XXIX
KOLMISIN
Andrée alkoi tointua tietämättä, kuka häntä auttoi; vaistomaisesti hän vain käsitti, että häntä hoivattiin. Hänen vartalonsa kohosi, kädet takertuivat odottamatta ilmestyneeseen apuun.
Mutta tajunta ei toipunut ruumiin ohella. Hän horjui ja oli horroksissa muutaman minuutin ajan.
Kun Charny oli koettanut saada hänen ruumistansa tointumaan, yritti hän herättää hänessä tajunnankin. Mutta vastaukseksi hän vain sai kamalan ja kiihkeän hourailun.
Andrée avasi viimein silmänsä; hänen katseensa kiintyi kreiviin, ja häiriön vallassa, tuntematta, kuka häntä tuki, hän kiljaisi ja työnsi miehensä pois.
Koko tämän kohtauksen aikana loi kuningatar katseensa toisaanne. Vaikka hän oli nainen, jonka siis olisi pitänyt lohduttaa, jätti hän toisen naisen oman onnensa nojaan.
Voimakkailla käsivarsillaan Charny nosti Andréen pystyyn, vaikka tämä koettikin vastustella, ja kääntyen kylmänä ja jäykkänä seisovan kuningattaren puoleen lausui:
"Anteeksi, madame, mutta jotakin erikoista on tapahtunut. Rouva de
Charny ei tavallisesti pyörry; ensi kertaa näen hänet tainnoksissa."
"Hän kärsii siis tavattoman suuria tuskia", lausui kuningatar palaten äskeiseen ajatukseensa, että Andrée oli kuullut koko edellisen keskustelun.
"Epäilemättä hän kärsii", vastasi kreivi, "ja sen vuoksi pyydänkin teidän majesteetiltanne lupaa saada viedä hänet huoneistoonsa asti. Hän tarvitsee kamarineitojensa hoitoa."
"Tehkää se", sanoi kuningatar ojentaen kätensä soittaakseen kelloa.
Mutta kuullessaan kellon soivan Andrée oikaisi ruumiinsa ja horroksissaan huusi:
"Voi, Gilbert, tuo Gilbert!"
Tämän nimen kuullessaan kuningatar vavahti ja kreivi laski vaimonsa sohvalle. Samassa saapui palvelija, joka oli noudattanut kellonsoittoa.
"Ei tarvitse", sanoi kuningatar viitaten häntä poistumaan.
Palvelijan mentyä kuningatar ja kreivi katsoivat toisiinsa. Andrée oli sulkenut silmänsä ja näytti saaneen uuden kohtauksen.
Kreivi de Charny oli polvillaan sohvan luona ja koetti pidättää häntä sohvalla.
"Gilbert", lausui kuningatar, "kuka hän on?"
"Meidän pitäisi tiedustella."
"Luulenkin tuntevani hänet", sanoi Marie-Antoinette. "Muistaakseni ei kreivitär ensi kertaa mainitse tuota nimeä."
Mutta ikäänkuin tämä kuningattaren muisteleminen olisi häntä uhannut, ikäänkuin tämä uhkaus olisi tullut häntä noutamaan suonenvedon keskeltä, Andrée avasi silmänsä, kohotti kätensä taivasta kohden ja nousi seisaalleen.
Hänen ensi katseensa, joka tällä kertaa oli täysin tajuinen, suuntautui kreivi de Charnyyn. Tämän hän tunsi ja loi häneen hymyilevän silmäyksen.
Mutta sitten, ikäänkuin ei olisi pitänyt tätä ajatuksensa ilmaisua spartalaiselle mielelleen sopivana, hän käänsi silmänsä pois ja katsoi kuningattareen. Hän kumarsi silloin heti.
"Mikä teitä, vaivaa, madame", kysyi kreivi de Charny, "tehän oikein säikytitte minua? Te voimakas, urhoollinen, vaivutte tuolla tavalla pyörryksiin?"
"Monsieur", sanoi Andrée, "Pariisissa tapahtuu sellaista, että kun miehet kerran vapisevat, voivat naiset ainakin pyörtyä. Olette palannut Parisista, siinä teitte oikein."
