XXX
KUNINGAS JA KUNINGATAR
Kuningatar katsahti ympärilleen ja sitten vastasi ystävällisesti puolisonsa tervehdykseen, ojentaen kätensä.
"Ja mitä onnellista sattumaa saan kiittää tänne tulostanne?" kysyi hän.
"Todellista sattumaa, siinä olette oikeassa, madame. Kohtasin Charnyn, joka sanoi teidän nimessänne menevänsä käskemään taistelukiihkoisia sotilaitamme pysymään alallaan. Tämä kaunis päätös tuotti minulle niin suurta iloa, etten tahtonut mennä huoneistonne ohitse poikkeamatta kiittämään teitä."
"Niin", lausui kuningatar, "olen punninnut asiaa ja arvellut viisaimmaksi antaa joukkojen pysyä rauhallisina kuin antaa syytä sisäiseen sotaan."
"Olen toden totta onnellinen kuullessani tämän mielipiteenne", sanoi kuningas. "Tiesinhän sitäpaitsi, että viimein saisin teidät ajattelemaan siten."
"Teidän majesteettinne huomaa, ettei teidän ole ollut vaikea päästä siihen, koska olen itsestäni tehnyt tämän päätöksen."
"Hyvä! Se todistaa, että olette melkein tyynen järkevä; ja kun olen teille vielä maininnut muutamia mietteitä, olette täydellisesti järkevä."
"Mutta jos olemme samaa mieltä, sire, ovat ne mietelmät mielestäni tarpeettomia."
"Olkaa rauhassa, en aio suinkaan ryhtyä väittelyyn. Tiedättehän, että vihaan sellaista yhtä paljon kuin tekin. Me vain keskustelemme. Ettekö mielellännekin keskustele minun kanssani Ranskan asioista, niinkuin hyvät aviopuolisot puhelevat talousasioistaan?"
Viime sanat lausuttiin hyväntuulisesti, kuten Ludvig XVI:n oli tapa kotioloissaan.
"Oh, hyvin mielelläni kyllä", vastasi kuningatar. "Mutta onkohan hetki hyvin valittu?"
"Kyllä minun luullakseni nyt sopii haastella. Sanoitte siis, juuri äsken, että te ette halua ryhdyttäväksi vihollisuuksiin, eikö niin?"
"Niin sanoin."
"Mutta ette ole ilmaissut minulle perusteitanne."
"Ette ole niitä kysynyt."
"Kysyn siis nyt."
"Me olemme kykenemättömiä tehokkaaseen taisteluun!"
"Ahaa, niinkö asia onkin? Jos siis olisimme mielestänne voimakkaampia, niin te sotisitte."
"Jos tietäisin olevani voimakkaammalla puolella, niin poltattaisin
Pariisin."
"Kuinka varma olinkaan siitä, että tahdoitte välttää sotaa muulla perusteella kuin minä!"
"Mitkä siis ovat teidän syynne?"
"Minunko?" kysyi kuningas.
"Niin", vastasi Marie-Antoinette, "juuri teidän."
"Minulla on vain yksi."
"Sanokaa se."
"Sanon heti. En tahdo ryhtyä sotaan kansan kanssa, koska kansa on mielestäni oikeassa."
Marie-Antoinette teki hämmästystä ilmaisevan liikkeen.
"Oikeassako!" huudahti hän. "Onko kansa oikeassa noustessaan kapinaan?"
"On kyllä."
"Oikeassa valloittaessaan Bastiljin, tappaessaan kuvernöörin, surmatessaan kauppiaitten esimiehen, tuhotessaan sotilaanne?"
"Tosiaankin."
"Tätä te siis olette ajatellut", huudahti kuningatar, "ja siitä tulitte minulle ilmoittamaan!"
"Ja sanon teille vielä senkin, kuinka olen johtunut näin ajattelemaan."
"Syödessännekö?"
"Kas niin, nyt me joudumme ruokakysymykseen. Ette voi antaa minulle sitä anteeksi, että syön, vaan tahtoisitte nähdä minut runollisena ja haaveilevana. Minkä minä sille voin, että minun suvussani syödään? Henrik IV ei ainoastaan syönyt, vaan hän joikin runsaasti. Suuri ja runollinen Ludvig XIV söi niin, että punastuu sitä ajatellessa. Kuningas Ludvig XV paistoi itse pannukakkunsa, saadakseen ne mieleisikseen, ja antoi rouva Dubarryn valmistaa kahvinsa. Minkä minä sille mahdan, että nälkäisenä tahdon syödä? Täytyyhän minun noudattaa esi-isieni Ludvig XV:n, Ludvig XIV:n ja Henrik IV:n esimerkkiä. Jos se on minulle välttämätöntä, niin olkaa suvaitsevainen; jos se on vika, niin antakaa se anteeksi."
