XXVIII
AVIOMIES JA RAKASTAJA
Tämä häiritseminen ei saanut aikaan muuta kuin hetkellisen keskeytyksen keskustelussa. Se ei millään tavoin lieventänyt sitä mustasukkaisuutta, jota kuningatar tunsi, mustasukkaisuutta naisena ja kuningattarena.
Seurauksena oli, että haastelu, joka näytti päättyneen, olikin vain vasta päässyt hiukan alulle ja puhkesi entistä kiihkeämmäksi, niinkuin taistelussa ensi ammunnan tauottua, joka oli suunnattu määrättyyn kohtaan, voimien koetus käykin päättävän voimakkaasti pitkin linjaa.
Kreivikin, asioiden jouduttua tälle asteelle, tahtoi selitystä yhtä kiihkeästi kuin kuningatar. Oven sulkeuduttua hän siis ensimmäisenä alkoikin puhua.
"Kysyitte, tulinko tänne kreivitär de Charnyn tähden", sanoi hän. "Onko teidän majesteettinne siis unohtanut, että olemme tehneet sopimuksen ja että olen kunnon mies?"
"Niin", sanoi kuningatar painaen päänsä kumaraan, "olemme tehneet sopimuksen; niin, te olette kunnon mies, olette vannonut uhraavanne itsenne minun onneni tähden, ja juuri tämä minua painaakin, sillä uhratessanne itsenne minun onneni tähden uhraatte samalla kauniin ja jaloluontoisen naisen… teette siis yhden rikoksen lisää."
"Madame, nyt te liioittelette syytöstänne. Tunnustakaa vain, että olen pitänyt sanani kunnon miehenä."
"Se on totta; olen mieletön, antakaa minulle anteeksi…"
"Älkää sanoko rikokseksi sitä, mikä on syntynyt sattuman ja välttämättömyyden pakosta. Olemme molemmat surreet tätä avioliittoa, joka yksinään saattoi turvata kuningattaren maineen. Ei auta mikään muu kuin alistua tähän liittoon, niinkuin olenkin tehnyt neljän vuoden ajan."
"Niin", huudahti kuningatar. "Mutta luuletteko, etten näe tuskaanne, etten ymmärrä suruanne, joka ilmenee mitä syvimpänä kunnioituksena? Ettekö luule minun näkevän sitä kaikkea?"
"Olkaa niin hyvä, madame", pyysi kreivi kumartaen, "ja ilmaiskaa minulle, mitä näette, jotta, ellen ole vielä kylliksi itse kärsinyt tai tuottanut toisille kärsimyksiä, voin kaiken tuskan määrän tehdä kaksinkertaiseksi sekä itselleni että ympäristölleni, varmana siitä, etten milloinkaan saavuta sitä, mitä olen velkapää teidän suhteenne."
Kuningatar ojensi kätensä kreiviä kohden. Tämän miehen sanoilla oli vastustamaton voima, niinkuin aina on sillä, mikä lähtee avomielisestä ja intohimoisesta sydämestä.
"Määrätkää siis, madame", sanoi kreivi; "minä anon sitä, määrätkää pelkäämättä."
"Niin, niin, niin, tiedän kyllä olevani väärässä. Antakaa minulle anteeksi. Olette oikeassa. Jos teillä jossakin on kätkössä salainen ihanne, jolle uhraatte, jos tämän maailman jossakin kolkassa on rakastamanne nainen… Oi, en rohkene lausua sitä sanaa, se peloittaa minua, ja epäilykseni herää, kun tavut, joista tämä sana muodostuu, kaikuvat ilmassa ja osuvat korvaani. Jos sellainen on kaikilta salassa, niin älkää unohtako, että teillä on kaikkien silmien edessä ja itsenikin edessä julkisesti kaunis ja nuori nainen, jolle olette kohtelias ja huomaavainen, nainen, joka nojautuu käsivarteenne, ja joka samalla kun hän nojautuu käsivarteenne, nojautuu sydäntännekin vasten."
Olivier rypisti silmäkulmiaan, ja hänen kasvojensa kauniit piirteet muuttuivat hetkiseksi.
