KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU
Mitä herra de la Vauguyonin, Ranskan prinssien opettajan, piti tehdä dauphinin hääiltana
Historian merkkitapahtumat ovat romaanikirjailijalle samaa kuin jättiläiskorkeat vuoret matkustavalle. Hän katselee niitä, hän kulkee niiden ympäri, hän tervehtää niitä ohimennessään, mutta niiden ylitse hän ei voi hypätä.
Niin katselkaamme, kiertäkäämme ja tervehtikäämme mekin
Versaillesissa vietettyjä suurenmoisia dauphinin hääjuhlallisuuksia.
Ranskan hovin seremoniakirja on ainoa kronikka, jonka tietoihin
tällaisissa tapauksissa voi turvautua.
Ludvig XV:n aikaisen Versaillesin loiston, sen hovipukujen, livreain ja kirkollisten koristusten kuvaileminen ei anna mitään tehokasta lisää pieneen kertomukseemme, tälle vaatimattomalle kulkijattarellemme, joka syrjäpolkuja pitkin seuraa Ranskan historian suurta valtatietä.
Me annamme siis niin ollen juhlallisuuksien mennä menojaan kauniin toukokuun päivän lämpöisessä auringonpaisteessa; annamme korkeain vieraiden hiljaa vetäytyä pois ja kertoa tai tehdä huomautuksia ihmeistä, joita näkemässä he äsken olivat olleet. Mutta itse me palaamme omiin tapahtumiimme ja henkilöihimme, jotka eivät kuitenkaan historialliselta kannalta katsoen ole jonkinlaista arvoaan vailla.
Kuningas oli väsynyt edustamisvelvollisuudestaan ja ennen kaikkea päivällisistä, jotka olivat ylen pitkälliset ja järjestetyt orjallisesti suuren dauphinin, Ludvig XIV:n pojan hääjuhlain menojen mukaisiksi. Senvuoksi poistui kuningas jo kello yhdeksän aikaan huoneistoonsa ja lähetti luotaan kaikki muut henkilöt paitsi herra de la Vauguyonin, kuninkaallisten prinssien opettajan.
Tämä herttua, lämmin jesuiittain ystävä, joille hän toivoi saavansa rouva Dubarryn avulla maahanpaluun sallituksi, piti kasvatustehtäväänsä osaksi täytettynä, koska Berryn herttua meni nyt naimisiin.
Se ei kuitenkaan ollut työn raskain osa, sillä vielä oli Ranskan prinssien opettajan viimeisteltävä Provencen ja Artoisin kreivien kasvatus, nuorukaisten, joista toinen oli viidentoista, toinen kolmentoista vuotias. Provencen kreivi oli salaisen sisukas ja hillitön, Artoisin kreivi ajattelematon ja talttumaton. Mutta dauphin oli, paitsi että hänellä oli eräitä hyviä ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä oivallisen oppilaan, ennen kaikkea dauphin, nimittäin kuninkaan läheisin olento Ranskassa, joten herra de la Vauguyonille saattoi koitua melkoinen vahinko, jos hän nyt menettäisi vaikutuksensa dauphinin mieleen, jossa ehkä nainen tästä lähtien anastaisi vallan.
Kun kuningas pyysi herra de la Vauguyonia jäämään luokseen, saattoi viimemainittu olettaa hänen majesteettinsa huomanneen hänen tappionsa ja tahtovan korvata sitä jollakin hyvityksellä. Kun jonkun henkilön kasvatus on päättynyt, saa opettaja tavallisesti kunnialahjan.
Tämä seikka sai Vauguyonin herttuan, joka oli sangen tunteellinen mies, esiintymään tällä kertaa vielä tunteellisempana. Koko päivällisaterialla oli hän alinomaa nostanut nenäliinan silmilleen osoittaakseen, miten ankaraa surua hänen oppilaansa kadottaminen hänelle tuotti. Kun jälkiruoka viimein oli nautittu, niin hän oikein nyyhkytteli; mutta kun hän sitten joutui yksin, oli hän melkoista rauhallisempi.
Kutsu kuninkaan luo houkutteli jälleen nenäliinan taskusta esille ja kyyneleet vuotamaan silmistä.
"Tulkaa, la Vauguyon-parka", sanoi kuningas heittäytyen mukavasti lepotuoliin; "tulkaa, niin pakistaan vähän".
"Olen palveluksessanne, teidän majesteettinne", vastasi herttua.