"Sire, tunnustakaa toki…"
"Että minun ei pitäisi nälissäni syödä, sitä en tee", sanoi kuningas rauhallisesti pudistaen päätänsä.
"Minä en enää puhu siitä, vaan kansasta."
"Ahaa!"
"Te saatte tunnustaa minulle, että kansa on väärässä."
"Nostaessaan kapinan, ei suinkaan. Tarkastakaamme kaikkia ministereitämme. Hallituksemme alusta alkaen, kuinka moni heistä on todella katsonut kansan parasta? Kaksi, Turgot ja Necker. Te ja hovipiirinne pakotitte minut ajamaan heidät pois. Toisen tähden nostettiin kapina, toisen tähden pannaan ehkä toimeen vallankumous. Puhukaamme hiukan toisista. Ovathan he herttaisia ihmisiä, eivätkö olekin? Herra de Maurepas, tätienne holhokki, viisujen tekijä! Ministerien ei pitäisi laulaa, vaan kansan. Herra de Calonne? Hän sanoi teille hyvin kauniin lauseen, joka tulee ehkä ikuisesti jäämään ihmisten muistoon. Eräänä päivänä, jolloin pyysitte häneltä jotakin mahdotonta, vastasi hän: Jos se on mahdollista, on se jo tehty; jos se on mahdotonta, niin se tapahtuu. Tämä lause on kansalle maksanut ehkä sata miljoonaa. Älkää ihmetelkö, ettei se pidä häntä niin henkevänä kuin te pidätte. Toden totta, käsittäkäähän, madame, että jos säilytän ne, jotka nylkevät kansaa, ja erotan ne, jotka sitä rakastavat, en sillä tavalla rauhoita kansaa ja saa sitä kiintymään hallitukseemme."
"Kas niin! Siis kapinallisuus on luvallista? Julistakaa se periaate! Toden totta, olen iloinen siitä, että tällaista puhuessanne olemme kahden kesken. Mitähän sanottaisiin, jos muut tämän kuulisivat!"
"Te ette sano minulle nyt mitään uutta. Kyllähän tiedän, että Polignacinne, Dreux-Brézénne, Clermont-Tonnerrenne, Coignynne kohottaisivat olkapäitänsä selkäni takana. Minä säälin teidän Polignacejanne, jotka raastavat teidät tuhoon ja joille eräänäkin kertana annoitte Fénestrangen kreivikunnan, maksettuanne siitä kaksitoistasataa tuhatta livreä; teidän Sartinesianne, jolle nyt jo annan vuosittain kahdeksankymmenenyhdeksän tuhannen livren eläkkeen ja joka teiltä sai apurahoiksi kaksisataa tuhatta livreä; prinssi de Dreux-Pontsia, jolle te pakotatte minut antamaan yhdeksänsataaneljäkymmentäviisi tuhatta livreä velkojensa maksamista varten; Marie de Lavalia ja rouva de Magnenvillea, jotka molemmat saavat kahdeksankymmenen tuhannen livren suuruisen eläkkeen; Coignyta, joka on saanut kaikenlaisia etuja, ja kun kerran tahdoin vähentää hänen palkkioitansa, hyökkäsi hän minua vastaan ja olisi epäilemättä lyönyt minua, ellen olisi suostunut hänen vaatimuksensa. Nämähän kaikki ovat teidän ystäviänne? Sen minä sanon teille, vaikka ette sitä uskokaan, kun se on totta, että jos nuo ystävänne olisivat olleet Bastiljissa, niin kansa olisi hävittämisen sijasta lujittanut sitä."
"Ooh!" huudahti kuningatar tehden raivoa kuvaavan liikkeen.
"Sanokaa mitä tahansa, näin on asian laita", väitti Ludvig XVI rauhallisesti.
"Teidän kansallanne ei ole enää pitkälti syytä vihata ystäviäni, sillä he lähtevät maanpakoon."
"Lähtevätkö he!" huudahti kuningas.
"Lähtevät."
"Polignac? Naiset?"
"Niin."
"Sitä parempi", huudahti kuningas, "sitä parempi! Jumalan kiitos!"
"Miksi sanotte, sitä parempi? Miksi, Jumalan kiitos? Ettekö kaipaa heitä?"