"Madame, mitä siis vaaditte?" sanoi hän. "Pitääkö minun toimittaa kreivitär de Charny kauas pois? Olette vaiti, siis sitä tahdotte? Hyvä, olen valmis noudattamaan määräyksiänne, mutta tiedättehän, että hän on yksinään maailmassa. Hän on orpo, hänen isänsä parooni Taverney kuoli viime vuonna arvokkaana entisajan aatelismiehenä, joka ei tahdo nähdä, mitä meidän aikanamme tapahtuu. Tiedättehän, että hänen veljensä Maison-Rouge ilmestyy korkeintaan kerran vuodessa tervehtimään häntä ja sitten katoaa tietymättömiin."
"Tuon kaiken tiedän kyllä."
"Ajatelkaa, madame, että tämä kreivitär de Charny, jos Jumala kutsuisi minut luokseen, voisi ottaa entisen tyttönimensä, eikä taivaan puhtainkaan enkeli voisi hänen unelmistaan, hänen ajatuksistaan löytää sanaa, nimeä, muistoa, joka kuuluu naidulle naiselle."
"Oh, niin", virkkoi kuningatar, "kyllä tiedän, että teidän Andréenne on enkeli maan päällä ja että häntä kannattaa rakastaa. Sentähden uskonkin, että tulevaisuus kuuluu hänelle, mutta että minä sen kadotan. Oi, ei ei! Kreivi, minä vakuutan teille, ei enää sanaakaan tästä. Antakaa minulle anteeksi, en puhu teille kuningattarena. Olen unohtanut arvoni, mutta minkä sille mahdan?… Sielussani on ääni, joka aina laulaa onnesta, ilosta, rakkaudesta noiden kamalien äänien rinnalla, jotka sorisevat onnettomuutta, sotaa ja kuolemaa. Nuoruuteni ääni minua siten elvyttää. Charny, antakaa minulle anteeksi, heitän pois nuoruuden, hymyilyt ja rakkauden."
Ja naisparka peitti soukilla ja laihtuneilla sormillaan polttavat silmänsä ja kuningattaren kyynel, timantti, valui jokaisen sormen lomitse.
Kreivi vaipui uudestaan polvilleen.
"Madame, käskekää minun lähteä luotanne, paeta, kuolla", huudahti hän, "mutta älkää antako minun katsella kyyneleitänne."
Ja kreivikin oli nyyhkyttämäisillään lausuessaan nämä sanat.
"Se on jo loppunut", sanoi Marie-Antoinette nousten ja hymyillen pudistaen hiukan päätänsä.
Ja sirolla liikkeellä hän siirsi taaksepäin jauhotetut hiuksensa, jotka olivat valuneet hänen joutsenvalkoiselle kaulalleen.
"Niin, niin, se on loppunut", jatkoi kuningatar, "en enää vaivaa teitä. Saakoon jokainen pitää omat mielettömyytensä. Hyvä Jumala, kuinka minussa nainen onkaan heikko, vaikka kuningattaren minussa pitäisi pysyä voimakkaana. Tulette siis Pariisista? Puhelkaamme. Kerroitte minulle asioita, jotka jo olen unohtanut. Ne olivat kai hyvin vakavia? Eivätkö olleetkin, kreivi de Charny?"
"Palatkaamme siis tähän, madame. Aivan oikein sanoitte, minulla on teille hyvin vakavista asioista puhuttavaa. Niin, tulen Pariisista ja olen nähnyt kuningasvallan sortumisen."
"Olipa hyvä, että käytin sanaa vakava, sillä te puhuitte toden totta arkailematta, kreivi de Charny. Onnistunutta kapinahyökkäystä sanotte kuningasvallan sortumiseksi. Onko Bastiljin valloittamisen kautta kuningasvalta hävitetty? Ette ajattele sitä, että Bastilji perustettiin Ranskaan vasta neljännellätoista vuosisadalla, jotavastoin kuningasvalta on maailmassa ollut jo kuusituhatta vuotta."
"Soisin voivani kuvitella itselleni, madame", vastasi kreivi, "enkä silloin surettaisi teidän majesteettinne mieltä, vaan kertoisin lohduttavia uutisia. Pahaksi onneksi ei soitin soinnu toisella tavalla kuin sillä, mitä varten se on laadittu."
"Kuulkaahan, minä tahdon tukea teitä, vaikka olenkin vain nainen.
Tahdon johdattaa teidät oikealle tielle."
"En muuta toivoisikaan."
"Pariisilaiset ovat nousseet kapinaan, eikö niin?"
"Ovat."
"Kuinka suuri osa väestöstä?"
