KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU
Dauphinin hääyö
Dauphin avasi morsiushuoneen tai oikeammin sanoen sen edessä olevan huoneen oven.
Arkkiherttuatar odotti valkeaan, pitkään kampausvaippaan puettuna hänen tuloaan maaten kullatussa sängyssä, jota hänen hennon ja hienon ruumiinsa paino näytti tuskin ollenkaan rusentavan. Ja kummallista kyllä, jos olisi saattanut lukea hänen ajatuksensa sen synkän pilven läpi, joka hänen otsaansa varjosti, olisi hänessä huomannut morsiamen suloisen kaipuun asemesta nuoren tytön vavistuksen, joka syntyy tuollaisen vaaran pelosta, jonka herkät luonteet näkevät aavistuksissaan, mutta jonka he sitten joskus kestävät paljon uljaammin kuin sitä odottivat.
Sängyn vieressä istui rouva de Noailles.
Palveluksessa olevat hovinaiset pysyttäytyivät huoneen toisella puolella, valmiina ylihovimestarittaren pienimmänkin viittauksen huomatessaan poistumaan hänen käskyään totellen.
Ylihovimestaritar odotti hovietiketin lakien mukaan järkkymättä ja liikahtamatta dauphinin tuloa.
Mutta kuten kaikkien etiketin ja seremoniain lakien olisi tällä kertaa täytynyt väistyä epäsuotuisain sattumain vuoksi, kävi niin, että ne henkilöt, joiden oli tuotava hänen korkeutensa dauphin sisään morsiushuoneeseen, odottivat häntä eräässä toisessa etuhuoneessa, tietämättä uudesta käytävästä, jonka kautta hänen korkeutensa kuningas Ludvig XV:n käskystä nyt arvaamattomasti tulisi.
Siinä etuhuoneessa, johon dauphin oli täten astunut, ei ollut ketään. Ja kun sänkykamarin ovi oli hiukan raollaan, saattoi dauphin nähdä ja kuulla kaikki mitä siellä tapahtui.
Hän odotti, pilkisteli sisään ja kuunteli salaa.
Dauphinen ääni kuului nyt puhtaana ja sointuvana, vaikka hiukan vavisten:
"Mistä ovesta hänen korkeutensa dauphin tulee sisään?" kysyi hän.
"Tuosta, Madame", vastasi Noaillesin herttuatar ja osoitti ovea, joka oli aivan vastakkaisella puolella kuin se, jonka takana dauphin seisoi.
"Mitä ääntä tuolta ikkunasta kuuluu?" lisäsi dauphine; "sehän on aivan kuin meren pauhua".
"Se on lukemattomain katselijain puheen sorinaa, kun he kävelevät juhlatulituksen valossa ja odottavat ilotulitusta."
"Ilotulitusta?" toisti dauphine surullisesti hymyillen. "Sitä tosiaan tarvittaisiin tänä iltana, sillä taivas on kovin synkkä, oletteko huomannut sen, madame?"
Dauphin oli nyt kyllästynyt odottamiseen ja sysäsi oven hiljaa auki, pisti päänsä sen raosta sisään ja kysyi, saisiko hän tulla.
Rouva de Noailles huudahti, sillä hän ei aivan heti tuntenut prinssiä.
Dauphinen hermoston olivat monet toisiaan seuranneet mielenliikutukset, jotka hänen oli täytynyt kärsiä, saaneet sellaiseen ärtyneeseen tilaan, jossa ollessaan ihminen pelästyy kaikkea, ja hän tarttui nyt rouva de Noaillesin käsivarteen.
"Se olen minä, madame", sanoi dauphin; "älkää säikähtäkö".
"Mutta miksi siitä ovesta?" kysyi rouva de Noailles.
"Siksi", vastasi silloin Ludvig XV, jonka kyynilliset kasvot ilmestyivät samassa toisen oven aukeamaan, "siksi, että herra de la Vauguyon, oikean jesuiitan tavalla, joka hän onkin, ymmärtää kyllä latinaa, matematiikkaa ja maantiedettä, mutta ei tarpeeksi muuta".