"Hyvä Jumala", lausui Charny epäilevällä äänellä, "minunko tähteni te siis olisitte noin paljon kärsinyt?"
Andrée katsoi taaskin mieheensä ja kuningattareen eikä vastannut mitään.
"Tietysti se on syynä, kreivi. Miksi sitä epäilette?" virkahti Marie-Antoinette. "Kreivitär ei ole kuningatar, hänellä on oikeus olla peloissaan miehensä puolesta."
Charny tunsi mustasukkaisuuden piilevän tämän lauseen alla.
"Madame", lausui hän, "olen varma siitä, että kreivitär oli vielä enemmän peloissaan kuningattarensa kuin miehensä puolesta."
"Mutta mistä johtuu, kreivitär", kysyi Marie-Antoinette, "että tapasimme teidät pyörtyneenä tuosta huoneesta?"
"Sitä en voi mitenkään selittää, madame, koska en itsekään sitä tiedä. Mutta tällaisena uuvuttavana ja kauhistuttavana aikana, kolme päivää kestäneiden mielenliikutusten vaikutuksesta, voi nainen hyvin helposti ainakin minun mielestäni pyörtyä."
"Se on totta", mukautui Marie-Antoinette, joka huomasi, ettei Andrée halunnut ilmaista kaikkea.
"Mutta", jatkoi Andrée, jonka oli vallannut kummallinen tyyneys, mikä ei häntä enää jättänyt sen jälkeen, kun hän oli päässyt oman tahtonsa valtiaaksi, ja tämä tyyneys oli vaikeina hetkinä sitäkin haitallisempi, kun selvästi saattoi huomata sen teeskennellyksi ja ainoastaan salaavan inhimillisiä tunteita, "mutta ovathan teidän majesteettinnekin silmät kosteina."
Ja tälläkertaa kreivi oli huomaavinaan saman ivallisen sävyn vaimonsa lauseissa, jonka vähää ennen oli havainnut kuningattaren sanoissa.
"Madame", lausui hän Andréelle hieman ankarasti, mistä kyllä huomasi, ettei hänen äänensä ollut sellaiseen tottunut, "onhan luonnollista, että kyyneleet nousevat kuningattaren silmiin. Kuningatar rakastaa kansaansa, ja kansa verta on vuotanut."
"Jumala on kaikeksi onneksi suojellut teitä", sanoi Andrée yhä vielä kylmäkiskoisesti.
"Niin, kyllä, mutta nyt ei olekaan puhe kuningattaresta, madame, vaan teistä. Palatkaamme siis meihin, kuningatar sallii sen kyllä."
Marie-Antoinette nyökkäsi suostumuksensa merkiksi.
"Te pelkäsitte, eikö totta?"
"Minäkö?"
"Te kärsitte, älkää sitä kieltäkö. Teille on tapahtunut jotakin.
Mitä, sitä en tiedä, mutta te saatte sen kertoa minulle."
"Erehdytte."
"Olette ainakin syyttänyt jotakuta, erästä miestä."
Andrée kalpeni.
"Minulla ei ole aihetta syyttää ketään. Tulen kuninkaan luota."
"Suoraanko?"
"Suoraan. Teidän majesteettinne voi tiedustaa."
"Jos niin on asian laita", sanoi Marie-Antoinette, "niin kreivitär on oikeassa. Kuningas rakastaa häntä suuresti ja tietää myös kuinka syvästi minä olen kiintynyt häneen. Hän ei siis ole millään tavoin voinut pahoittaa kreivittären mieltä."
"Mutta", jatkoi Charny, "te lausuitte kuitenkin erään nimen."
"Nimenkö?"
"Niin, tointuessanne."
Andrée katsoi kuningattareen kuin kutsuakseen häntä apuun. Mutta joko kuningatar ei ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, vaan vastasi:
"Niin kyllä, te lausuitte Gilbertin nimen."
"Gilbertin! Olenko minä lausunut Gilbertin nimen!" sanoi Andrée sellainen kauhunväre äänessään, että se vaikutti kreiviin syvemmin kuin pyörtyminen oli tehonnut.
"Kyllä", vahvisti hän, "te lausuitte hänen nimensä."
"Todellako?" sanoi Andrée. "Sepä kummallista!"
