XI
Kansalainen Gracchus
Hetken ajan jäi kolmen miehen ryhmä liikkumattomaksi maanalaisen käytävän suulle ovenvartijan laskiessa aukkoon lyhtynsä, joka ei kyennyt valaisemaan sen pohjaa.
Arkkitehti vallitsi voitonriemuisena kolmea toveriaan koko neronsa suuruudella.
"No niin", sanoi hän hetken kuluttua.
"Totisesti, niin", vastasi Santerre, "siinä on kyllä käytävä eittämättömästi. Kuitenkin on otettava vielä selville, minne se johtaa."
"Niin", toisti Richard, "se on otettava selville".
"No hyvä, lähde alas, kansalainen Richard, niin näet itse, olenko minä puhunut totta."
"Voin tehdä paremminkin kuin mennä sitä kautta", sanoi vankilanpäällikkö. "Me palaamme sinun ja kenraalin kanssa Conciergeriehen. Siellä sinä nostat uunin arinakiven, niin me saamme nähdä."
"Niin oikein!" sanoi Santerre. "Lähdetään!"
"Mutta varo", virkkoi arkkitehti, "auki jäänyt paasi saattaa tuoda jonkun mieleen ajatuksia!"
"Kenen perhanan sinä luulet tulevan tänne tähän aikaan?" sanoi Santerre.
"Sitäpaitsi", sanoi Richard, "on tämä sali tyhjä, ja jos Gracchus jää tänne, on se riittävä".
"Olkoon niin", sanoi Gracchus.
"Onko sinulla asetta?" kysyi Santerre.
"Minulla on sapelini ja tämä sorkkarauta, kansalainen kenraali."
"Mainiota! Vartioi tarkoin. Kymmenen minuutin kuluttua olemme luonasi."
Ja suljettuaan ristikko-oven lähtivät kaikki kolme Mercierien salin kautta hakemaan Conciergerien erikoista käytävää.
Ovenvartija katseli heidän loittonemistaan; hän seurasi heitä silmillään niin kauvan kuin saattoi heidät nähdä; hän kuunteli heidän askeliaan niin kauan kuin kuuli; sitten jäätyään kokonaan yksin hän asetti lyhtynsä maahan, istuutui laskien jalkansa käytävän aukkoon roikkumaan ja vajosi mietteisiinsä.
Ovenvartijatkin vajoavat toisinaan mietteisiinsä; mutta tavallisesti ei viitsitä ottaa selvää, mitä he miettivät.
Yhtäkkiä, ollessaan juuri syvimmissä mietteissään, hän tunsi käden laskeutuvan olkapäällensä.
Hän kääntyi, näki tuntemattoman olennon ja aikoi huutaa; mutta samassa painoi jääkylmä pistooli hänen otsaansa.
Hänen äänensä tarttui kurkkuun, hänen käsivartensa vaipuivat voimattomina alas, hänen silmänsä muuttuivat niin rukoileviksi, kuin saattoivat.
"Ei sanaakaan", sanoi vastatullut, "tai olet kuoleman oma".
"Mitä te haluatte, hyvä herra?" sopersi ovenvartija.
Vieläpä vuonna 93:kin saattoi, kuten näkyy, olla hetkiä, jolloin ei sinuteltu ja jolloin unohdettiin sanoa toisiaan kansalaiseksi.
"Minä tahdon", vastasi kansalainen Théodore, "että päästät minut tuonne alas".
"Tekemään mitä?"
"Mitä se sinuun kuuluu?"
Ovenvartija katseli hyvin hämmästyneenä miestä, joka pyysi häneltä tällaista.
Hänen puhetoverinsa luuli tämän katseen pohjalta löytävänsä ymmärtämyksen välähdyksen.
Hän laski aseensa.
"Etkö tahtoisi tulla rikkaaksi?"
"En tiedä; kukaan ei ole minulle ehdottanut mitään sellaista."
"Hyvä, minä ehdotan."
"Tarjoatteko te minulle rikkautta, minulle?"
"Tarjoan."
"Mitä te käsitätte rikkaudella?"
"Viisikymmentätuhatta livreä kullassa, esimerkiksi; kova raha on harvinaista, ja viisikymmentätuhatta livreä kullassa on tänään miljoonan arvoinen. Hyvä on, minä tarjoan sinulle viisikymmentätuhatta livreä."
"Jotta minä päästäisin teidät tuonne alas?"
"Niin, mutta ehdolla, että tulet mukanani ja että autat minua tekemään, mitä aion."
"Mutta mitä te siellä teette? Viidessä minuutissa olisi tämä käytävä täynnä sotamiehiä, jotka pidättäisivät teidät."
Kansalainen Théodore hämmästyi näiden sanojen vakavuutta.
"Voitko estää sotilaita sinne tulemasta?"
"Minulla ei ole mitään keinoa; en tiedä mitään keinoa, etsin turhaan."
Ja saattoi huomata, että ovenvartija kokosi älynsä koko tarkkanäköisyyden keksiäkseen tämän keinon, joka tulisi hänelle tuottamaan viisikymmentätuhatta livreä.