Kun Madame la dauphine huomasi huoneessa kuninkaan, joka oli tullut sisään aivan odottamatta, solahti hän pois sängystä ja seisoi nyt permannolla, verhottuna pitkään kampausvaippaansa, joka kätki hänet kaulasta jalkoihin saakka aivan yhtä tiiviisti kuin jonkun muinaisen roomattaren stola.
"Sen kyllä näkee, että hän on laiha", jupisi Ludvig XV. "Piru vieköön herra de Choiseulin, joka valitsi minulle kaikista arkkiherttuattarista juuri tämän!"
"Teidän majesteettinne huomannee", virkkoi rouva de Noailles, "että etikettiä on seurattu tarkoin, mitä minuun tulee; mutta hänen korkeutensa dauphin puolestaan…"
"Minä otan sen laiminlyönnin vastuulleni", vastasi Ludvig XV; "ja se on vallan kohtuullista, koska minä olen siihen syynä. Mutta olosuhteiden pakosta sen tein, hyvä rouva de Noailles, joten toivon, että annatte sen minulle anteeksi."
"Minä en ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa."
"Me lähdemme yhdessä täältä, herttuatar, ja minä kerron teille asian.
Annetaanhan nyt vaan noiden lapsiparkain päästä ensin sänkyyn."
Dauphine väistyi askeleen sängyn luota ja tarttui rouva de Noaillesin käsivarteen, ehkä vielä enemmän kauhistuneena kuin äsken.
"Säälikää minua, madame", sanoi hän; "minä kuolisin häpeästä".
"Sire", sanoi rouva de Noailles, "hänen korkeutensa dauphine pyytää mennä sänkyyn tavallisen porvarisrouvan tapaan".
"Peijakas, peijakas! Ja sellaista te voitte vaatia, rouva Etiketti."
"Sire, minä tiedän hyvin, että se on Ranskan hoviseremoniaa vastaan, mutta katsokaa arkkiherttuatarta."
Marie Antoinette, joka seisoi kalpeana ja nojaten jäykin käsivarsin erään nojatuolin selustaan, olisi todella ollut täydellinen Kauhua esittävä kuvapatsas, ellei olisi kuultu hänen hampaittensa hiljaa kalisevan ja nähty kylmän hien virtailevan hänen otsaltaan.
"Minä en suinkaan tahdo olla siinä asiassa vasten dauphinen mieltä",
sanoi Ludvig XV, joka oli yhtä ankara etiketin vihollinen kuin Ludvig
XIV oli ollut sen kiihkeä kannattaja. "Mennään sitten, herttuatar.
Onhan ovissa sitäpaitsi avaimenreiät, ja se on paljon hauskempaa."
Dauphin kuuli isoisänsä viimeiset sanat ja punastui. Myöskin dauphine kuuli ne, mutta ei ymmärtänyt niitä. Kuningas Ludvig XV syleili pojanpoikansa vaimoa ja poistui huoneesta vieden kanssaan Noaillesin herttuattaren ja nauraen tuollaista pilkallista naurua, joka on niin epämieluisaa niistä, joilla ei ole syytä yhtyä naurajan iloon.
Muut hovinaiset poistuivat toisesta ovesta. Nuori pari jäi nyt huoneeseen kahden. Syntyi hetkisen hiljaisuus.
Viimein lähestyi nuori prinssi Marie Antoinettea. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, hän tunsi nuoruuden ja rakkauden veren kiehuvan povessaan, ohimoillaan ja valtimoissaan.
Mutta hän tiesi isoisänsä seisovan oven takana, ja tuon miehen raaka katse, joka ei häikäillyt tunkeutua häävuoteeseen saakka, jäähdytti vielä dauphinia, joka oli lisäksi luonteeltaankin avuton ja kaino. "Madame", virkkoi hän ja katsahti arkkiherttuattareen, "voitteko pahoin? Te olette niin kalpea ja näytte vapisevan."
"Teidän korkeutenne", vastasi dauphine, "minun täytyy teille tunnustaa, että tunnen omituista rauhattomuutta; mahtaa olla tulossa hirveä myrsky; rajuilma vaikuttaa minuun aina ylen epämiellyttävästi".