"Istukaa tuohon, hyvä herttua; te taidatte olla aika väsynyt."
"Minäkö istumaan, sire?"
"Niin, istukaa kursailematta."
Ludvig XV osoitti herttualle töyrytuolia, joka oli asetettu niin, että valo lankesi kohtisuoraan opettajan kasvoille, mutta jätti sen sijaan kuninkaan kasvot varjoon.
"No niin, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV: "nyt on kasvatustehtävänne täytetty".
"Niin, sire."
Ja la Vauguyon huokasi.
"Todellakin, hyvin suoritettu tehtävä!" jatkoi Ludvig XV.
"Teidän majesteettinne on liian hyvä."
"Ja se tuottaa teille melkoista kunniaa, herttua."
"Teidän majesteettinne suorastaan kukkuroi minut hyvyydellänne."
"Hänen korkeutensa dauphin on luullakseni Euroopan oppineimpia prinssejä."
"Samaa luulen minäkin, sire."
"Etevä historian tuntija?"
"Melkoisen etevä."
"Varma maantieteessä?"
"Sire, hänen korkeutensa dauphin laati itse karttoja, joita moni insinööri ei pystyisi tekemään."
"Hän urheilee oivallisesti?"
"Ah, sire, se kiitos kuuluu eräälle toiselle, sillä minä en ole sitä hänelle opettanut."
"Vaikkapa ette, hän sen kuitenkin osaa."
"Kyllä, erittäin hyvin."
"Entä kellosepän homma sitten… kuinka näppärä mies!"
"Niin, se on hämmästyttävää, sire."
"Kuusi kuukautta ovat kelloni käyneet aivan yhdessä kuin vaunujen neljä pyörää pääsemättä toistensa edelle. Ja hän hoitaa ne kaikki yksinään."
"Tämä sisältyy mekaanisiin tietoihin, sire, ja minun täytyy tunnustaa, ettei minulla ole siinäkään asiassa mitään osuutta."
"Mutta entäpä matematiikka, merenkulkutiede?"
"Kyllä, sire, siinä tieteen haarat, joihin minä olen koettanut aina innostuttaa hänen korkeuttaan dauphinia."
"Hän on hyvin etevä niissä. Tässä eräänä iltana kuulin hänen juttelevan herra de la Peyrousen kanssa greliineistä [eräänlaista teräsköyttä. Suom.], vanttilaitteista ja prikipurjeista."
"Kaikki meritermejä… niin, sire."
"Hän puhuu sellaisista asioista kuin mikä Jean Bart." [Kuuluisa merenkulkija Ludvig XIV:n ajalta. Suom.]
"On tosiaan totta, että hän on niihin seikkoihin hyvin perehtynyt."
"Mutta niistä hänen on kiittäminen kuitenkin juuri teitä."
"Teidän majesteettinne palkitsee minua yli ansioitteni, kun teidän majesteettinne lukee osalleni rahdunkin, miten vähäpätöisen tahansa, talleista eduista, joita hänen korkeutensa dauphin on opinnoillaan saavuttanut."
"Minä uskonkin, herttua, että hänen korkeudestaan dauphinista tulee kerran hyvä kuningas, hyvä valtion raha-asiain järjestäjä ja hyvä perheen isä. Mutta kun tätä ajattelen, herttua, — toisti kuningas ja pani koron näille viimeisille sanoilleen, uskotteko te, että hänestä tulee hyvä perheenisä?"
"Sire", vastasi herra de la Vauguyon aivan vilpittömästi, "minä uskon, että koska hänen korkeutensa dauphinin sydämessä orastavat kaikki hyveet, on sekin hyve suljettuna siihen niinkuin muutkin".
"Te ette ymmärrä minua, herttua", vastasi Ludvig XV; "minä kysyin teiltä, tuleeko hänestä hyvä perheen isä".
"Tunnustan, sire, etten voi teidän majesteettianne ymmärtää. Missä merkityksessä teidän majesteettinne tuota minulta kysyy?"
"Niin, sellaisessa merkityksessä, että… Enhän erehdy, että te olette lukenut raamattuanne, hyvä herttua?"
"Kyllähän sen olen lukenut, sire."
"No niin, te tunnette patriarkat, vai mitä?"
"Kyllä."
"Tuleeko hänestä hyvä patriarkka?"