"En! Jos heiltä puuttuu matkarahoja, niin annan ne heille. Niitä rahoja ei käytetä huonoon tarkoitukseen, siitä vastaan. Onnellista matkaa, hyvät herrat, onnellista matkaa, hyvät naiset!" sanoi kuningas herttaisesti hymyillen.
"Niin, niin", huokasi kuningatar; "minä huomaan teidän kannattavan heidän raukkamaista menettelyään."
"Koettakaamme päästä sovintoon. Nythän te jo arvostelette heitä oikein?"
"He eivät lähde", huudahti kuningatar, "he karkaavat!"
"Vähät siitä, kun he vain poistuvat!"
"Ja kun ajattelen, että teidän sukunne kehoittaa heitä tällaiseen halpamaisuuteen!"
"Kehoittaako minun sukuni kaikkia teidän suosikkejanne lähtemään? En luullut sukuani niin viisaaksi. Sanokaahan, ketkä sukuni jäsenet tekevät minulle tämän palveluksen, voidakseni heitä kiittää?"
"Tätinne Adélaïde, veljenne Artoisin kreivi."
"Veljeni Artois! Luuletteko hänen noudattavan sitä neuvoa, jonka hän antaa toisille? Luuletteko hänenkin lähtevän?"
"Miksi hän ei lähtisi?" huudahti Marie-Antoinette koettaen iskeä kuningasta sillä.
"Jumala teidän toivomuksenne kuulkoon!" huudahti Ludvig XVI. "Menköön Artoisin kreivi, ja minä lausun hänelle samaa kuin toisillekin: onnellista matkaa, veljeni Artois, onnellista matkaa!"
"Oma veljenne!" huudahti Marie-Antoinette.
"Häntä kannattaa kaivata! Hän on kunnon poika, jolla on sukkeluutta ja rohkeutta, sen tiedän kyllä, mutta ei älyä. Hän näyttelee kuninkaallista prinssiä, niinkuin Ludvig XIII:n aikuinen hienostelija; riidanrakentaja, levoton, joka tuottaa häpeää teille, Caesarin puolisolle."
"Caesarin!" tokaisi kuningatar purevan ivallisesti.
"Tai Claudiuksen, jos siitä pidätte enemmän", vastasi kuningas, "sillä tiedättehän, että Claudius oli Neron kaltainen Caesar."
Kuningatar painoi päänsä kumaraan. Tämä tällainen historiallinen tyyneys sai hänet ihan ymmälle.
"Claudius", jatkoi kuningas, "koska pidätte enemmän Claudiuksen kuin Caesarin nimestä; tiedättehän, että Claudius näki eräänä iltana pakolliseksi sulkea Versaillesin portit, antaakseen teille pienen läksytyksen sen johdosta, että palasitte kotia liian myöhään. Tämän läksytyksen sai teille aikaan Artoisin kreivi. En siis kaipaa Artoisia. Mitä tätiini tulee, niin hänestä tiedetään, mitä tiedetään, siinäkin ansiokas Caesarin suvun edustaja! Mutta en sano hänestä mitään, koska hän on tätini. Menköön hänkin, enkä kaipaa häntä vähääkään! Samoin on Provencen kreivin laita: luuletteko minun häntä kaipaavan? Lähteekö ehkä hänkin? Onnellista matkaa!"
"Hän ei puhu mitään matkastaan."
"Se on ikävää. Katsokaahan, minun mielestäni hän osaa liian hyvin latinaa; hän pakottaa minut puhumaan kanssaan englantia näyttääkseen itse siten viisaammalta. Provence-veljeni toimitti meidän niskaamme Beaumarchaisin, sulkemalla hänet omalla valtuudellaan Bicêtreen tai Fort-l'Évêqueen, en tiedä kumpaan, ja kyllä Beaumarchais antoi meidän kuulla kunniamme. Vai on Provencen kreivi jäljellä! Paha kyllä, paha kyllä! Tiedättekö, madame, että teidän lähellänne olevista miehistä en pidä kunnollisena muita kuin yhtä, herra de Charnytä."
Kuningatar punastui ja kääntyi poispäin.
"Puhelimme äsken Bastiljista", jatkoi kuningas lyhyen vaitiolon jälkeen, "ja te pahoittelitte sen valloittamista."
"Mutta istukaahan toki, sire", sanoi kuningatar, "koska teillä vielä näyttää olevan minulle paljon sanottavaa."