"Ah, luuletteko, että meitä uhkaa myrsky?" kysyi dauphin.
"Oi, siitä olen aivan varma; katsokaa, miten koko ruumiini vapisee."
Prinsessa-raukan joka jäsentä näyttivät täristävän kuin sähköiskut.
Ikäänkuin vahvistaen hänen sanansa tosiksi jymähti samassa ankara tuulen puuska, tuollainen mahtava ilmanpyörre, joka ajaa osan merta toistaan vasten ja järkyttää vuoria juurtaan myöten; ja niinkuin lähenevän myrskyn ensi ulvahdus täytti se koko linnan sekaannuksella, pelolla ja ankaralla rytinällä.
Lehdet, jotka riivittiin irti oksista, oksat, jotka repesivät puista, kuvapatsaat, jotka suistuivat alas jalustoiltaan, sadantuhannen puutarhoihin hajaantuneen katselijain pitkä ja äänekäs huuto, kamala ja pitkäveteinen ulvonta, joka vinkui läpi galleriain ja linnanpihojen; ne äänet olivat tällä hetkellä hurjinta ja murheellisinta soittoa, mitä ihmiskorva koskaan on kuullut.
Pahaenteinen helinä seurasi tuota ulvontaa; ikkunaruudut särkyivät nyt tuhansiksi sirpaleiksi ja putosivat marmoriportaille ja karniiseille, päästäen tuon kirpeän ja leikkaavan äänen, joka haipuu vihloen avaruuksiin.
Sama tuulen puuska oli temmaissut auki myöskin yhden huonosti suljetuista ikkunain ulkoluukuista, joka löi seinään niinkuin jonkin öisen linnun jättiläissiipi.
Kaikissa linnan huoneissa, missä ikkunat olivat olleet auki, puhalsi se tuulenpuuska kynttilät sammuksiin.
Dauphin meni ikkunan luo nähtävästikin sulkeakseen ulkoluukkua; mutta dauphine esteli häntä.
"Oi, teidän korkeutenne", sanoi hän, "älkää avatko sitä ikkunaa, kynttilämme sammuisivat, ja minä kuolisin pelosta".
Dauphin pysähtyi.
Läpi uudinten, jotka hän oli jälleen vetänyt ikkunan eteen, näkyivät puiston puiden tummat latvat, vavisten ja taipuen aivan kuin näkymätön jättiläiskäsi olisi pilkkopimeässä pudistanut niiden runkoja.
Juhlatulitus oli kaikkialla sammunut.
Silloin saattoi nähdä taivaalla laumoittain synkkiä pilvenlonkia, jotka vihurina kiitivät eteenpäin, niinkuin ratsuväkiparvet rynnäten taisteluun.
Dauphin seisoi kalpeana, käsi ikkunan rivassa. Dauphine vaipui alas tuolille ja huokasi tuskallisesti.
"Te olette hyvin pelästynyt, Madame?" kysyi dauphin.
"Ah, niin, ja kuitenkin rauhoittaa minua, että te olette läsnä. Oh, minkälainen myrsky! Kauhea myrsky! Juhlatulet ovat kaikkialta sammuneet."
"Niin", vastasi Ludvig, "tuulee etelälounaasta, ja se tuuli ennustaa juuri ankarimpia hirmumyrskyjä. Jos tätä jatkuu, en ymmärrä, kuinka ilotulitus voidaan polttaa."
"Oh, teidän korkeutenne, ketä varten sitä poltettaisiin? Tällaisella rajuilmalla ei ketään jää puutarhaan."
"Madame, te ette tunne ranskalaisia, heidän täytyy saada ilotulituksensa; tämä on valmistettu aivan erinomaiseksi; insinööri on kertonut minulle suunnitelman. Kas niin, nyt näette jo, etten erehtynyt; nyt nousevat ensimmäiset raketit ilmaan."