Ja vähitellen, niinkuin taivas sulkeutuu salaman jälkeen, nuoren naisen äsken vääntyneet kasvot seestyivät, ja vain muutamat lihakset enää värähtivät hänen kasvoillaan, kuten myrskyn loitotessa taivaan rannalla vielä välkähtelee.
"Gilbert", lausui hän; "minä en tiedä sellaisesta mitään."
"Niin, Gilbertin", sanoi kuningatar. "Muistelkaahan, rakas Andrée."
"Mutta, madame", huomautti kreivi Marie-Antoinettelle, "jos kaikki onkin vain sattumaa, jos se nimi onkin kreivittärelle outo?"
"Ei", tokaisi Andrée, "se ei ole minulle outokaan. Hän on eräs oppinut mies, taitava lääkäri, joka on saapunut Ameriikasta, missä hän on liittynyt Lafayetten seuraan."
"Entä sitten?" kysyi kreivi.
"Entäkö sitten?" lausui Andrée luonnollisella äänellä; "en tunne häntä persoonallisesti, mutta hän kuuluu olevan hyvin arvossapidetty mies."
"Mutta miksi siis olette ollut tuollaisen mielenliikutuksen vallassa?" kysyi kuningatar.
"Mielenliikutuksenko? Olenko siis ollut sen vallassa?"
"Olette; näytti siltä kuin tuota nimeä lausuessanne teitä olisi kidutettu."
"Mahdollista kyllä. Minulle tapahtui seuraavaa: Kuninkaan huoneessa tapasin mustapukuisen, juhlallisen näköisen miehen, joka kertoi minulle synkkiä ja kamalia asioita. Hän kertoi kaikkine hirveine yksityiskohtineen Launayn ja Flessellesin surmaamisen. Kauhistuin siitä ja pyörryin, niinkuin näitte. Ehkä silloin mainitsin tohtori Gilbertin nimen."
"Saattaa niin olla", virkkoi kreivi de Charny, joka näytti jättävän kyselyt sikseen, "mutta olettehan nyt jo taas rauhoittunut?"
"Täydellisesti."
"Pyydän siis teiltä, kreivi, erästä asiaa", lausui kuningatar.
"Noudatan kaikessa teidän majesteettinne tahtoa."
"Menkää siis Bezenvalin, Broglien ja Lambescqin luo ja käskekää heidän jättää joukkonsa siihen, missä ne nyt ovat; neuvostossa kuningas huomenna määrää, mitä on tehtävä."
Kreivi kumarsi, mutta lähtiessään hän loi katseen Andréehen. Tässä katseessa kuvastui herkkä levottomuus. Kuningatar huomasi sen kyllä.
"Kreivitär", kysyi kuningatar, "ettekö palaa minun seurassani kuninkaan luo?"
"En, madame, en", sanoi Andrée kiihkeästi.
"Miksi ette?"
"Pyydän teidän majesteetiltanne lupaa saada palata asuntooni. Tunnen näiden mielenliikutusten jälkeen kaipaavani lepoa."
"Puhukaahan suoraan, kreivitär", sanoi kuningatar; "onko teille tapahtunut jotakin pahaa kuninkaan luona?"
"Ei mitään, madame, ei kerrassaan mitään."
"Jos jotakin on ollut, niin ilmaiskaa se. Kuningas ei aina kohtele ystäviäni hellävaroen."
"Kuningas oli nyt, niinkuin aina ennenkin, minulle peräti hyvä, mutta…"
"Mutta mieluummin olette häntä uudelleen tapaamatta, eikö niin? Aivan varmaan, kreivi, on jotakin tämän kaiken takana", sanoi kuningatar teeskennellyn hilpeästi.
Andrée loi kuningattareen niin rukoilevan, ilmeikkään katseen, että tämä huomasi parhaaksi lopettaa tämän pikkuisen taistelun.
"Kreivitär", sanoi hän, "päästäkäämme kreivi de Charny toimittamaan asiansa, ja palatkaa te omaan huoneistoonne tai jääkää tänne, miten vain itse haluatte."
"Kiitos, madame", sanoi Andrée.