Herra de la Vauguyon katsoi kuninkaaseen kuin tämä olisi puhunut silkkaa hepreaa; ja käännellen hattuansa käsissään hän vastasi:
"Sire, suuri kuningas on kaikkea, mitä hän tahtoo."
"Anteeksi, hyvä herttua", intti kuningas; "minä huomaan, ettemme ymmärrä toisiamme oikein".
"Sire; minä koetan parastani."
"Minun täytyy siis puhua selvemmin", virkkoi kuningas. "Kuulkaa nyt, tehän tunnette dauphinin kuten oman poikanne?"
"Kyllä, sire."
"Te tunnette hänen taipumuksensa?"
"Kyllä."
"Hänen intohimonsa?"
"Oh, mitä intohimoihin tulee, sire, se on toinen asia: jos hänen korkeudellaan olisi sellaisia ollut, olisin minä ne perinpohjin pois juurittanut. Mutta onneksi olen päässyt siitä vaivasta; Monseigneurilla ei ole intohimoja."
"Onneksi, sanoitte?"
"Niin, eikö se sitten ole onni?"
"Hänellä ei siis ole niitä?"
"Intohimojako? Ei, sire."
"Ei yhtään?"
"Ei yhtään ainoaa, siitä vastaan."
"Kas niin, sitä minä pelkäsinkin", sanoi kuningas. "Dauphinista tulee sangen hyvä kuningas, erittäin hyvä raha-asiain hoitaja, mutta kunnon patriarkkaa ei hänestä tule koskaan."
"Voi, sire, te ette ole kehoittanut minua kehittämään hänen korkeuttaan dauphinia patriarkallisuuteen."
"Mutta siinä minä tein kovin väärin. Minun olisi pitänyt muistaa, että hän kerran menee naimisiin. Mutta vaikka hänellä ei olekaan intohimoja, ette suinkaan silti ole kokonaan toivoton hänestä?"
"Kuinka?"
"Tahdon tällä sanoa, ettette pidä häntä kykenemättömänä jonakin kauniina päivänä niitä saamaan?"
"Sire, minä pelkään…"
"Mitä te pelkäätte?"
"Todellakin", vastasi herttua-raukka surkealla äänellä, "teidän majesteettinne kiduttaa minua".
"Herra de la Vauguyon", huudahti kuningas alkaen tulla kärsimättömäksi, "minä kysyn teiltä suoraan ja selvästi, tuleeko Berryn herttuasta hyvä aviopuoliso joko ilman intohimoja tai sillä varustettuna. Perheen isän ominaisuudet minä jätän nyt silleen ja samoin patriarkankin oman onnensa nojaan."
"No, sire, sitä en saattane aivan varmaan teidän majesteetillenne sanoa."
"Kuinka, ettekö saata sitä sanoa?"
"En, sitä en voi tehdä, sillä minä en sitä tiedä."
"Ettekö tiedä!" huudahti Ludvig XV niin hämmästyneenä, että peruukki alkoi herra de la Vauguyonin päässä huojua.
"Sire, Berryn herttua on elänyt tiedän majesteettinne oman katon alla niin täydessä viattomuudessa kuin opiskelevan nuoren miehen tulee."
"Mutta, herttua, tämä nuori mies ei nyt enää opiskele, hän menee naimisiin."
"Sire, minähän olin Monseigneurin opettaja."
"Juuri siksi, herttua, teidän olisi pitänyt hänelle opettaa kaikki, mitä hänen olisi tarvinnut tietää."
Ja Ludvig XV heittäytyi lepotuoliinsa kohauttaen hartioitaan.
"Sen minä jo aavistin", lisäsi hän huokaisten.
"Hyvä Jumala, sire…"
"Tunnettehan Ranskan historian, eikö niin, herra de la Vauguyon?"
"Sire, niin olen aina itse luullut, ja luulen vastakin, ellei teidän majesteettinne sano toista."
"No hyvä, silloin te myöskin tiedätte, mitä minulle tapahtui hääpäiväni iltana."
"En, sire, sitä minä en tiedä."
"Mutta, hyvä Jumala, sittenhän te ette tiedä mitään!"
"Jos teidän majesteettinne suvaitsisi kertoa minulle tuon tapauksen, joka on ollut minulle tuntematon…"
"Kuulkaa sitten, ja olkoon tämä teille läksy kasvattaessanne kahta muuta pojanpoikaani, herttua."
"Minä kuuntelen, sire."