Kiitäen kuin pitkät tuliset käärmeet singahtivat tosiaan merkkiraketit taivaalle. Mutta kuten rajuilma olisi pitänyt noita tuliviiruja uhmaamisena, välähti salama, yksi ainoa, mutta niin suuri, että se näytti halkaisevan koko taivaan, mutkitellen keinotekoisten tulten väliin, ja sekoitti sinertävää hohdettaan rakettien punaiseen tuleen.
"On todellakin sopimatonta taistella Jumalaa vastaan", huudahti arkkiherttuatar.
Merkkiraketit laskettiin ainoastaan joku sekunti ennen kuin alettiin sytyttää muita ilotulituslaitteita, sillä insinöörin mielestä oli jouduttava, ja hän sytytti nyt ensimmäiset niistä. Ja niitä tervehdittiin valtavin riemuhuudoin.
Mutta aivan kuin maa ja taivas olisivat keskenään taistelleet, aivan kuin ihminen olisi herjannut Jumalaa, niinkuin arkkiherttuatar oli sanonut, antoi ärsyttynyt myrsky samalla kuulua ulvovan äänensä yli kansanhuutojen. Ja ikäänkuin kaikki taivaan ikkunat olisivat yhtaikaa auenneet, syöksyi pilvistä tulvimalla rankkasade.
Tuuli oli sammuttanut juhlatulet ja sade sammutti ilotulituksen.
"Mikä vahinko!" virkkoi dauphin.
"No, monsieur", vastasi Marie Antoinette surullisena, "eikö kaikki mene myttyyn minun saavuttuani Ranskaan?"
"Kuinka niin, Madame?"
"Oletteko katsellut Versaillesia?"
"Kyllä, Madame. Ettekö pidä Versaillesista?"
"Oi kyllä, minä pitäisin kyllä Versaillesista, jos se olisi vielä nykyään sellainen, jollaisena teidän loistava esi-isänne Ludvig XIV sen jätti. Mutta missä tilassa me olemmekaan nähneet Versaillesin? Sanokaa. Kaikkialla suru ja hävitys. Oi niin, myrsky sopii hyvin tähän juhlaan, joka minua varten on järjestetty. Eikö kuulu asiaan, että hirmumyrsky puhkeaa ja kätkee kansalta palatsimme sisäisen surkeuden? Eikö yö ole toivottava ja tervetullut, kun se estää näkemästä nuo ruohottuneet puutarhakäytävät, nuo mutaiset tritooniryhmät, kuivuneet lammikot, särkyneet kuvapatsaat? Ah, niin, puhu vaan, eteläinen tuuli, ulvo myrsky, kasaantukaa, synkät pilvet, salatkaa kaikkien silmiltä omituinen vastaanotto, jonka Ranska varustaa keisarien tyttärelle sinä päivänä, jolloin hän laskee kätensä tulevan kuninkaansa käteen!"
Dauphin oli huomattavasti ymmällä eikä tiennyt, mitä vastata tällaisiin moitteisiin ja varsinkin moiseen kiihkeään alakuloisuuteen, joka ei laisinkaan sopinut hänen omaan luonteeseensa. Ja hänkin vuorostaan nyt huokasi pitkään.
"Minä teen teidät surulliseksi", jatkoi Marie Antoinette; "älkää kuitenkaan luulko, että puhun näin ylpeyteni tähden. Ei, sitä en suinkaan tee. Miksi ei minulle näytetty ainoastaan tuota hymyilevää, kukkivaa Trianonia, jossa myrsky nyt onnettomasti ruhjoo lehtimajoja ja myllertää lammikoita? Minä olisin tyytynyt tuohon pieneen suloiseen elinpaikkaan; mutta rauniot peloittavat minua, ne ovat vastenmielisiä nuoruudelleni, ja sen lisäksi, minkä suunnattoman määrän uusia raunioita tämä kauhea hirmumyrsky vielä tekeekään!"
Uusi myrskynpuuska, entistä hirmuisempi, täristi palatsia. Prinsessa nousi vavistuksissaan ylös.
"Oi, hyvä Jumala, sanokaa, eikö meitä vaan uhkaa vaara? Sanokaa, eikö meillä ole syytä pelätä… Minä kuolen kauhusta!"
