenne oli paeta Versaillesista, tehdä se, mistä olimme sopineet, totella minua, menetellä samoin kuin kaikki ystävänikin, jotka pelkäävät kohtaloani. Teidän velvollisuutenne oli olla uhraamatta mitään minun hyväkseni, velvollisuutenne oli poistua luotani."
"Poistua luotanne!" virkahti toinen.
"Niin, paeta minua."
"Paeta teitä! Ja kuka siis pakenee teitä?"
"Ne, jotka ovat järkeviä."
"Pidän itseäni varsin järkevänä, madame, ja siksi olen tullut
Versaillesiin."
"Ja mistä tulette?"
"Pariisista."
"Kapinoivasta Pariisista?"
"Kuohuvasta, hurjasta, verisestä Pariisista."
Kuningatar peitti molemmin käsin kasvonsa.
"Oi", sanoi hän, "ei siis ainoakaan, ette edes te saavu tuomaan minulle hyviä uutisia."
"Madame, tällaisina aikoina älkää viestintuojilta pyytäkö muuta kuin yhtä seikkaa: totuutta."
"Ja sitäkö tulette minulle tuomaan?"
"Nyt samoin kuin aina ennenkin?"
"Olette kunnollinen ystävä, urhoollinen mies."
"Olen uskollinen alamainen, madame, siinä kaikki."
"Ei enää sanaakaan siitä, älkää sanoko minulle mitään. Saavutte juuri hetkenä, jolloin sydämeni on murtumaisillaan. Ystäväni vasta tänään heittävät eteeni totuuden, jonka te aina olette sanonut. Kreivi, tätä totuutta ei enää voitu minulta salata. Se näkyi kaikkialla, punahohteisella taivaalla, synkästi kohisevassa ilmassa, hovinaisten kasvoilla, jotka ovat vakavia ja kalpeita. Ei, ei herra kreivi, ensi kertaa elämässänne älkää sanoko minulle totuutta."
Kreivi katsoi vuorostaan kuningattareen.
"Niin, niin", jatkoi kuningatar, "te joka tunsitte minut urhoolliseksi, hämmästytte, eikö niin? Hämmästyksenne ei vielä ole täydellinen."
Kreivi de Charny teki vasten tahtoaan kysyvän liikkeen.
"Kyllä kohta sen huomaatte", sanoi kuningatar hermostuneesti hymyillen.
"Teidän majesteettinne siis kärsii?" kysyi kreivi.
"En, en! Tulkaa istumaan tänne viereeni, eikä enää sanaakaan tuosta kamalasta politiikasta… Koettakaa saada minut se unohtamaan."
Kreivi totteli alakuloisesti hymyillen. Marie-Antoinette laski kätensä hänen otsalleen.
"Otsanne on kuuma", sanoi hän.
"Niin on, päässäni on kokonainen tulivuori."
"Kätenne on kylmä."
Ja hän puristi kreivin kättä molempien käsiensä väliin.
"Kuoleman kylmyys on koskenut sydämeeni", sanoi kreivi.
"Olivier-parka! Olinhan sanonut teille, unohtakaamme. En ole enää kuningatar, en ole enää uhattu, en ole enää vihattu. Ei, en ole enää kuningatar. Olen nainen, siinä kaikki. Maailmankaikkeus, mitä se merkitsee minulle? Minulle riittää rakastava sydän."
Kreivi laskeutui polvilleen ja suuteli kuningattaren jalkoja samalla hartaudella, jota egyptiläiset osoittivat Isis jumalattarelle.
"Oi, kreivi, ainoa ystäväni", huoahti kuningatar koettaen nousta.
"Tiedättekö, mitä herttuatar Diane tekee?"
"Muuttaa maasta pois", vastasi Charny arkailematta.
"Te aavistitte sen", huudahti Marie-Antoinette. "Te aavistitte sen!
Sellaista saattoi siis aavistaa?"
"Hyvä Jumala, saattoi kyllä", vastasi kreivi. "Tänä hetkenä voi aavistaa mitä tahansa."
"Mutta te ja omaisenne", huudahti kuningatar, "miksi te ette muuta maasta pois, koska se on niin helppoa?"
