KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU
Sotasuunnitelma
Poliisipäällikkö oli tullut kotiin kello kolme aamulla ja oli lopen väsynyt, mutta myöskin hyvin tyytyväinen kuninkaalle ja rouva Dubarrylle eilen tuotapikaa valmistamaansa iltaan.
Olihan kansan ihastus, jonka dauphinen saapuminen Ranskaan oli jälleen herättänyt, monta kertaa puhjennut ilmoille hänen majesteettinsakin edessä huutoina: "Eläköön kuningas!" Sellaiset huudot olivat viime aikoina suuresti vähentyneet paljon puhutusta Metzin sairastapauksesta asti, jolloin oli vielä nähty koko Ranska kirkoissa tai pyhiinvaelluksilla, koettamassa hankkia terveyttä nuorelle Ludvig XV:lle, jota maa siihen aikaan sanoi nimellä Ludvig Rakastettu.
Toisaalta jälleen oli myöskin rouva Dubarry, jota oli hyvinkin usein loukattu eräillä toisilla ja omantapaisilla huudoilla, tällä kertaa saanut vastoin odotuksiaan melkoisen kauniin kohtelun useilta riveiltä katselijoita, jotka poliisipäällikkö oli älykkäästi asettanut aivan ensimmäisiksi. Ja siksi olikin kuningas ollut sangen tyytyväinen ja palkinnut armollisella hymyllä poliisipäällikköä, joka nyt saattoi olla varma, että hän saisi lämpöiset kiitokset.
Niinpä olikin hän nyt pitänyt oikeutenaan maata kahteentoista saakka, mitä hänelle ei ollut tapahtunut melkoisen pitkään aikaan. Ja noustessaan ylös oli hän käyttänyt tätä itselleen antamaansa lomapäivää niin taloudellisesti, että hän samalla aikaa kuunteli yöraportteja ja koetteli päähänsä paria tusinaa uusia peruukkeja.
Juuri kun hän oli asettanut päähänsä seitsemännen peruukin ja kuunnellut kolmannen osan luettavaa, ilmoitettiin vieraaksi varakreivi Jean Dubarry.
— Hyvä, — ajatteli herra de Sartines, — nyt tulevat ne kiitokset!
Tai: se hänen tietää? Naiset ovat niin oikullisia.
"Pyytäkää kreiviä astumaan saliin", sanoi hän sitten.
Jean oli väsynyt aamupäivä-urakkaansa ja istahti nojatuoliin. Poliisipäällikkö tuli nopeasti sisään, ja hän saattoi heti omin silmin nähdä, ettei keskustelu toisi millään tavoin ikävyyksiä. Jean näytti suorastaan loistavalta.
Herrat puristivat toistensa kättä.
"Ne niin, varakreivi", kysyi herra de Sartines; "mikä teidät näin varhain tänne tuo?"
Jean oli kovin tottunut imartelemaan sellaisten henkilöiden itserakkautta, joiden kanssa hän tahtoi päästä hyviin kirjoihin, ja niinpä hän lausui:
"Ennen kaikkea oli minulla halu tulla toivottamaan onnea eilisen juhlan erinomaisen järjestelyn johdosta."
"Ah, kiitän nöyrimmästi. Virallisestiko?"
"Kyllä, virallisesti, mitä Luciennesiin tulee."
"Muuta en toivokaan. Sieltähän aurinko nousee, vai kuinka?"
"Kyllä, ja siellä se joskus laskee levollekin."
Ja Jean Dubarry oli purskahtaa melkoisen kömpelöön nauruunsa, joka kuitenkin antoi hänen kasvoilleen tuon hänen niin usein tarvitsemansa leppoisen leiman; mutta jatkoi samassa:
"Mutta paitsi onnentoivotuksia, jotka minun oli teille tuotava, on minun pyydettävä teiltä pieni palveluskin."
"Vaikka kaksi, jos vain pystyn ne täyttämään."
"Oh, siihen voitte vastata aivan heti. Jos jokin on Pariisissa kadonnut, onko toivoa saada se takaisin?"
"Kyllä, jos sillä ei ole mitään arvoa tai jos se on hyvin arvokas."
"Sillä, jota minä haen, ei tosiaan ole paljon arvoa", sanoi Jean pudistaen kieltävästi päätänsä.
"Mitä te sitten haette?"
"Erästä noin kahdeksantoista vuotiasta nuorukaista."
Herra de Sartines ojensi kätensä, otti paperia ja alkoi sitten kirjoittaa siihen lyijykynällä.