"Ei, vaaraa ei ole, Madame. Versailles on tasakattoinen palatsi eikä vedä ukkosta puoleensa. Jos se iskisi, sattuisi se luultavasti kappeliin, jossa on suippo katto, tai pikku linnaan, jossa on erillään kohoavia osia. Tiedättehän, että huiput vetävät puoleensa sähkövirtaa ja että latteat esineet päinvastoin työntävät sitä luotaan?"
"En", huudahti Marie Antoinette, "sitä minä en tiedä, sitä en tiedä!"
Ludvig tarttui arkkiherttuattaren vapisevaan ja jääkylmään käteen.
Samassa täytti kalpea salama huoneen sinertävällä ja sinipunaisella hohteellaan. Marie Antoinette päästi huudon ja työnsi dauphinin luotaan.
"Mutta, Madame", kysyi dauphin, "mikä teillä oikein on?"
"Oh", vastasi dauphine, "te olitte tuossa salaman valossa aivan valju, riutunut kuin haamu ja verinen. Minä olin näkevinäni aaveen."
"Se oli vaan rikkitulen heijastusta", vastasi prinssi; "ja minä selitän teille…".
Kauhea ukkosen jyrähdys, jonka jylinää kaiku pitensi kunnes se nousi korkeimmilleen ja sitten alkoi loitota, keskeytti jyrkästi nämä tieteelliset selitykset, joita nuori mies oli tyynesti aikonut antaa kuninkaalliselle puolisolleen.
"Kas niin, Madame", sanoi dauphin; "rohkaiskaa luontonne, pyydän; jättäkää pelko kehittymättömien asiaksi; fyysillinen täristys on luonnon välttämättömiä ehtoja. Siksi ei sitä pidä kummastua sen enempää kuin tyyntäkään; tyyneys ja rajuilma seuraavat toisiaan; tyynen häiritsee täristys, täristyksen asettaa jälleen tyyni. Lähemmin asiaa ajatellen, Madame, tämä on vain ukonilmaa, ja sellainenhan on luonnon luonnollisimpia, usein uudistuvia ilmiöitä. Minä en siis ymmärrä, miten sellaista voi pelätä."
"Oh, jos ei olisi muuta, ehken sitä niin kauhistuisikaan, mutta tällainen rajuilma meidän hääpäivänämme, eikö se tunnu teistä tuhoa ennustavalta enteeltä, kuten kaikki muutkin, joita olen nähnyt aina Ranskaan saapumisestani saakka?"
"Mitä sanoitte, Madame?" huudahti dauphin, ja taikauskoinen pelko järkytti häntä vasten tahtoaankin; "enteistäkö puhuitte?"
"Niin, niin, hirveistä, verisistä enteistä!"
"Sanokaa minulle, mitä ne ovat, Madame; väitetään yleensä, että minulla on älykäs ja harkitseva mieli, ehkäpä olisin niin onnellinen, että voisin kumota ja todistaa vääriksi nuo enteet, joita te niin pelkäätte."
"Teidän korkeutenne, Strassburgissa minä vietin ensimmäisen yöni Ranskassa. Minut vietiin suureen huoneeseen, johon sytytettiin kynttilät, sillä se oli pimeä. Kun kynttilät oli sytytetty, näin niiden valossa seinät, joita pitkin veri näytti virtaavan. Minä rohkenin kuitenkin mennä lähemmäksi ja katsella tarkemmin noita punaisia viiruja. Huoneen seinät olivat verhotut tapeeteilla, jotka esittivät viattomain lasten murhaa. Kaikkialla näkyi epätoivo kamaline katseineen, verenhimo leimuavine silmineen, joka paikassa kiiluivat piilut ja miekat, joka paikasta tunsin kyyneleiden, äitien huutojen ja tuskallisten kuolonkorahdusten pursuvan ulos, tuosta profeetallisesta seinästä, joka näytti minusta yhä elävämmältä, kuta kauemmin sitä katselin. Oih, minä olin niin hirmun vallassa, etten voinut nukkua… Niin, sanokaapa, eikö se ollut surullinen enne?"
"Ehkä jollekin entisajan naiselle, Madame, mutta ei meidän aikamme prinsessalle."