"Kaksitoista viidettätoista osaa."
"Millä perusteella teette sen laskelman?"
"Sen teen yksinkertaisesti näin: kansa edustaa kahtatoista viidettätoista osaa koko asukasluvusta, jää siis kaksi osaa aatelistoa ja yksi pappeja varten."
"Laskelmanne on oikea, kreivi, ja näytte osaavan läksynne hyvin.
Olette kai lukenut herra ja paroonitar Neckerin kirjoitelmia?"
"Herra Neckerin teoksia kylläkin."
"Sananlasku on todellakin oikeassa", virkkoi kuningatar hilpeästi; "ainoastaan läheiset voivat pettää. Nyt minä esitän teille laskelmani. Tahdotteko sen kuulla?"
"Mitä suurimmalla kunnioituksella."
"Noista kahdestatoista viidestoistaosasta on kuusi naisia eikö olekin."
"On, teidän majesteettinne. Mutta…"
"Älkää keskeyttäkö minua. Kuusi pois kahdestatoista, jää kuusi. Kaksi osaa kykenemättömiä vanhuksia tai välinpitämättömiä. Onko se liikaa?"
"Ei ole."
"Jää siis jäljelle neljä viidettätoista osaa, joista kai tunnustatte kaksi osaa pelkureiksi ja penseiksi. Minähän asetan Ranskan kansan hyvin korkealle. Jää siis jäljelle kaksi viidettätoista osaa. Ne saatte pitää, ne ovat raivoisia, kestäviä, voimakkaita, sotilaallisia. Arvioikaamme nämä kaksi viidettätoista osaa Pariisissa, sillä maaseutua ei tarvitse ottaa lukuun, eikö niin? Onhan nyt vain kysymys Pariisin valloittamisesta."
"Niin on, madame, mutta…"
"Yhä vain mutta… Odottakaa, kohta saatte vastata."
Kreivi de Charny kumarsi.
"Lasken siis nuo kaksi viidettätoista osaa pariisilaista sadaksituhanneksi mieheksi. Onko se oikein?"
Tällä kertaa ei kreivi vastannut. Kuningatar jatkoi:
"No niin, näitä huonosti aseistettuja, komentoon tottumattomia, sotaan harjaantumattomia, väärän asian puolesta arkailevia miehiä vastaan panen viisikymmentä tuhatta miestä, jotka ovat tunnetut koko Euroopassa urhoollisuudestaan, ja upseerit teidän kaltaisianne, kreivi de Charny. Ja kaiken tämän lisäksi sen pyhän asian, jota nimitetään jumalaiseksi oikeudeksi, ja sieluni, jonka voi helposti hellyttää, mutta jota on vaikea musertaa."
Kreivi oli yhä vielä vaiti.
"Uskotteko", jatkoi kuningatar, "että tällaisissa oloissa taistellessa kaksi rahvaan miestä vastaa minun soturiani?"
Charny pysyi äänettömänä.
"Vastatkaa, uskotteko sitä?" huudahti kuningatar kärsimättömänä.
"Madame", vastasi kreivi lopettaen kuningattaren vaatimuksesta vaitiolonsa, "jos nämä satatuhatta miestä ilmestyisivät taistelukentälle muista erillään, puutteellisesti aseistettuina ja vailla komentajia, niin sotilaanne voittaisivat heidät puolessa tunnissa."
"Olen siis oikeassa", lausui kuningatar.
"Odottakaa. Mutta asian laita ei ole niin kuin ajattelette.
Ensiksikin on Pariisissa kapinallisia viisisataa tuhatta."
"Viisisataa tuhattako?"
"Sinnepäin. Laskelmissanne unohditte naiset ja lapset. Oi, Ranskan, kuningatar, oi urhea ja ylpeä nainen, laskekaa nuo Pariisin naiset yhtä moneksi mieheksi, sillä vielä koittaa päivä, jona teidän pitää ne laskea yhtä moneksi pedoksi."
"Mitä sillä tarkoitatte, kreivi?"
"Madame, tiedättekö, mikä osa naisella on kansalaissodassa? Ette. Minä sen teille selitän ja saatte nähdä, että kaksi miestä ei riitä vastustamaan yhtä naista."
"Kreivi, oletteko hullu?"
Charny hymyili alakuloisesti.