"Minutkin kasvatettiin isoisäni kodissa niinkuin te olette kasvattanut dauphinia. Minulla oli opettajana herra de Villeroy, kunnon mies, oikein hyvä mies, aivan kuin te, herttua. Ah, jospa hän olisi useammin antanut minun olla setäni, sijaishallitsijan seurassa! Mutta ei, opiskelu täydessä viattomuudessa, kuten te sanotte, herttua, oli saanut minut laiminlyömään tutkia viattomuuksia. Kuitenkin minä menin naimisiin, ja kun kuningas ottaa itselleen vaimon, kunnon herttua, on se koko maailmalle tärkeä seikka."
"Ahaa, sire, nyt minä alan ymmärtää!"
"No, se nyt on edes hyvä. Minä siis jatkan. Kardinaali tutkiskeli siis, oliko minulla taipumuksia patriarkaattiin. Minun lahjani siihen suuntaan olivat suorastaan olemattomat, ja minä olin sillä alalla niin viaton, että oli syy pelätä Ranskan kruunun siirtyvän naispuoliselle sukuhaaralle. Kardinaali neuvotteli onneksi tästä herra de Richelieun kanssa; se oli ylen arkaluontoinen asia, mutta herra de Richelieu oli suuri mestari sellaisissa. Hän keksi erinomaisen keinon. Siihen aikaan eli joku neiti Lemaure tai Lemoure, en muista hänen nimeään tarkkaan, joka maalasi erittäin kauniita tauluja; häneltä tilattiin kokonainen sarja tauluja, ymmärrätte kai minua?"
"En, sire."
"Kuinka minä sitten sen ilmaisisin…? Maalaistauluja."
"Teniersin taulujen tyyliin, sire?"
"Ei, etevämpiä; alkeellisimpia."
"Alkeellisimpia?"
"Luonnollisia… Nyt luulen viimeinkin löytäneeni oikean sanan; nyt kai minua ymmärrätte?"
"Kuinka!" huudahti herra de la Vauguyon punastuen, "tahdottiinko teidän majesteetillenne näyttää…?"
"Kuka on sanonut näyttämisestä mitään, hyvä herttua?"
"Mutta että teidän majesteettinne olisi voinut nähdä…"
"Siihen ei tarvittu muuta kuin että minun majesteettini katseli."
"No niin?"
"Minä siis katselin."
"Ja…?"
"Ja kun ihminen on suuressa määrin matkija… niin minä matkin myöskin."
"Keino, sire, oli tosiaan melkoisen kekseliäs, ja varmaan tehokas, joskin vaarallinen nuorelle miehelle."
Kuningas katseli herttua de la Vauguyonia huulillaan hymy, jota olisi voinut sanoa raa'aksi, ellei se olisi väreillyt maailman sukkelimmalla suulla.
"Ei nyt huolita pelätä vaaraa", vastasi hän, "vaan palatkaamme kysymykseen, mitä meidän tällähaavaa on tehtävä".
"Ah!"
"Tiedättekö sen?"
"En, sire, ja teidän majesteettinne tekisi minut sangen onnelliseksi neuvomalla minulle sen."
"No niin, kuulkaa nyt: te lähdette heti hänen korkeutensa dauphinin luokse, joka paraikaa ottaa vastaan herrojen viimeisiä onnentoivotuksia hänen korkeutensa dauphinen saadessa samoja naisilta."
"Kyllä, sire."
"Te hankitte käteenne sytytetyn kynttilän ja viette hänen korkeutensa dauphinin syrjään pakinoillenne."
"Kyllä, sire."
"Te sanotte oppilaallenne", ja kuningas korosti tämän viimeisen sanan, "te sanotte oppilaallenne, että morsiushuone on uuden käytävän päässä".
"Jonne kellään ei ole avainta, sire."
"Koska minä sen otin itse, herttua; minä aavistin, mitä tänään tapahtuisi; kas tässä on se avain."
Herra de la Vauguyon otti vavisten avaimen.
"Minä ilmoitan teille nyt, herttua", jatkoi kuningas, "että tuossa käytävässä on noin parisenkymmentä taulua, jotka äskettäin olen antanut sinne ripustaa".
"Ahaa, sire!"
"Niin, herttua, te suljette oppilaanne syliinne, avaatte hänelle käytävän oven, pistätte kynttilän hänen käteensä, toivotatte hänelle hyvää yötä ja sanotte hänelle, että hänen täytyy viipyä kaksikymmentä minuuttia matkallaan käytävän läpi sänkykamarin ovelle, minuutti joka taulun edessä."