"Teidän korkeutenne, tämä aikakausi on onnettomuuksista raskas, sen on äitini minulle sanonut. Se on kuten taivas, joka leimahtelee päämme päällä täynnä tulikiveä, tulta ja tuhon voimia. Nähkääs, siksi minä niin kovin pelkään, ei, siksi jokainen enne minusta tuntuu varoitukselta."
"Madame, meitä ei voi uhata mikään vaara valtaistuimella, jolle nousemme; me kuninkaat elämme pilvien yläpuolella olevassa ilmapiirissä. Ukkonen pauhaa jalkaimme juuressa, ja kun se iskee maahan, lennätämme me sen itse."
"Oi ei, tämä ei sovi siihen, mitä minulle ennustettiin."
"Ja mitä teille ennustettiin?"
"Jotakin kauheata, hirveää."
"Ennustettiinko teille sellaista?"
"Ennustettiin, tai paremminkin se minulle näytettiin."
"Näytettiin?"
"Niin, minä näin sen, se on aivan totta, ja se kuva syöpyi niin syvälle mieleeni, ettei kulu ainoatakaan päivää, etten sitä kauhistu, kun sitä vain ajattelen, eikä yötä, jolloin en näe sitä uudestaan unissani."
"Ja ettekö voi sanoa minulle, mitä näitte? Vaadittiinko teiltä vaikenemista?"
"Ei, mitään ei vaadittu."
"Kertokaa siis, Madame."
"Kuulkaa, sitä on mahdoton kuvailla; se oli jonkinlainen kone, joka oli asetettu koholle maasta kuin mestauslava, mutta sillä lavalla seisoi kaksi pylvästä, ikäänkuin tikapuut, ja niiden pylväiden välistä putosi alas kuten veitsi, teurastajan puukko tai piilu. Minä sen näin, ja vielä kummallisempaa, minä näin oman pääni veitsen alla. Veitsi putosi alas niiden kahden pylvään välissä ja leikkasi poikki pääni, joka putosi ja pyöri pitkin maata. Sellaista juuri minä näin, teidän korkeutenne, sellaista!"
"Pelkkää näköharhaa", vastasi dauphin; "minä tunnen melkeinpä kaikki koneet, joilla ihmisiä surmataan, ja tuollaista konetta ei ole olemassa; olkaa siitä huoletta".
"Voi", huudahti Marie Antoinette, "minä en mitenkään voi saada mielestäni tuota vihattavaa ajatusta. Ja minä koetan kuitenkin niinkuin suinkin taidan."
"Pian se onnistuu, Madame", virkkoi dauphin ja lähestyi puolisoaan; "tästä hetkestä alkaen on teillä uskollinen ystävä, harras suojelija sivullanne".
"Ah", toisti Marie Antoinette ja sulki silmänsä ja vaipui jälleen nojatuoliin.
Dauphin tuli lähemmäksi prinsessaa, joka tunsi puolisonsa hengityksen lämmittävän poskeaan.
Sillä hetkellä aukesi hiljaa ovi, josta dauphin oli tullut, ja kuningas Ludvig XV:n uteliaat ja himokkaat silmät kiiluivat suuren huoneen hämärässä, sillä siellä paloi ainoastaan kaksi kynttilää, joista vaha valui virtoina kullatuille hopeisille kynttiläjaloille.
Vanha kuningas avasi jo suunsa luultavasti kuiskatakseen pojanpojalleen jonkin rohkaisevan kehoituksen, kun samassa rätisevä jylinä, jonka voimaa ei voi kuvata, kaiutti palatsia, tällä kertaa salaman seuraamana, vaikka salamat oli tähän saakka nähty ennen jyrinän kuulumista. Ja samassa silmänräpäyksessä näkyi valkea ja viheriään vivahtava tulipatsas, joka leimahti ikkunan edessä, löi siihen ja särki kaikki ruudut ja kuvapatsaan parvekkeen alla. Kauhean räjähdyksen jälkeen se kohosi jälleen taivaalle ja katosi kuin lentotähti.