"Kahdeksantoista vuotias. Mikä hänen nimensä on, tuon nuorukaisen?"
"Gilbert."
"Mitä hän tekee?"
"Vähimmän, mitä suinkin voi, luullakseni."
"Mistä hän on kotoisin?"
"Lotringista."
"Missä hän on ennen oleskellut?"
"Hän on ollut Taverneyn perheen palveluksessa."
"He ovat siis tuoneet hänet kanssaan tänne?"
"Eivät; minun sisareni Chon korjasi hänet keskeltä maantietä nälkään nääntymässä, hän otti hänet vaunuihinsa, toi hänet Luciennesiin, ja siellä…"
"No niin, siellä?"
"Pelkään, että se vintiö on käyttänyt vierasvaraisuutta väärin."
"On varastanut?"
"Ei, sitä en juuri väitä."
"Mutta mitä sitten?"
"Tarkoitan, että hän karkasi sieltä varsin kummallisella tavalla."
"Tahdotte nyt hänet takaisin?"
"Niin."
"Onko teillä aavistusta, missä hän oleksii?"
"Minä tapasin hänet tänä aamuna suihkukaivolla Rue Plâtrière-kulmassa ja luulen hyvällä syyllä, että hän asuu sen saman kadun varrella. Taidanpa melkein osata ilmoittaa talonkin."
"No niin, jos tiedätte talon, ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin antaa napata hänet siellä kiinni. Mitä aiotte hänelle tehdä, kun saatte hänet käsiinne? Tahdotteko pistää hänet Charentoniin tai Bicêtreen?"
"Emme, sitä emme juuri aio."
"No, aikokaa nyt vain kaikkea, mitä tahdotte! Puhukaa huoletta."
"Ei; minun siskoni piti päinvastoin sangen paljon tuosta pojasta ja hän olisi mielellään pitänyt hänet talossa; poika on melkoisen älykäs. No niin, jos hänet mukavalla tavalla voitaisiin tuoda takaisin sisareni luo, se olisi mainio asia."
"Koettelemme. Te ette ole tiedustellut, kenen luona hän oleksii Rue de Plâtrièren varrella?"
"En; ymmärrättehän, etten tahdo ilmaista itseäni ja vaikeuttaa ehkä asemaa. Hän huomasi minut ja juoksi pakoon niinkuin piru kintereillään. Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että minä tunnen hänen olinpaikkansa, niin olisi hän sieltä heti muuttanut."
"Olette oikeassa. Rue de Plâtrière? Onko se talo kadun loppupäässä, keskikohdalla vai alkupäässä?"
"Noin kolmanneksen päässä täältäpäin lukien."
"Olkaa huoletta, minä lähetän sinne vartavasten teidän tähtenne luotettavan miehen."
"Voi, hyvä poliisipäällikkö, luotettavakin mies saattaa lörpötellä, olkoon miten varma tahansa."
"Ei toki, meillä ei lörpötellä."
"Tuo nuorukainen on viekas vintiö."
"Ah, ymmärrän: anteeksi, etten tullut heti sitä ajatelleeksi. Te haluatte, että minä itse…? Todellakin, te saatatte olla oikeassa… se on ehkä parempi… sillä sattuu ehkä vaikeuksia, joita ette aavistakaan."
Vaikka Jean oli vakuutettu, että virkaherra tahtoi vain lisätä omaa arvoaan, ei hän kuitenkaan halunnut riistää merkitystä hänen sanoiltaan. Lisäsipä hän vielä:
"Juuri ottaen huomioon nuo aavistamanne vaikeudet minä toivonkin teidän henkilökohtaisia toimenpiteitänne."
Herra de Sartines soitti kamaripalvelijaansa.
"Käske varustamaan vaununi", sanoi hän.
"Minulla on vaunut", keskeytti Jean.
"Ei kiitoksia, minä ajan mieluummin omillani, ne ovat vaakunattomat ja ajurin ja yksityishenkilön rattaiden välimuoto. Mitä maalautan ne uudestaan kerta kuussa, ja siten niitä on vaikea tuntea. Sallikaa minun nyt, kun hevosia valjastetaan, koetella, sopivatko uudet peruukkini päähäni."
"Tehkää se vain", vastasi Jean.