"Oletteko nähnyt heitä Bastiljin luona", kysyi hän, "keskellä kuulasadetta, huutaen aseisiin, uhaten nyrkeillään sotaan varustettuja sveitsiläisiänne, huutaen ruumiiden ääressä kostoa sillä äänellä, joka saa elävät syöksymään eteenpäin? Oletteko nähnyt niiden keittävän pikeä, raahaavan kanuunia, tarjoavan hurjille taistelijoille patruunia ja pelokkaille patruunan ja suudelman? Tiedättekö, että Bastiljin nostosillan yli meni yhtä monta naista kuin miestäkin ja että jos tänä hetkenä Bastiljin kivet alkavat putoilla, niin naiset silloin käyttävät kankia? Madame, ottakaa laskuun Pariisin naiset, ottakaa ne laskuun, ottakaa myös lapset, jotka valavat luoteja, jotka heiluttavat miekkoja, heittävät kiviä kuudennesta kerroksesta. Ottakaa ne laskuun, sillä lapsen valama luoti voi surmata parhaimman kenraalinne, hänen hiomansa miekka voi leikata sotaratsujenne jäntereet poikki, ylhäältä satavat kivet voivat murskata rakuunanne ja kaartilaisenne. Ottakaa lukuun vanhukset, madame, sillä elleivät he enää jaksakaan miekkaa heiluttaa, niin he kelpaavat kilviksi. Bastiljin luona oli vanhuksia; tiedättekö, mitä he tekivät, nämä vanhukset, joita ette ota lukuun? He asettuivat nuorten miesten eteen, jotta nämä saisivat nojata pyssyjään heidän olkapäihinsä. Sveitsiläistenne ammukset surmasivat voimattoman vanhuksen, joka sitten tuli taistelukykyisen miehen eteen vallitukseksi. Ottakaa lukuun nämä vanhukset, sillä he kolmensadan vuoden aikana ovat seuraaville sukupolville kertoneet, mitä häväistystä äidit ovat saaneet kärsiä, kuinka aateliston metsänriista on turmellut heidän peltonsa, kuinka koko heidän säätyluokkansa on saanut taipua läänitysherrojen oikeuksien alle, ja silloin nuoret tarttuvat kirveisiin, nuijiin, pyssyihin, kaikkiin löytämiinsä tuhovälineihin ja lähtevät surmaamaan, ollen näin vanhuksien kirouksilla panostettuja aseita, samoin kuin kanuuna on panostettu ruudilla ja raudalla. Pariisissa tänä hetkenä miehet, naiset, vanhukset, lapset vaativat vapautta. Ottakaa kaikki nämä huutavat laskuun, ja määrätkää summaksi kahdeksansataa tuhatta olentoa yksistään Pariisissa."
"Kolmesataa spartalaista voitti Xerxeen armeijan, kreivi de Charny."
"Voitti kyllä, mutta tänään on sparttalaisten sijalla nuo kahdeksansataa tuhatta ja Xerxeen armeijaa edustaa teidän viisikymmentätuhatta sotilastanne."
Kuningatar kohotti nyrkkinsä, kasvot vihasta ja häpeästä punaisina.
"Mieluummin kukistun valtaistuimelta", sanoi hän, "mieluummin annan noiden viidensadan tuhannen pariisilaisenne silpoa minut kappaleiksi kuin kuulen Charnyn, luottamustani nauttivan henkilön, puhuvan tuolla tavalla!"
"Jos puhun teille näin, madame, teen sen siksi, että minun täytyy puhua, sillä tämän Charnyn suonissa ei ole pisaraakaan verta, joka ei olisi esi-isiensä arvoinen ja joka ei kuuluisi teille."
"Marssikoon hän siis minun kanssani Pariisia vastaan, ja me kuolemme yhdessä."
"Häpeällisellä tavalla", sanoi kreivi, "voimatta edes taistella. Me emme pääse edes ryntäämään, me katoamme samoin kuin filistealaiset tai amalekilaiset. Marssia Pariisia vastaan! Ette siis tiedä laisinkaan erästä seikkaa? Sitä, että Pariisiin tullessamme talot kaatuisivat päällemme ja hautaisivat meidät samoin kuin faraon sotajoukon, että te jättäisi Ranskaan muuta kuin kirotun nimen, ja lapsenne tapettaisiin kuin sudenpenikat."
"Millä tavalla minun siis pitää sortua, kreivi?" sanoi kuningatar ylpeästi. "Olkaa niin hyvä ja opettakaa se minulle."