Molemmat kynttilät sammuivat tuulen puuskasta, joka pyörteenä tunkeutui makuuhuoneeseen. Dauphin ponnahti pelästyneenä, horjuen ja silmät häikäistyinä toista seinää vasten ja jäi siihen seisomaan.
Melkein pyörtyneenä vaipui dauphine rukouspulpetin jakkaralle ja jäi siihen aivan kuin kuoleman horteeseen.
Ludvig XV vapisi ja luuli maan vaipuvan jalkainsa alta. Lebelin seuraamana palasi hän tyhjiin huoneisiinsa.
Loitompana pakeni sillä välin Versaillesin ja Pariisin väki kuin lauma pelästyneitä lintuja, mikä puutarhoihin, mikä teille, mikä metsiin, ja kaikkialle ajoi sitä takaa sakea raesade, joka särki puutarhan kukkaset, suomi rikki metsän lehvät, peltojen ohran- ja rukiintähkät, särki liuskakivikatot ja rakennusten hienot kuvanveistoskoristeet ja lisäsi synkeyttä vielä tuottamallaan vahingolla.
Painaen otsaansa käsiinsä dauphine rukoili nyyhkyttäen.
Synkkänä ja tajuttomasti katseli dauphin vettä, joka virtasi särkyneistä ikkunaruuduista morsiushuoneeseen ja muodosti permannolle sinertäviä lammikoita, jotka heijastelivat pintaansa tuntikaudet yhtämittaa kestäviä salamoita.
Tämä myllerrys selvisi kuitenkin aamupuolella, ja ensimmäiset auringonsäteet, jotka tunkeutuivat esiin kuparinpunertavain pilvien takaa, näyttivät nyt katsojille öisen hirmumyrskyn hävityksen tulokset.
Versaillesia oli vaikea enää tunteakaan.
Maa oli ahminut moisen vesiryöpyn, puut olivat saaneet kestää tulivirran, kaikkialla oli mutaa ja maahan kaatuneita puita, murskautuneita, vääntyneitä ja hiiltyneitä tuon käärmeen palavasta syleilystä, jota sanotaan ukkoseksi.
Ludvig XV oli pelännyt niin ankarasti, ettei ollut voinut nukkua. Aamun sarastaessa antoi hän Lebelin, joka ei ollut poistunut hänen luotaan, pukea itsensä ja palasi häähuoneeseen saman gallerian kautta, jonka jo tunnemme ja jossa taulut irvistelivät häpeällisesti varhaisen aamun sinertävässä kajasteessa, taulut, jotka olivat maalatut kukkakehyksissä ja kristallien ja sytytettyjen kandelabrien hohteessa näytettäväksi.
Kolmannen kerran eilis-illasta saakka avasi nyt Ludvig XV morsiuskamarin oven. Ja häntä pöyristytti, kun hän näki Ranskan tulevan kuningattaren kaatuneena takaperin rukous jakkaraa vasten, kalpeana ja kulmillaan sinertävä vivahdus, kuten Rubensin maalaamalla ylevällä Magdalenalla. Vihdoinkin oli uni lopettanut Marie Antoinetten tuskan, ja aamurusko väritti nyt kunnioittavin ja hartain hohtein hänen valkoista aamuvaippaansa sinertävällä valollaan.
Kauempana huoneessa, seinän vierellä olevassa nojatuolissa ja silkkisukkiin verhotut jalat vesilammikossa, lepäsi Ranskan dauphin, yhtä kalpeana kuin hänen puolisonsakin ja tuskan hiki otsallaan niinkun hänellä.
Häävuode oli samassa kunnossa, jossa kuningas oli sen nähnyt edellisenä iltana.
Ludvig XV rypisti kulmiaan: tuska, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan kokenut, viilsi kuin tulikuuma rauta läpi hänen sydämensä, tuon sydämen, jonka itsekkyys jäähdytti yksinpä silloinkin, kun mässäys koetti sitä lämmittää.
Hän pudisti päätänsä, huokasi ja palasi jälleen huoneistoonsa, tällä hetkellä ehkä synkempänä ja pelästyneempänä kuin oli ollut koko yönä.