"Minä en muuta sen vuoksi, että olen teidän majesteetillenne täydellisesti uskollinen ja että olen luvannut — en teille, vaan itselleni, — etten jätä teitä koko tämän alkavan myrskyn aikana. Veljeni eivät muuta pois, sillä menettelyni on heille esimerkkinä, ja he sovittavat omansa sen mukaan. Rouva de Charny ei taas muuta maasta pois, sillä uskon hänen rehellisesti rakastavan teidän majesteettianne."
"Niin, Andréella on jalo sydän", myönsi kuningatar huomattavan kylmäkiskoisesti.
"Sentähden hän ei lähdekään Versaillesista", vastasi de Charny.
"Saan siis aina pitää teidät luonani", jatkoi kuningatar äskeisellä jääkylmällä äänellään, joka tuntui ilmaisevan mustasukkaisuutta ja halveksimista.
"Teidän majesteettinne kunnioitti minua nimittämällä minut henkikaartin luutnantiksi", sanoi kreivi de Charny; "minun paikkani on Versaillesissa. En olisi poistunutkaan, ellei teidän majesteettinne olisi asettanut minua johtamaan Tuilleriein kaartia. Se on välttämätön maanpako, lausui minulle kuningatar, ja minä läksin tuohon välttämättömään poissaoloon. Näissä asioissa ei rouva de Charny, niinkuin teidän majesteettinne tietää, ole sanonut mitään, koska hänen mielipidettään ei ole kysyttykään."
"Se on totta", vastasi kuningatar samalla kylmäkiskoisella äänellä.
"Mutta tänään", jatkoi kreivi uskaliaasti, "ei paikkani ole enää Tuillerieissa, vaan Versaillesissa. Älköön kuningattareni suuttuko, kun olen rikkonut määräykset ja tullut tänne. Kreivitär de Charny pelatkoon tapauksia, jos tahtoo, muuttakoon maasta pois tai olkoon muuttamatta, minä jään kuningattareni luo… ellei kuningatar taita miekkaani, jolloin, kun en enää saisi taistella ja kuolla puolestanne, saisin ainakin antaa surmata itseni teidän portillanne tai pihallanne."
Nuori mies lausui nämä yksinkertaiset ja sydämestään lähteneet sanat niin urhokkaasti ja vakuuttavasti, että kuningatar menetti ylpeytensä, jonka taakse hän oli paennut salatakseen enemmän inhimillisen kuin kuninkaallisen tunteen.
"Kreivi", kielsi kuningatar, "älkää milloinkaan lausuko kuolevanne puolestani, sillä toden totta tiedän teidän tekevän sen yhtä uljaasti kuin sen vakuutattekin."
"Päinvastoin sanon sen aina", huudahti kreivi de Charny. "Sanon sen kaikille ja kaikkialla, sillä pelkään sen ajan koittaneen, jolloin kaikkien hallitsijoitaan rakastavien täytyy kuolla."
"Kreivi, kreivi, miksi aavistelette noin kamalia?"
"Madame", sanoi Charny pudistaen päätänsä, "Ameriikan vapaussodan aikana minäkin jouduin tuon vapausajatuksen kuumeen valtaan, joka silloin tarttui yhteiskuntaluokkiin. Minäkin tahdoin ottaa osaa orjien vapauttamiseen, niinkuin siihen aikaan sanottiin, ja liityin vapaamuurareihin, liityin sellaiseen seuraan yhdessä Lafayetten ja Lamethin kanssa. Tiedättekö, mikä tämän seuran tarkoituksena oli? Kukistaa valtaistuin. Tiedättekö, mikä oli sen tunnusmerkkinä? Kolme kirjainta L.P.D."
"Ja mitä ne kolme kirjainta merkitsevät?"
"Lilia pedibus destrue. Tallaa liljat [Bourbon-suvun tunnus. — Suom.] jalkoihisi."
"Mitä siis teitte?"