"Ei, kiitos vain, puhelen mieluummin astellessani. Kävellessäni hoidan terveyttäni, josta kukaan ei pidä huolta, sillä jos syönkin hyvin, niin sulatan huonosti. Tiedättekö, mitä tänä hetkenä sanotaan: kuningas on syönyt illallista, kuningas nukkuu. — Näettehän, kuinka minä nukun. Olen tässä seisaallani koettaen sulattaa ruokaani puhelemalla politiikkaa vaimoni kanssa. Minä sovitan! Minä sovitan!…"
"Ja mitä te sovitatte, sanokaahan?"
"Minä sovitan kokonaisen vuosisadan synnit, sillä olen sen syntipukki. Sovitan rouva de Pompadourin, rouva de Dubarryn, Hirvipuiston; sovitan Latude-raukan, joka tyrmässään on kitunut kolmekymmentä vuotta ja kärsimyksiensä kautta tulee ikikuuluisaksi. Hänkin on puolestaan saattanut ihmiset inhoamaan Bastiljia! Mies-parka! Kuinka paljon tyhmyyksiä olenkaan tehnyt suvaitsemalla toisten tyhmyyksiä! Olen auttanut vainoamaan filosofeja, ekonomisteja, tiedemiehiä, kirjailijoita. Nuo kaikki tahtoivat minua rakastaa. He olisivat rakastaneet minua, olisivat tuottaneet kunniaa ja onnea hallituskaudelleni. Olen esimerkiksi tavannut Rousseaun, tuon Sartinesin vainoaman, tavannut eräänä päivänä, jona kutsuitte hänet Trianoniin. Hänen vaatteensa olivat huonosti harjatut ja tukka oli pitkä, se on kyllä totta, mutta hän oli muuten kunnon mies. Jos olisin ottanut ylleni karkean harmaan puvun ja huonot sukat ja sanonut Rousseaulle: Menkäämme Ville d'Avrayn metsään sieniä etsimään…"
"Niin mitä sitten?" kysyi kuningatar tavattoman halveksivasti.
"Mitäkö? Rousseau ei olisi kirjoittanut teoksiaan Savoijalaisoppia eikä Yhteiskuntasopimusta."
"Niin, niin, kyllä tiedän, millä tavalla te ajattelette", sanoi Marie-Antoinette. "Olette varovainen mies, te pelkäätte kansaanne samoin kuin koira pelkää isäntäänsä."
"En, vaan siten kuin isäntä pelkää koiraansa. Sekin merkitsee jo paljon, kun tietää, ettei oma koira pure. Madame, kun kävelen Médorin, Espanjan kuninkaan lahjoittaman pyrenealaisen verikoiran kanssa, ylpeilen sen ystävyydestä. Naurakaa vain, jos tahdotte, mutta ellei Médor olisi ystäväni, niin se repisi valkoisilla hampaillaan minut kappaleiksi. Minä sanon sille: hyvä Médor, pikku Médor, ja se nuolee kättäni. Pidän enemmän sen kielestä kuin sen kynsistä."
"Imarrelkaa siis vallankumouksellisia, hyväilkää niitä, heittäkää niille leivoksia."
"Niin juuri aionkin tehdä. Vakuutan teille, ettei minulla ole mitään muita aikeita. Olen päättänyt koota hiukan rahaa ja kohdella noita herroja kuin verikoiria. Ajatelkaahan esimerkiksi Mirabeauta…"
"Kannattaa todellakin puhua tuosta petoeläimestä."
"Kun annan hänelle viisikymmentä tuhatta livreä kuukaudessa, niin hänestä tulee Médor; jos odotamme, tarvitsee hän ehkä puoli miljoonaa kuukaudessa."
Kuningatar nauroi säälien.
"Herra Bailly", jatkoi kuningas, "herra Bailly sopisi taideministeriksi. Tekisi mieleni muodostaa uusi ministeristö, ja Baillystä tulisi toinen Médor. Suokaa anteeksi, madame, että olen toista mieltä kuin te, mutta minä ajattelen esi-isäni Henrik IV:n tavoin. Hänen politiikkansa vetää vertoja mille muulle politiikalle tahansa, ja muistan varsin hyvin, mitä hän sanoi."
"Ja mitä hän sanoi?"
"Ei kärpäsiä pyydetä etikalla."
"Sancho sanoi samaa, tai jotakin sinnepäin."
"Mutta Sanchohan olisi tehnyt Baratarian kansan hyvin onnelliseksi, jos Barataria olisi ollut olemassa."