"Uhrin lailla, madame", vastasi kreivi kunnioittavasti. "Kuningattaren tavoin, hymyillen ja antaen anteeksi niille, jotka häneen ovat iskeneet. Jos teidän käytettävänänne olisi viisisataa tuhatta minun kaltaistani miestä, niin sanoisin: lähtekäämme, lähtekäämme tänä yönä, heti paikalla ja huomenna te hallitsette Tuilerieissa, huomenna olette valloittanut valtaistuimenne uudelleen."
"Olette siis vaipunut epätoivoon", huudahti kuningatar, "te, johon kaikkein varmimmin luotin!"
"Olen kyllä vaipunut epätoivoon, madame, sillä koko Ranska ajattelee samoin kuin Pariisikin: vaikka armeijanne voittaisikin Pariisin, niin Lyon, Rouen, Lille, Strassbourg, Nantes ja sadat muut raivoisat kaupungit nielisivät sen. Rohkeutta, madame, miekka huotraan!"
"Tämän tähden siis", sanoi kuningatar, "olisin koonnut ympärilleni niin suuren määrän urhoollisia miehiä, tämän tähden olisin heihin lietsonut rohkeutta!"
"Ellei teillä ole samaa mielipidettä kuin minulla, madame, niin määrätkää vain, ja tänä yönä marssimme Pariisia kohden. Määrätkää."
Kreivin tarjous säikytti kuningatarta paljoa enemmän kuin hänen suora kieltäytymisensä olisi tehnyt. Hän heittäytyi epätoivoissaan sohvalle, missä hän kauan taisteli ylpeyttään vastaan. Viimein hän kohotti päänsä ja sanoi:
"Kreivi, toivotteko minun pysyvän toimettomana?"
"Minulla on kunnia neuvoa sitä teidän majesteetillenne."
"Minä teen siis siten."
"Madame, olen pahoittanut varmaankin mieltänne?" sanoi kreivi katsoen kuningattareen, surullisessa ilmeessään sanomatonta rakkautta.
"Ette. Antakaa minulle kätenne!"
Kreivi ojensi kumartaen kätensä kuningattarelle.
"Minun täytyy torua teitä", sanoi Marie-Antoinette koettaen hymyillä.
"Miksi, madame?"
"Teillä on sotaväessä veli, ja vain sattumalta saan sen tietää."
"En ymmärrä."
"Olen nähnyt tänä iltana erään nuoren Berchenyn husaareihin kuuluvan upseerin."
"Georges-veljeni!"
"Miksi ette ole koskaan puhunut minulle tästä nuoresta miehestä!
Miksi hänellä ei ole rykmentissään korkeampaa arvoasemaa?"
"Siksi, että hän on vielä nuori ja kokematon, siksi, että hän ei vielä ansaitse määrääjän asemaa; vaikka teidän majesteettinne onkin suvainnut luoda katseenne minuun, jonka nimi on Charny, ja kunnioittaa minua ystävyydellään, se ei oikeuta minua asettamaan omaisiani, veljiäni, arvokkaampien aatelismiesten edelle."
"Teillä on siis vielä toinenkin veli?"
"On, madame, valmiina kuolemaan teidän majesteettinne puolesta samoin kuin me toisetkin."
"Hän ei tarvitse mitään?"
"Ei mitään, madame. Me voimme laskea henkemme ja vielä omaisuutemmekin teidän majesteettinne jalkojen juureen."
Näiden viimeisten sanojen aikana, kun kuningatar oli hurmaantunut näin suuresta kunnokkuudesta ja kreivi sykkivin sydämin katseli kuningatartaan, kuului viereisestä huoneesta huokaus, joka sai heidät molemmat sävähtämään.
Kuningatar nousi, juoksi ovelle, avasi sen ja kiljaisi.
Hän näki naisen vääntelehtivän lattialla hirveissä kouristuksissa.
"Kreivitär!" sanoi hän hiljaa Charnylle, "hän on varmaankin kuullut keskustelumme!"
"Ei, madame", vastasi kreivi, "sillä siinä tapauksessahan olisi ilmoittanut teidän majesteetillenne, että joku voi meitä kuunnella."
Ja hän riensi Andréen luo nostaen hänet syliinsä.
Kuningatar pysytteli parin askeleen päässä, kylmänä, kalpeana, tuskan valtaamana.