"Vetäydyin seurasta kaikella kunnialla, mutta yhden poistuneen sijaan ilmestyi kaksikymmentä uutta. Nykyiset tapahtumat ovat vain alkuna siihen suureen murhenäytelmään, jota kaksikymmentä vuotta on salassa valmisteltu, — jota johtavat miehet kuohuttavat nyt Pariisia, hallitsevat Kaupungintalolla, valtaavat Palais-Royalin, niinkuin ovat valloittaneet Bastiljin. Näin väen seassa entisiä veljiäni tuosta seurasta. Älkää erehtykö, madame, nämä tapaukset eivät ole sattuman määräämiä, vaan kaikki on valmistettu jo aikoja sitten."
"Oi, niinkö luulette, niinkö luulette, hyvä ystävä!" huudahti kuningatar puhjeten itkemään.
"Älkää itkekö, madame, vaan ymmärtäkää asia", sanoi kreivi. "Pitääkö minun ymmärtää, pitääkö minun ymmärtää", jatkoi Marie-Antoinette, "minun, kuningattaren, kahdenkymmenenviiden miljoonan kansalaisen valtiattaren, että nuo kaksikymmentäviisi miljoonaa alamaista, joiden olisi pitänyt totella minua, nousevatkin kapinaan ja surmaavat ystäviäni! Ei, en koskaan ymmärrä sitä."
"Teidän täytyy kuitenkin käsittää, madame, että sinä hetkenä, jona näille tottelemaan luoduille kahdellekymmenelleviidelle miljoonalle alamaiselle totteleminen käy raskaaksi, olette muuttunut heidän vihollisekseen. Odottaessaan, kunnes he pystyvät teidät nielemään, jota varten he jo hiovat hampaitaan, he nielevät ystävänne, joita kohtaan he ovat vielä katkerampia."
"Ja ehkä teidän, filosofin, mielestä he vielä ovat oikeassakin?" huudahti kuningatar korskeasti, silmät suurina, ja hänen sieraimensa värisivät.
"He ovat todellakin oikeassa", sanoi kreivi hellällä ja tunteellisella äänellään, "sillä kun ajelen pitkin bulevardia englantilaisine kauniine hevosineni, kullalla kirjaillussa asussani ja kerallani palvelijat, joiden puvuissa on enemmän hopeaa kuin kokonaista kolme perhettä tarvitsisi elannokseen, kysyy kansa, juuri nuo kaksikymmentäviisi miljoonaa nälkää näkevää ihmistä, millä kaiken sen olen ansainnut, koska olen heidän vertaisensa."
"Te olette ansainnut sen tällä, kreivi", huudahti kuningatar tarttuen kreivin miekankahvaan, "tällä miekalla, jota isänne heilutti sankarin tavoin Fontenoyn taistelussa, isoisänne Steinkerquen luona, hänen isänsä Lensin ja Rocroyn luona, esi-isänne Ivryn, Marignanon ja Azincourtin taisteluissa. Aatelisto palvelee kansaa sotimisella, sotureina on aatelisto verellään ansainnut kullan, joka kimaltelee sen puvuissa, ja hopean, joka hohtaa sen palvelijain livereissä. Älkää siis, Oliver, enää kysykö, kuinka te palvelette kansaa, te, joka vuorostanne sankarin tavoin heilutatte tätä miekkaa, jonka isänne ovat teille lahjoittaneet!"
"Madame, madame", sanoi kreivi päätänsä pudistaen, "älkää puhuko niin paljon aateliston verestä. Kansankin suonissa on verta. Menkää katsomaan, kuinka sitä virtaa Bastiljin lähellä ojissa. Menkää lukemaan verisellä kadulla makaavat kuolleet ja tietäkää, että heidän sydämensä ovat sykkineet yhtä jalosti kuin aatelismiehenkin tänään, kun kanuunat ampuivat kansaa. Tänään, kun he tottumattomina heiluttivat asetta, he kuulien sadellessa lauloivat, mitä eivät aina tee rohkeimmatkaan krenatöörinne. Madame, kuningattareni, älkää katsoko minuun tuolla tavalla silmäkulmianne rypistäen. Mitä on krenatööri? Sininen, kirjailtu puku, joka peittää mainitsemani sydämen. Mitä surmaava luoti siitä välittää, onko sydämen peittona sininen verka vai ryysy, mitä välittää läväisty sydän siitä, suojaako sitä rintalevy vai palttina. Jo on teidän, madame, aika tätä kaikkea ajatella; ei teillä ole enää kahtakymmentäviittä miljoonaa orjaa Ranskassa, ei kahtakymmentäviittämiljoonaa alamaista, ei edes sitä määrää miehiäkään, vaan kaksikymmentäviisi miljoonaa sotilasta."