"Lähtekää siis, kreivi de Charny", jatkoi Marie-Antoinette huomaten kiitollisuuden ilmeen Andréen kasvoilla.
Mutta kreivi ei tätä ilmettä huomannut tai ei tahtonut huomata. Hän tarttui vaimonsa käteen ja onnitteli häntä poskien punan ja voimien palaamisen johdosta.
Sitten hän kumarsi syvään ja kunnioittavasti kuningattarelle ja poistui. Mutta juuri lähtiessään hän kohtasi kuningattaren katseen. Se sanoi: "Palatkaa pian." Kreivin silmäys vastasi: "Niin pian kuin mahdollista."
Tuskaa tuntien ja läähättäen Andrée tarkkasi jokaista miehensä liikettä. Hän näytti toivomuksillaan jouduttavan miehensä hidasta ja arvokasta astuntaa ovea kohden, koko tahdonvoimallaan työntävän kreiviä huoneesta.
Heti oven sulkeuduttua pettivät Andréen kaikki voimat, jotka hän oli koonnut voidakseen vallita tilannetta. Hänen kasvonsa kalpenivat, jalat pettivät, ja hän vaipui lähellä olevaan tuoliin, koettaen kuningattarelta pyytää anteeksi tällaista hovitapojen rikkomista.
Kuningatar juoksi uunin luo, otti hajusuolapullon ja antoi Andréen sitä hengittää; piankin tämä toipui oman tahdonvoimansa varassa eikä kuningattaren hoivaamisen vaikutuksesta.
Näiden kahden naisen kesken vallitsi kummallinen suhde. Kuningatar näytti pitävän Andréesta, Andrée tunsi syvää kunnioitusta kuningatarta kohtaan, mutta yhtäkaikki he erityisinä hetkinä eivät enää näyttäneet hyvältä kuningattarelta ja nöyrältä alamaiselta, vaan vihollisilta.
Niinkuin olemme maininneet, Andrée toipui piankin tahdonvoimansa kannustuksesta. Hän nousi, siirsi kunnioittavasti syrjään kuningattaren käden ja lausui kumartaen:
"Teidän majesteettinne on antanut minulle luvan poistua omiin huoneisiini…"
"Niin olen, ja olettehan aina vapaa, rakas kreivitär", vastasi kuningatar; "te ette ole hovisääntöjen alainen. Mutta ennen lähtöänne, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"
"Minullako, madame?" sanoi Andrée.
"Niin, juuri teillä."
"Ei. Kuinka niin?"
"Tohtori Gilbertistä, jonka näkeminen vaikutti teihin niin voimakkaasti."
Andrée vavahti, mutta pudisti vain kielteisesti päätänsä.
"Siinä tapauksessa en enää teitä pidätä, rakas Andrée. Olette vapaa."
Ja kuningatar astui askeleen mennäkseen viereiseen huoneeseensa.
Kun Andrée oli niiannut hovitapojen mukaan syvään, alkoi hän astua toista ovea kohden. Samassa kuului, kuinka Ludvig XVI antoi yömääräyksiä kamaripalvelijalleen.
"Kuningas, madame!" äännähti Andrée peräytyen useita askelia taaksepäin. "Kuningas!"
"Niin kyllä, kuningas", sanoi Marie-Antoinette. "Säikyttääkö hän siinä määrin teitä?"
"Madame, taivaan nimessä!" huudahti Andrée. "En tahdo nähdä kuningasta, en olla hänen edessään, en ainakaan tänä iltana, tai muutoin kuolen häpeästä."
"Mutta sanokaahan viimeinkin…"
"Kaikki, kaikki, jos teidän majesteettinne sitä vaatii. Mutta kätkekää minut."
"Menkää minun huoneeseeni", neuvoi Marie-Antoinette; "saatte lähteä sieltä, kun kuningas on poistunut. Olkaa rauhassa, vankeutenne ei tule pitkäaikaiseksi. Kuningas ei koskaan viivy täällä kauan."
"Kiitos, kiitos!" huudahti kreivitär.
Ja rientäen toiseen huoneeseen hän katosi ovesta samassa, kun kuningas avasi toisen oven ja ilmestyi kynnykselle.
Kuningas astui sisään.