"Sire, esi-isänne Henrik IV, johon vetoatte, pyysi susia yhtä hyvin kuin kärpäsiäkin; siitä on todistuksena marski Biron, jonka kaulan hän katkaisutti. Hän saattoi siis sanoa mitä halusi. Ajatellessanne hänen tavallaan ja toimessanne omalla tavallanne te riistätte kaiken arvon kuningasvallalta, joka elää juuri tämän arvon varassa; te unohdatte perusajatuksen: miten käy majesteettiuden? Majesteettius on kyllä vain sana, sen tiedän; mutta tähän sanaan liittyvät kaikki kuninkaalliset hyveet, ken kunnioittaa, hän rakastaa; ken rakastaa, hän tottelee."
"Puhukaamme majesteettiudesta", keskeytti kuningas hymyillen, "niin, puhelkaamme siitä. Te esimerkiksi olette niin majesteetillinen kuin suinkin ajatella saattaa. Ei kukaan Euroopassa, ei edes äitinne Maria-Teresia ole niin pitkälle kehittänyt majesteettiutta."
"Kyllä ymmärrän, tahdotte täten sanoa, että majesteettiudesta huolimatta ei ketään kammota koko Ranskassa niinkuin minua."
"En puhu kammoamisesta, rakas Antoinette", virkkoi kuningas lempeästi, "mutta te ette ehkä ole niin rakastettu kuin ansaitsisitte olla."
"Monsieur", vastasi kuningatar syvästi loukkaantuneena, "te kertaatte kaikenlaisia juoruja. Enhän ole tehnyt pahaa kenellekään, päinvastoin olen tehnyt useinkin hyvää. Miksi minua vihattaisiin, niinkuin sanotte? Miksi minua ei rakastettaisi, vaikka monet huutavat kaiken päivää: Kuningatarta ei rakasteta! Tiedättekö, että jos yksikin ääni vain sen lausuu, niin sata sen kertaa, ja sadasta äänestä tulee kymmenen tuhatta. Näiden kymmenentuhannen väitteen mukaan kaikki huutavat: Kuningatarta ei rakasteta! Ja kuningatarta ei muka rakasteta vain sen vuoksi, että yksi ihminen on sanonut: Kuningatarta ei rakasteta!"
"Hyvä Jumala!" mutisi kuningas.
"Hyvä Jumala", keskeytti kuningatar, "en minä suurtakaan välitä kansansuosiosta, mutta minun mielestäni liioitellaan epäsuosioon joutumistani. Eihän kiitoksia satele, se on kyllä totta, mutta onhan minua ihan jumaloitukin, ja liiallisesta jumaloimisesta siirrytään nyt huutamaan liiallista nurjamielisyyttä."
"Madame, te ette vielä tunne totuutta täydelleen, ja te kuvittelette vielä. Mehän puhuimme Bastiljista, eikö niin?"
"Niin."
"No niin! Bastiljissa oli suuri huone, joka oli täynnä teitä vastaan kirjoitettuja kirjoja. Toivottavasti ne on poltettu."
"Ja mistä minua niissä syytetään?"
"Ymmärrättehän, madame, että olen yhtä vähän syyttäjänne kuin tuomarinnekaan. Kun tuo kirjat ilmestyivät, käskin ottaa koko painokset takavarikkoon ja pistää Bastiljiin. Mutta toisinaan tuollaisia lentokirjasia joutuu käsiini. Nytkin on minulla täällä", sanoi kuningas lyöden taskuaan, "sellainen ja se on ihan hirveä."
"Näyttäkää se minulle", huudahti kuningatar.
"En voi", sanoi kuningas; "siinä on kuvia."
"Ja sellainen te olette", sanoi kuningatar, "niin sokaistu, niin heikko, ettette koettanut päästä selville, mistä lähteestä nämä saavat alkunsa?"
"Mutta muutahan ei tehdäkään, etsitään alkulähteitä. Kaikki poliisivirkailijani ovat harmaantuneet siinä toimessa."
"Te siis tunnette noiden häväistysjuttujen kirjoittajan?"
"Tunnen ainakin tämän kirjoittajan, herra Furthin, koska tässä on hänen antamansa kahdenkolmatta tuhannen viidensadan livren kuitti. Jos vain kannattaa, niin näettehän, etten kitsastele."
"Mutta toiset! Toiset!"
"Toisinaan ne ovat nälkiintyneitä raukkoja, jotka oleksivat Englannissa tai Hollannissa. Kun meitä purraan ja pistetään, silloin etsii ja uskoo löytävänsä krokodiilin tai käärmeen, jonka tahtoo tappaa tai murskata. Mitä vielä, löytää itikan, niin pienen, niin vähäpätöisen, niin likaisen, ettei ilkeä siihen kajota vielä vähemmän sitä tappaa."