Herra de Sartines kutsui huoneeseen peruukkimestarinsa, joka oli oikea taiteilija ja toi hoidokilleen oikean mallikokoelman peruukkeja. Niissä oli kaikenmuotoisia, kaikenvärisiä ja kaikensuuruisia: virkamiesperuukkeja, asianajajan peruukkeja, kruununvuokraajan peruukkeja, ratsuperuukkeja. Salapoliisihommainsa tähden muutti herra de Sartines joskus kolme, neljä kertaa päivässä pukua, ja hän piti ulkoasunsa säntillisyyttä suuressa arvossa.
Virkaherran koetellessa neljättäkolmatta peruukkia ilmoitettiin hänelle, että hevoset olivat valjaissa.
"Tunnette siis sen talon?" kysyi herra de Sartines matkalla Jeanilta.
"Hitto, näen sen tänne saakka!"
"Katsoitteko, minkälainen pääsy siihen oli?"
"Kyllä, se oli ensimmäinen seikka, mitä ajattelin."
"Ja miten siis taloon mennään?"
"Katettua kujaa pitkin."
"Ahaa! Käytävää, joka lähtee kadulta kolmasosan päässä sitä täältä päin lukien, sanoitte?"
"Niin, ja siinä on pieni säleportti."
"Peijakas, säleportti! Tiedättekö, missä kerroksessa teidän karkulaisenne asuu?"
"Ullakkohuoneessa. Muuten saatte heti itse nähdä, sillä tuolla on jo suihkukaivo."
"Käymäjalkaa, ajaja!" käski poliisipäällikkö.
Mies hiljensi vauhtia; herra de Sartines työnsi vaunujen ikkunan auki.
"Katsokaa tuolla", sanoi Jean, "tuo likainen talo".
"Ah", huudahti de Sartines ja löi kämmeniään yhteen; "sitäpä minä juuri pelkäsin".
"Mitä, pelkäättekö te jotakin?"
"Kovinkin!"
"Mitä te sitten pelkäätte?"
"Teillä on huono onni."
"Selittäkää."
"No niin, tuo likainen talo, jossa teidän karkulaisenne piilee, on juuri sama, jossa Geneven herra, Rousseau asuu."
"Kirjailija Rousseau?"
"Niin."
"No, mitä se teitä liikuttaa?"
"Mitäkö se muka minua liikuttaa? Ah, näkee hyvin, ettette ole poliisipäällikkö ja ettei teillä ole mitään tekemistä filosofien kanssa."
"Pyh, Gilbertkö olisi Rousseaun kodissa! Kuinka sellaista oletatte?"
"Ettekö sanonut itse, että nuorukaisenne on filosofi?"
"Kyllä."
"No niin, vakka kantensa hakee."
"Oletetaan sitten, että hän on herra Rousseaun luona."
"Niin, sen oletamme."
"Mitä siitä sitten seuraa?"
"Lempo, ettette saa häntä kynsiinne."
"Mikä on esteenä?"
"Koska Rousseau on hyvin pelättävä mies."
"Miksi ette siis pistä häntä Bastiljiin?"
"Sitä ehdotin äsken kuninkaalle, mutta hän ei uskaltanut."
"Mitä ihmettä, eikö hän uskaltanut?"
"Ei, hän tahtoi lykätä syyn vangitsemisesta minun niskoilleni, enkä minä puolestani ollut lainkaan kuningasta rohkeampi."
"Oho, tosiaanko?"
"Aivan niinkuin sanon. Vakuutan, että ihminen ajattelee asiaa kaksi kertaa, ennenkuin antautuu noiden filosofisten leukain purtavaksi. Peste! Vangitseminen herra Rousseaun kotona, ei, rakas ystäväni, se ei käy päinsä!"
"Kunnon ministeri, minun mielestäni te pelkäätte turhaa. Eikö kuningas ole maassa korkein ja te hänen poliisipäällikkönsä?"
"Te olette hupaisia, te maallikot! Kun olette sanonut: 'Eikö kuningas ole korkein maassa?' luulette kuitanneenne koko asian. No niin, kuulkaa siis, hyvä kreivi. Minä vangitsisin mieluummin teidät rouva Dubarryn luona kuin tuon Gilbertin Rousseaun kodissa."
"Tosiaanko! Kiitoksia kunniasta!"
"Niin, se totisesti nostaisi vähemmän meteliä. Te ette voi kuvitellakaan, kuinka arkapintaisia nuo kirjailijat ovat; vähimmästäkin naarmusta he kirkuvat niinkuin heidän luitaan katkottaisiin."