"Ah, sire, minä ymmärrän!"
"No, se on hyvä se. Hyvää yötä nyt, herra de la Vauguyon!"
"Teidän majesteettinne on armollinen ja antaa minulle anteeksi?"
"Enpä oikein tiedä, sillä jos minua ei olisi ollut, olisitte te saanut aikaan perheessäni koreat jutut!"
Opettaja läksi ja ovi sulkeutui hänen mentyään.
Kuningas soitti yksityiskelloaan.
Sisään astui Lebel.
"Kahvini!" sanoi kuningas. "Kuules vielä, Lebel."
"Sire?"
"Kun olet tuonut minulle kahvini, lähdet herttua de la Vauguyonin perässä, joka meni ilmaisemaan hänen korkeudelleen dauphinille alamaisia tunteitaan."
"Heti, sire."
"Mutta odotahan, että saan sanoa sinulle, miksi sinun on lähdettävä."
"Se on totta, sire; mutta olin niin halukas tottelemaan teidän majesteettianne, että…"
"Hyvä. Sinä siis menet herra de la Vauguyonin perässä."
"Kyllä, sire."
"Hän on niin ymmällä, niin masennuksissaan, että pelkään hänen korkeutensa dauphinin vuoksi häntä liian ankarasti liikutetuksi."
"Ja mitä minun on tehtävä, sire, jos hän saa ankaran mielenliikutuksen?"
"Ei mitään; tulet ainoastaan minulle siitä ilmoittamaan."
Lebel asetti kahvitarjottimen kuninkaan eteen, joka ryhtyi nauttimaan juomaansa pitkin siemauksin.
Sitten tuo historiallinen kamaripalvelija poistui.
Neljännestunnin päästä hän tuli takaisin.
"No, Lebel?" kysyi kuningas.
"Sire, herra de la Vauguyon meni uuden käytävän ovelle, monseigneur käsipuolessa."
"Hyvä; entä sitten?"
"Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan liikutettu; päinvastoin hänen pienet silmänsä välkkyivät hyvin veitikkamaisesti."
"Hyvä! Entä sitten?"
"Hän otti taskustaan avaimen ja antoi sen hänen korkeudelleen dauphinille, joka aukaisi oven ja astui käytävään."
"Ja sitten?"
"Sitten jätti herttua kynttilänsä Monseigneurin käteen ja sanoi hiljaa, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etten saattanut häntä kuulla: 'Monseigneur, morsiushuone on tämän gallerian päässä, jonka avaimen saitte. Kuningas toivoo, että viivytte kaksikymmentä minuuttia matkalla sinne.'"
'Kuinka', kysyi prinssi, 'kaksikymmentä minuuttia; mutta siihenhän menee tuskin kahtakymmentä sekuntia?'
'Monseigneur', vastasi herra de la Vauguyon, 'minun valtuuteni eivät riitä niin pitkälle; minulla ei ole teille antaa muita opetuksia, mutta yksi neuvo vielä: katselkaa tarkoin tämän gallerian seinille, oikealle ja vasemmalle, ja minä vastaan, että teidän korkeudellanne on tarpeeksi ajanvietettä niiksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi.'
"Se ei ollut pahoin sanottu."
"Silloin, sire, teki herttua syvän kumarruksen, jota seurasi niin kiihkeä katse, että se näytti aivan tunkeutuvan tuonne käytävään. Ja sitten hän jätti hänen korkeutensa dauphinin käytävän ovelle."
"Ja Monseigneur meni sisään, kuten aikoi?"
"Katsokaa, teidän majesteettinne, galleriassa on vielä tuli. Hän on kävellyt siellä vähintäin neljännestunnin."
"Kas niin, nyt siellä tulee pimeää", sanoi kuningas katseltuaan hetkisen käytävän ikkunoita. "Minullekin annettiin muinoin kaksikymmentä minuuttia aikaa, mutta minä muistan sangen hyvin, että minä jo viiden minuutin päästä olin vaimoni luona. Ah, pitäisiköhän jo sanoa samaa kuin toisesta Racinesta: C'est le petit-fils d'un grand-père!" [Petit-fils = pojanpoika, mutta tässä sanaleikissä: pikku poika; grand-père = isoisä, mutta tässä: suuri isä. Suom.]