"Mainiota! Ellette uskalla itikoihin koskea, syyttäkää häntä, joka ne synnyttää. Voipa toden totta sanoa, että Orleansin Filip siinä on aurinkona."
"Ahaa!" sanoi kuningas taputtaen käsiään, "ahaa, nyt olemme siinä, Orleansin herttuassa! Jatkakaa, jatkakaa, koettakaa saada minut epäsopuun hänen kanssaan."
"Saada teidät epäsopuun vihollisenne kanssa, sire? Todellakin verraton lause!"
Kuningas kohautti olkapäitään.
"Tässä nyt näkee", sanoi hän, "kuinka kaikki voidaan selittää. Orleansin Filip! Te hyökkäätte häneen, joka riensi noudattamaan käskyjäni taistellakseen kapinallisia vastaan! Joka lähti Pariisista ja riensi Versaillesiin. Orleansin herttua minun vihamieheni! Teillä, madame, on Orleansin sukua vastaan käsittämätön nurjamielisyys!"
"Tiedättekö miksi hän saapui? Siksi, että hän pelkäsi muiden rientäessä luoksenne poissaolonsa tulevan huomatuksi. Hän saapui siksi, että hän on raukka."
"Mehän aloitamme taas alusta", sanoi kuningas. "Se, joka tuon on keksinyt, on itse raukka. Te, joka olette sanomalehtiinne kirjoituttanut, että hän pelkäsi Ouessantin luona, olette tahtonut häntä häväistä. Mutta tuo syytös olikin valheellinen. Filip ei pelännyt. Ei paennut. Jos hän olisi paennut, ei hän kuuluisi sukuumme. Orléansilaiset ovat urhoollisia. Onhan se tunnettua. Suvun päämies, joka näytti pikemmin polveutuvan Henrik III:sta kuin Henrik IV:stä, oli miehuullinen, vaikka hänellä olikin Effiat ja lotringilainen ritarinsa. Hän uhmasi kuolemaa Casselin taistelussa. Sijaishallitsijalla oli tosin muutamia moitittavia moraalisia vikoja, mutta hän taisteli Steinkerquen, Nervinden ja Almanzan luona kuin parhain sotilas. Älkäämme lausuko muuta kuin puolet mahdollisista hyvistä puolista, mutta älkäämme sanoko pahaa, jota ei ole olemassakaan."
"Teidän majesteettinne alkaa pestä puhtaaksi kaikkia vallankumouksellisia. Kyllä vielä näette, mitä kaikkea hän saa aikaan. Jos minä suren Bastiljin valloitusta, niin se tapahtuu hänen tähtensä. Niin, suren sitä, että sinne pistettiin rikollisia, kun hän kulki vapaana."
"Jos hän olisi ollut Bastiljissa, niin kylläpä olisimme tänään kauniissa tilanteessa", sanoi kuningas.
"Mitä tämän pahempaa olisi vielä voinut tapahtua?"
"Tiedättehän varsin hyvin, madame, että kansa kuljetti hänen ja
Neckerin kukilla seppelöityjä kuvapatsaita pitkin katuja."
"Tiedän kyllä."
"Jos hänet olisi vapautettu Bastiljista, niin heti porttien ulkopuolelle päästyään hän olisi tullut Ranskan kuninkaaksi."
"Ja ehkä sekin olisi teidän mielestänne ollut oikein?" lausui
Marie-Antoinette katkeran ivallisesti.
"Toden totta olisikin. Kohautelkaa olkapäitänne niin paljon kuin tahdotte, Voidakseni arvostella toisia oikein, asetun heidän kannalleen. Ei korkealta valtaistuimelta näe kansaa selvästi. Minä laskeudun sen tasalle ja kysyn, olisinko porvarina tai maalaisena suvainnut, että ylhäinen herra laskee minut kanojensa ja lehmiensä joukkoon maantuotteena! Olisinko maanviljelijänä kärsinyt sitä, että ylhäisen herran kymmenen tuhatta kyyhkystä syö joka päivä kukin kymmenen rukiin, vehnän tai kauran siementä, mikä yhteensä on noin kaksi kappaa, juuri sen määrän, jonka tahdoin hyötyä; olisinko katsellut, kuinka hänen jäniksensä ja hirvensä raiskaavat niittyni, hänen metsäsikansa tonkivat perunani, veronkantajat kiskovat omaisuuteni ja hän itse hyväilee vaimoani ja tytärtäni ja kuningas riistää poikani sotaan ja papit tuomitsevat kiivaudessaan sieluni kadotukseen!"