"Mutta: ei nyt nähdä mörköjä! Onkohan aivan varmaa, että herra Rousseau pitää luonaan tuota karkulaistamme? Onko tämä nelikerroksinen talo hänen omansa ja yksinäänkö hän siellä asuu?"
"Rousseaulla ei ole kolikkoakaan eikä siis taloakaan Pariisissa. Tuossa luolassa asuu paitsi häntä ehkä viisitoista, kaksikymmentä vuokralaista. Mutta muistakaa: pitäkää aina onnettomuutta varmana, jos luulette sellaisen teitä uhkaavan; jos sen sijaan odotatte onnea, niin älkää siihen luottako. Ikävillä seikoilla on aina yhdeksänkymmentäyhdeksän mahdollisuutta ja mieluisilla ainoastaan yksi. Mutta malttakaapas vähän; minä otin muistiinpanoni mukaan, koska aavistin, mitä oli tuleva."
"Mitkä muistiinpanot?"
"Muistiinpanoni Rousseausta. Luuletteko hänen astuvan askeltakaan meidän siitä tietämättä?"
"Oho, aivanko totta? Hän on siis todellakin vaarallinen mies?"
"Ei, mutta hänestä on meillä paljon huolta; sellainen hassu voi koska tahansa taittaa kätensä tai jalkansa, ja silloin syytetään heti meitä."
"No, katkaiskoon siis kerrankin niskansa!"
"Jumala sellaisesta varjelkoon!"
"Suokaa minun teille sanoa, etten ymmärrä Teitä laisinkaan."
"Kansa kivittelee kyllä silloin tällöin tuota kunnon geneveläistä; mutta se vaatii sen huvin pelkästään itselleen; jos me heittäisimme pienimmänkin kiven häntä kohti, niin tulisimme me vuorostamme kivitetyiksi."
"Minä en ymmärrä moisia kursailuja, antakaa anteeksi."
"Sentähden täytyy meidän ryhtyä sangen varoviin toimenpiteisiin. Toivokaamme nyt yhtä ainoaa, mikä on mahdollista, nimittäin sitä, ettei hän ole Rousseaun luona. Vetäytykää aivan vaunujen perukkaan."
Jean totteli, ja herra de Sartines käski miehensä ajaa muutaman askeleen edemmäksi kadulle. Sitten avasi hän lompakkonsa ja otti siitä joitakin papereita.
"Katsotaanpas", virkkoi hän: "mistä päivästä alkaen tuo teidän nuorukaisenne on ollut Rousseaun luona, jos hän siellä on?"
"Tämän kuun kuudennestatoista."
"Tämän kuun kuudennestatoista."
"'17. p:nä. Rousseau on nähty kello kuusi aamulla kokoamassa yrttejä Meudonin metsässä; hän oli yksin.'"
"Oliko hän yksin?"
"Jatketaan. 'Samana päivänä kello kaksi iltapuolella kokosi hän vielä yrttejä, mutta erään nuoren miehen seurassa.'"
"Ahaa!" huudahti Jean.
"Nuoren miehen seurassa, kuulitteko", toisti herra de Sartines.
"Se oli kai hän; mordieu, kyllä varmaankin!"
"No, mitäs tästä sanotte: 'Nuori mies näytti surkean köyhältä.'"
"Se oli hän!"
"'Hän söi ahnaasti.'"
"Ihan sattuvaa!"
"'He poimivat molemmat yrttejä ja panivat ne peltikoteloon.'"
"Lempo soi, lempo soi!" äänteli Jean Dubarry.
"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki. Kuulkaa: 'Illalla vei hän nuoren miehen kanssaan kotiinsa; keskiyöllä ei nuori mies vielä ollut lähtenyt hänen luotaan.'"
"Hyvä!"
"'18. p:nä. — Nuori mies ei ole vielä lähtenyt talosta, vaan näyttää asettuneen asumaan Rousseaun luo.'"
"Minulla on vielä kipene toivoa."
"Te sitten olette tosiaan optimisti! Olkoon menneeksi, ilmaiskaa minulle tuo toivonne."
"Hänellä voi olla sukulainen talossa."
"Hyvä! Täytetään siis toivomuksenne, tai paremminkin viedään viimeinen toivonne. Seis, ajaja!"
Herra de Sartines laskeusi vaunuista. Hän ei ollut kulkenut kymmentä askelta, kun hän kohtasi harmaapukuisen ja melkoisen epäilyttävän näköisen miehen.