"Jotka taistelevat minua vastaan, niinkö?"
"Niin, teitä vastaan, sillä he taistelevat vapauden puolesta, ja te olette heidän ja vapauden välissä."
Pitkä vaitiolo seurasi kreivin sanoja. Kuningatar katkaisi sen ensimmäisenä.
"Siis olette sanonut tuon totuuden, jota pyysin teidän olemaan minulle lausumatta", huomautti hän.
"Madame", vastasi Charny, "mihin muotoon uskollisuuteni sen salaakin, minkä harson taakse kunnioitukseni sen tukahduttaakin, niin tahtomattani, tahtomattanne, katsokaa, kuunnelkaa, tuntekaa, kosketelkaa, ajatelkaa, uneksikaa! Totuus on esillä, ikuisesti esillä, ettekä te enää voi sitä itsestänne irroittaa, vaikka ponnistatte voimianne kuinka tahansa! Nukkukaa, nukkukaa unohtaaksenne sen; se istuu vuoteenne viereen, on unienne kummituksena ja heräämisenne todellisuutena."
"Kreivi", vastasi kuningatar ylpeästi, "tiedän erään unen, jota se ei häiritse."
"Minä pelkään sitä unta yhtä vähän kuin teidän majesteettinnekin", sanoi Oliver, "ja ehkä minä sitä toivonkin."
"Oi", lausui kuningatar epätoivoissaan, "se on siis ainoana pelastuksenamme?"
"Niin on, mutta älkäämme kiirehtikö, älkäämme astuko vihollisiamme nopeammin, sillä me kuljemme suoraan tuota unta kohden, johon vaivumme väsyneinä monien myrskypäivien jälkeen."
Ja uusi vaitiolo, entistä raskaampi, painosti näitä molempia.
He istuivat vieretysten. He koskettivat toisiaan, ja kuitenkin oli heidän välillään tavaton kuilu: heidän ajatuksensa, jotka kulkivat eri suuntiin tulevaisuuden aalloilla.
Kuningatar palasi ensimmäisenä keskusteluaiheeseen, mutta syrjätietä.
Hän katsoi terävästi kreiviin ja aloitti:
"Vielä viimeinen sana meistä, herra kreivi, ja… ja sitten saatte sanoa kaikki, kaikki, kuuletteko?"
"Kuulen kyllä, madame."
"Vannotteko, että tulitte tänne minun tähteni?"
"Epäilettekö sitä?"
"Vannotteko, ettei rouva de Charny ole kirjoittanut teille?"
"Hänkö?"
"Kuulkaahan. Minä tiedän, että hän aikoi lähteä ulos, että hänellä oli jotakin ajatuksissaan… Vannokaa minulle, ettette ole palannut hänen tähtensä."
Tänä hetkenä kolkutettiin tai oikeammin sanoen raapaistiin ovelle.
"Sisään", käski kuningatar.
Kamarineito ilmestyi kynnykselle.
"Madame", ilmoitti hän, "kuningas on lopettanut illallisensa."
Kreivi katsoi hämmästyneenä Marie-Antoinetteen.
"Mitä kummallista siinä on?" vastasi tämä olkapäitään kohauttaen.
"Täytyyhän kuninkaan saada syödä."
Olivier rypisti silmäkulmiaan.
"Sanokaa kuninkaalle", vastasi kuningatar paikaltaan liikkumatta, "että kuuntelen paraillaan uutisia Pariisista ja että tulen hänen luokseen heti, kun olen saanut ne kuulla."
Sitten hän kääntyi Charnyn puoleen kehoittaen:
"Jatkakaamme, nyt kun kuningas on aterioinut täytyy hänen saada sulattaa ruokaansa."