"Ottakaa siis, monsieur", keskeytti kuningatar luoden vihasta leimuavan katseen kuninkaaseen, "kuokka käteenne ja menkää hävittämään Bastiljia."
"Luulette sanovanne jotakin hauskaa", lausui kuningas. "No niin, minä menisin todellakin, ellei olisi naurettavaa kuninkaan tarttua kuokkaan, kun hän yhdellä kynänvedolla voi saada saman aikaan. Niin, ottaisin kuokan, ja minua kiitettäisiin, samoin kuin minä kiitän niitä, jotka voivat tämän tehtävän suorittaa. Bastiljin hävittäjät tekevät minulle tavattoman suuren palveluksen, ja teille he tekevät vieläkin suuremman, sillä nyt te ette enää voi ystävienne oikkujen mukaan heittää tyrmään kunniallisia ihmisiä."
"Kunniallisia ihmisiä! Minäkö toimitan sinne kunniallisia ihmisiä?
Onko ehkä herra de Rohan kunniallinen ihminen?"
"Älkää puhuko hänestä, koska minäkään en hänestä puhu. Meidän ei onnistunut toimittaa häntä sinne, koska parlamentti vapautti hänet. Sitäpaitsi se ei ollut kirkkoruhtinaalle oikea paikka, koska Bastiljiin nykyaikaan pantiin vääränrahantekijöitä. Kysyn toden totta, mitä tekemistä vääränrahantekijöillä ja varkailla on siellä? Onhan minulla Pariisissa vankiloita, joissa näiden elättäminen tulee minulle hyvin kalliiksi. Mutta olkoot nyt vielä vääränrahantekijät ja varkaat siellä; pahinta on, että sinne pantiin kunniallisia ihmisiä."
"Kunniallisiako ihmisiä?"
"Niin juuri. Tänään tapasin kunnon miehen, joka pistettiin sinne ja juuri äsken pääsi sieltä pois."
"Milloin?"
"Tänä aamuna."
"Oletteko tänä iltana nähnyt miehen, joka aamulla pääsi Bastiljista?"
"Tulen juuri hänen luotansa."
"Kuka hän on?"
"Muuan teidän tuttavanne."
"Minunko tuttavani?"
"Niin."
"Ja mikä tuon tuttavan nimi on?"
"Tohtori Gilbert."
"Gilbert! Gilbert!" huudahti kuningatar. "Hänkö, joka nimen Andrée mainitsi tointuessaan?"
"Juuri hän. Varmasti se on sama. Voisin vaikka vannoa."
"Oliko se mies Bastiljissa?"
"Voisipa melkein luulla, ettette sitä tiedä, madame."
"En tiedä laisinkaan."
Ja kuningatar lausui, huomatessaan kuninkaan kasvoilla kummastusta kuvaavan ilmeen:
"Ainakin olen sen jostakin syystä unohtanut…"
"Ahaa, juuri niin", huudahti kuningas. "Kun tehdään tuollaista vääryyttä, silloin aina jostakin syystä se unohdetaan. Mutta jos te olette unohtanut sekä syyn että tohtorin, niin rouva de Charny ei ole häntä unohtanut, siitä olen varma."
"Sire, sire!" huudahti kuningatar.
"Heidän välillään on tapahtunut jotakin…" jatkoi kuningas.
"Sire, minä pyydän teitä vaikenemaan", pyysi kuningatar katsoen pelokkaasti huoneeseensa päin, missä Andrée oli piilossa ja voi kuulla kaikki, mitä puhuttiin.
"Kyllä ymmärrän", sanoi kuningas nauraen. "Te pelkäätte Charny-paran saavan tästä tiedon ja saapuvan tiedustelemaan Charny-parka!"
"Sire, minä rukoilen teitä. Rouva de Charny on moitteeton nainen, ja suoraan sanoen uskon pikemmin tuon tohtori Gilbertin…"
"Syytättekö te sitä kunnon miestä?" lausui kuningas. "Minä tiedän mitä tiedän ja pahinta on, että tietäessäni paljon en vielä tiedä kaikkea."
"Te saatte minut tuolla varmuudella ihan jähmettymään", sanoi kuningatar katsoen sivuhuoneeseen päin.
"Mutta minä olen rauhallinen", pitkitti Ludvig XVI; "enhän menetä mitään pysyessäni rauhallisena. Alku viittaa hauskaan loppuun, ja tämän lopun saan kyllä tietää Gilbertiltä, koska hän nyt on lääkärini."