Kun mies huomasi korkean virkaherran, otti hän hatun päästään ja pisti sen siihen takaisin, näyttämättä pitävän tervehtimistä ylen tärkeänä, vaikka hänen katseestaan huomasikin, että hän oli tervehtimäänsä kohtaan peräti nöyrä ja altis.
Poliisipäällikkö viittasi, mies lähestyi häntä, kuunteli nöyrästi joitakin käskyjä ja katosi sitten sen talon puutarhaan, jossa Rousseau asui.
Poliisipäällikkö nousi jälleen vaunuihinsa.
Viiden minuutin kuluttua ilmestyi harmaapukuinen takaisin ja lähestyi vaunujen ovea.
"Minä käännän naamani tänne oikealle päin", sanoi Jean Dubarry, "ettei vain minua nähtäisi".
Herra de Sartines hymyili, kuunteli salapoliisinsa ilmoitusta ja päästi hänet menemään.
"No niin?" kysyi Jean Dubarry.
"Aivan kuin aavistin, teillä on huono onni. Gilbert asuu tosiaan
Rousseaun luona. Uskokaa minua, luopukaa hänestä."
"Luopua hänestä?"
"Niin. Ette suinkaan oikun vuoksi tahdo ärsyttää vastaanne kaikkia
Pariisin filosofeja, vai mitä?"
"Ah, mutta mitä kälyni Jeanne tästä sanoo?"
"Hänelle on tuolla Gilbertillä siis niin suuri merkitys?" kysyi herra de Sartines.
"Kyllä."
"No niin, siinä tapauksessa eivät tässä auta muut kuin lempeät keinot. Olkaa kohtelias, hivelkää hellästi Rousseauta, koettamatta riistää häneltä väkisin Gilbertiä, niin hän luovuttaa hänet teille mielisuosiolla."
"Ma foi, voisitte yhtä hyvin pyytää meitä silittämään karhua."
"Se on ehkä paljon helpompaa kuin luulettekaan. Eipä olla levottomia. Hän pitää kauneista kasvoista; kreivittären ovat ylen kauniit, eivätkä myöskään neiti Chonin ole epämiellyttävät. Sanokaapas, luuletteko, että kreivitär tahtoisi antaa jonkin uhrin päähänpistonsa puolesta."
"Vaikka sata."
"Luuletteko, että hän myöntyisi rakastumaan herra Rousseauhon?"
"Kyllä, jos välttämättä sitä vaaditaan."
"Se olisi ehkä edullista; mutta tarvitaan välittäjää, joka lähentää heitä toisiinsa. Tunnetteko jonkun, joka puolestaan tuntee Rousseaun?"
"Kyllä, herra de Contin."
"Ei kelpaa; hän epäilee kaikkia prinssejä. Meidän täytyy saada joku vähäpätöinen henkilö, joku oppinut, joku runoilija."
"Moisten kanssa me emme seurustele."
"Mutta enkö ole nähnyt, että kreivittären vieraana käy joskus herra de Jussieu?"
"Botanisti?"
"Niin."
"Aivan totta; hän käy joskus Trianonissa, ja kreivitär antaa hänen repiä kukkalavojaan."
"Siinä on teille mies; Jussieu on ystäväni."
"Sitten asia sujuu itsestään?"
"Melkeinpä."
"Minä siis saan tuon Gilbertini?"
Herra de Sartines harkitsi asiaa vielä hetkisen.
"Kyllä, alan sitä jo luulla", vastasi hän; "ja ilman väkivaltaa ja meteliä; Rousseau luovuttaa hänet aivan köysiin pantuna".
"Niinkö luulette?"
"Minä olen siitä varma."
"Mutta mitä sitä varten täytyy tehdä?"
"Eräs aivan vähäpätöinen asia. On kai teillä jokin asumaton paikka
Meudonin tai Marlyn seuduilla?"
"Kyllä, sellaisista ei puutetta; minä tiedän vähintäin kymmenen
Luciennesin ja Bougivalin välillä."
"No hyvä, antakaa sommitella sinne jonkinlainen… kuinka sanoisinkaan… filosofien loukku."
"Mitä ihmettä? Kuinka tuon käsittäisin?"
"On pantava kuntoon pyydys filosofeille."
"Ka, millä lemmon tavalla sellainen järjestettäisiin?"
"Olkaa huoletta, minä annan teille suunnitelman siihen. Ja lähtekäämme nyt pian täältä pois; nähkääs, tuolla meitä jo katsellaan. Ajaja, kotiin päin!"