"Mutta huomenna", kysyi kansalainen Théodore, "voimmeko silloin mennä sinne?"
"Voidaan epäilemättä; mutta huomiseen mennessä asetetaan tähän käytävään rautaristikko, joka täyttää koko sen leveyden, ja suuremmaksi varmuudeksi on vielä sovittu, että tämä ristikko on umpinainen, kiinteä ja ilman ovea."
"Silloin on keksittävä toinen keino", sanoi kansalainen Théodore,
"Niin, on keksittävä toinen keino", sanoi ovenvartija; "tuumikaamme".
Kuten siitä monikkomuodosta näkyi, jota kansalainen Gracchus käytti, olivat hän ja kansalainen Théodore jo liitossa. "Mitä sinä toimitat Conciergeriessä?"
"Minä olen ovenvartija."
"Se merkitsee?"
"Minä avaan ovet ja suljen ne."
"Nukutko sinä täällä?"
"Nukun, hyvä herra."
"Syötkö sinä täällä?"
"En aina. Minulla on virkistyshetkeni."
"Ja silloin?"
"Minä käytän niitä."
"Tehdäksesi mitä?"
"Hakkaillakseni Puits-de-Noé-ravintolan emäntää, joka on luvannut mennä kanssani naimisiin silloin kun minulla on tuhatkaksisataa frangia."
"Entä missä on Puits-de-Noé-ravintola?"
"Vieille-Draperie-kadun varrella." w
"Hyvin hyvä."
"Tst, hyvä herra."
Isänmaanystävä heristi korviaan.
"Aha, aha!" sanoi hän.
"Kuuletteko?"
"Kuulen, askelia, askelia."
"He palaavat. Huomaatte hyvin, ettei meillä olisi ollut aikaa."
Tämä meillä tuli yhä ratkaisevammaksi.
"Se on totta! Sinä olet kunnon poika, kansalainen, ja sinä näytät minusta olevan etukäteen määrätty."
"Mihin?"
"Olemaan rikas jonakin päivänä."
"Jumala teitä kuulkoon!"
"Sinä uskot siis Jumalaan?"
"Toisinaan, silloin tällöin, Tänään esimerkiksi."
"Entä sitten?"
"Uskoisin mielelläni."
"Usko siis", sanoi kansalainen Théodore laskien kymmenen kultarahaa ovenvartijan kouraan.
"Perhana!" sanoi tämä katsellen kultaa lyhtynsä valossa. "Oikein siis tosissanne?"
"Niin tosissani kuin saatan."
"Mitä on tehtävä?"
"Ole huomenna Puits-de-Noéssa, niin sanon, mitä sinusta tahdon. Mikä on nimesi?"
"Gracchus."
"No niin, kansalainen Gracchus, huomiseen mennessä laitat vankilanpäällikkö Richardin erottamaan sinut."
"Erottamaan! Entä minun paikalleni?"
"Aiotko jäädä ovenvartijaksi omistaessasi viisikymmentätuhatta frangia?"
"En; mutta ollessani ovenvartijana ja köyhänä olen varma, ettei minua viedä giljotiinille."
"Varma?"
"Tai melkein varma; kun sen sijaan ollessani vapaana ja rikkaana…"
"Sinä piilotat rahasi ja hakkailet kutojanaista sen sijaan, että hakkailisit Puits-de-Noén emäntää."
"No niin, olkoon niin!"
"Huomenna, ravintolassa."
"Mihin aikaan?"
"Kello kuudelta illalla."
"Hävitkää äkkiä, he ovat tuolla… Sanon hävitkää, sillä oletan teidän tulleen holvien lävitse."
"Huomiseen", sanoi Théodore paeten.
Tosiaankin oli jo aika; askelten ja puheen äänet lähenivät. Pimeässä käytävässä näkyi jo loistavan valo, joka läheni.
Théodore juoksi sille ovelle, jonka koppinsa lainannut kirjuri oli hänelle näyttänyt: hän mursi sen lukon sorkkaraudallaan, pääsi puheena olleelle ikkunalle, avasi sen, liukui alas kadulle ja huomasi olevansa Republique-aukion kiveyksellä.
Mutta ennenkuin oli lähtenyt Hävinneiden askelten salista hän saattoi vielä kuulla kansalaisen Gracchuksen kysyvän Richardilta ja tämän vastaavan hänelle:
"Kansalainen arkkitehti oli täysin oikeassa: maanalainen käytävä kulkee
Capetin lesken huoneen alta; se on vaarallista."
"Sen uskon kyllä!" sanoi Gracchus, joka tunnontarkasti sanoi suuren totuuden.
Santerre ilmestyi portaiden aukkoon.
"Entä sinun työmiehesi, kansalainen arkkitehti?" kysyi hän Giraudilta.
"Ennen aamua he ovat täällä ja ristikko asetetaan heti kohta", vastasi ääni, joka näytti tulevan maan uumenista.
"Ja sinä olet silloin pelastanut isänmaan!" sanoi Santerre puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaan.
"Sitä ei tiedä niin tarkalleen, kansalainen kenraali", mutisi Gracchus.