"Lääkärinne! Onko tuo mies lääkärinne? Uskotteko kuninkaallisen henkenne minkä vastatulijan huostaan tahansa!"
"Minä luotan terävään silmääni", vastasi kuningas kylmästi, "ja minä takaan nähneeni sen miehen sielun syvyyksiin."
Kuningatar vavahti vihan ja halveksimisen vallassa.
"Olkaapa vain ylenkatseellinen", sanoi kuningas. "Te ette voi estää sitä, että Gilbert on oppinut mies."
"Sokeutta!"
"Tahtoisinpa nähdä teidät minun sijassani. Tahtoisin tietää, eikö
Mesmer tehnyt mitään vaikutusta teihin ja prinsessa de Lamballeen."
"Mesmerkö?" sanoi kuningatar punastuen.
"Niin, kun neljä vuotta sitten menitte valepukuisena hänen istuntoonsa. Minulla on hyvä poliisi, ja minä tiedän kaikki."
Ja näitä sanoja lausuessaan kuningas hymyili ystävällisesti
Marie-Antoinettelle.
"Te tiedätte kaikki!" sanoi kuningatar. "Olette siis hyvin peitellyt kaikki, koska ette milloinkaan ole puhunut tästä."
"Miksi suotta! Olivathan sanomalehdet ja kaikenlaiset kyhäilijät moittineet teitä kylliksi tämän ajattelemattomuuden johdosta. Mutta palaan Gilbertiin ja Mesmeriin samalla kertaa. Mesmer asetti teidät vesiastian eteen, kosketti teihin teräsvitsalla, teki kaikenlaisia temppuja, koska hän oli temppujen tekijä. Gilbertillä ei ole tällaisia keinoja. Hän ojentaa kätensä naista kohden; nainen nukkuu heti ja nukkuessaan puhuu."
"Puhuu!" sopersi kuningatar kauhuissaan.
"Niin", vastasi kuningas, joka tahtoi lisää kiduttaa puolisoansa. "Niin, Gilbertin nukuttamana hän puhuu, ja uskokaa minua, hyvinkin kummallisia asioita."
Kuningatar kalpeni.
"Puhuiko rouva de Charny kummallisia asioita?" sopersi hän.
"Hyvin kummallisia", vastasi kuningas. "Hänen omaksi onnekseen…"
"Vaiti! Vaiti!" keskeytti Marie-Antoinette.
"Miksi sanotte vaiti! Sanon vain, että hänen omaksi onnekseen minä yksin olin kuuntelemassa."
"Sire, olkaa armias, ei enää sanaakaan."
"En puhukaan, sillä olen kaatumaisillani väsymyksestä. Ja samoin kuin syön nälissäni, menen unisena nukkumaan. Hyvää yötä siis, madame. Jääköön teihin terveellinen vaikutus koko tästä keskustelustamme."
"Mikä vaikutus?"
"Kansa on ollut oikeassa purkaessaan kaiken sen, mitä me ja ystävämme olemme saaneet aikaan, ja todistuksena siitä on tohtori Gilbert-parka. Hyvästi, madame; olkaa varma siitä, että näyttäessäni, missä vika on, uskallan myös vastustaa sitä. Nukkukaa hyvin, Antoinette!"
Kuningas meni huoneen ovea kohden.
"Tahdon vain vielä sanoa", lausui hän palaten ovelta, "että kehoittaisitte rouva de Charnytä solmimaan rauhan tohtori Gilbertin kanssa, jos se vielä käy päinsä. Hyvästi."
Ja hän poistui hitaasti ja sulki itse oven tyytyväisenä kuin mekanikko, joka tuntee hyvän lukkokoneiston toimivan kätensä vaikutuksesta.
Kuningas ei ollut astunut kymmentä askelta käytävää pitkin, kun kreivitär riensi sisään, juoksi ovelle, telkesi sen ja veti verhot ikkunoiden eteen.
Tämän kaiken hän teki nopeasti, kiivaasti, mielettömyyden ja raivon vallassa.
Kun hän sitten oli varma siitä, ettei kukaan voinut nähdä eikä kuulla, palasi hän kuningattaren luo ja vaipui hänen eteensä polvilleen sydäntä vihlovan huokauksen päästessä hänen huuliltaan:
"Pelastakaa minut, madame, taivaan nimessä, pelastakaa!"
Hetkisen oltuaan vaiti hän huokasi ja jatkoi:
"Ja minä kerron teille kaikki!"
* * * * *
Jatkona ilmestyy romaani "Ange Pitou".