KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU
Pakokauhu
Andrée ja hänen veljensä olivat tuskin asettuneet paikalleen, kun jo ensimmäiset raketit suhahtivat kiemurrellen kohti taivasta, ja kaikuva huuto kuului kansa joukosta, joka kohdisti tästä lähtien kaiken huomionsa ainoastaan torin keskustan tarjoamaan näytelmään.
Ilotulituksen alku oli suurenmoinen ja vastasi joka suhteessa Ruggierin loistavaa mainetta. Temppelin tulet syttyivät vähitellen ja näyttivät pian tulesta luodun julkisivun. Kättentaputus remahti; mutta se mieltymyksen osoitus muuttui hurjiksi hyvähuudoiksi, kun delfiinien kidoista ja virtojen uurnista alkoi nousta tulisuihkuja, joiden eriväriset liekkiputoukset suihkusivat ristiin.
Moinen vertaansa turhaan etsivä näky, nimittäin seitsemänsataatuhatta ihmistä yhdessä laumassa karjumassa ilosta katsellen tulista palatsia, oli saanut Andréen sellaisen kummastuksen valtaan, ettei hän koettanut sitä salatakaan.
Kolmen askeleen päässä hänestä seisoi Gilbert, erään jättiläismäisen kantajan hartiain takana, joka kohotti ylös lastaan; Gilbert, joka katseli Andréeta hänen itsensä tähden, ja ilotulitusta ainoastaan hänen katselemisensa vuoksi.
Gilbert näki Andréen sivulta; jokainen raketti valaisi noita kauniita kasvoja ja sai nuorukaisen hätkähtämään; hänestä tuntui kuin olisi yleisön ihailuun ollut syynä tuo hänen oma ihana näkynsä, tuo taivaallinen olento, jota hän palveli epäjumalanaan.
Andrée ei ollut ennen nähnyt Pariisia eikä näin suurta kansantulvaa tai juhlaloistoa; sellaisten uutuuksien runsaus sai hänet aivan ymmälle.
Yhtäkkiä välähti ilmi kirkas valo, joka syöksyi vinosti jokea kohti. Se oli pommi, joka räjähti kovalla paukkeella ja jonka monia vaihtelevia värejä Andrée ihaili.
"Katso, Filip, kuinka kaunista", sanoi hän.
"Taivaan Isä, tuo viime raketti oli kovin huonosti suunnattu!" huudahti nuori mies levottomana ja vastaamatta sisarelleen. "Se ei varmaankaan mennyt minne sen piti, sillä se lensi vaakasuoraan eikä piirtänyt kaarta niinkuin sen olisi tullut tehdä."
Tuskin oli Filip ehtinyt ilmaista tämän rauhattomuutensa, joka alkoi heti ilmetä myös pelokkaana väristyksenä kansanjoukossa, kun bastionista, johon kukkakimppu ja ilotulituksen varalaitteet oli sijoitettu, alkoi suihkuta kokonainen liekkipyörre. Torilla kajahti nyt jyminä, niinkuin sata ukkosta olisi rynnännyt yhtaikaa joka suunnalta, ja kuten olisi tuo suihkuava tuli ampunut joukkoon granaatteja, ajoi se pakoon lähimpänä seisovat katsojat, lyöden heitä äkkiarvaamatta vasten silmiä.
"Nytkö jo kukkakimppu!" huusivat kauempana seisovat. "Ei vielä, se on liian aikaista!"
"Ei", sanoi Filip sisarelleen, "se ei ole kukkakimppu; se on varmaankin joku onnettomuus, joka panee pian kansan lainehtimaan kuin meri. Tule, Andrée; mennään heti takaisin vaunujen luokse; tule."
"Oi, anna minun vielä katsella, Filip; se on niin kaunista!"
"Andrée, nyt ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata; tule heti. On sattunut se onnettomuus, jota pelkäsin. Huonosti ammuttu raketti on sytyttänyt bastionin tuleen. Ihmiset survovat jo toisiaan. Kuuletko, miten he jo huutavat? Nuo eivät ole ilohuutoja, vaan hätähuutoja. Nopeasti vaunujen luokse… Hyvät herrat, päästäkää meitä menemään!"
Filip kietoi käsivartensa sisarensa ympärille ja veti häntä mukaansa, koettaen mennä isänsä luokse, joka myöskin oli tullut levottomaksi ja aavisti kuulemistaan huudoista jotakin vaaraa, vaikka ei ymmärtänyt mitä, joskin se selvästi läheni. Siksi hän kurkisteli ulos vaunujen ikkunoista etsien katseillaan lapsiansa.
Oli jo liian myöhäistä, ja Filipin ennustus kävi toteen. Kukkakimppu, joka oli laadittu viidestätoistatuhannesta raketista, leimahti tuleen, sinkoili joka taholle ja ahdisti katsojia kuin tulipeitset, joita arenalla heitetään härän niskaan sitä taisteluun ärsytettäessä.
Katselijat ensin kummastuivat, sitten pelästyivät, ja ponnahtivat vaiston pakosta takaisin; ja moinen sadantuhannen ihmisen pusertava peräytyminen sai toiset satatuhatta, jotka olivat ahtaaseen alaansa tukehtua, työntämään samanlaiseen liikkeeseen jälleen heidän takanaan olevat laumat. Ilotulitustelineet syttyivät tuleen, lapset kirkuivat, naiset huitoivat menehtymäisillään käsiään; kaupunginvartioston sotilaat iskivät oikealle ja vasemmalle luullen voivansa tukkia huutajain suun ja palauttaa järjestyksen. Ja kaikkien näiden syiden yhteisenä seurauksena oli, että se aalto, josta Filip oli puhunut, syöksyi kuin vesipyörre sille puolelle toria, missä hän seisoi. Siten hän ei päässytkään, niinkuin oli luullut, paroonin vaunujen luokse, vaan vastustamaton virta vei hänet aivan päinvastaiseen suuntaan, tuo tulva, josta ei minkäänlainen kuvaus voi antaa käsitystä, sillä yksilöitten voima, jota jo pelästys ja kipu oli lisännyt kymmenkertaiseksi, kasvoi satakertaiseksi kaikkien ponnistaessa yhtaikaa.
Filip oli vetänyt Andréen mukanaan, ja myöskin Gilbert oli antanut saman virran kuljettaa itseään; mutta kun hän oli joutunut parinkymmenen askeleen päähän, tempasi hänet ryöppyynsä joukko pakenevia, joka kääntyi vasempaan Madeleine-kadulle päin, ja välittämättä hänen hurjista huudoistaan, joita hän päästeli, kun tunsi täten joutuvansa erilleen Andréesta, se kiskoi häntä omalle taholleen.
Andrée koetti pysyä kaikin voimin kiinni Filipin käsivarressa, mutta sekaantui kuitenkin erääseen ryhmään, joka koetti väistyä kahden vimmastuneen hevosen ja vaunujen edestä. Filip näki niiden vaunujen kiivaasti ja uhkaavina lähestyvän; hevosten silmät säkenöivät hurjistuneina, ja vaahto kuohui niiden sieraimista. Hän ponnisti raivoisasti päästäkseen pois niiden tieltä. Mutta kaikki oli turhaa, hän huomasi tungoksen takanaan avautuvan, hän eroitti pillastuneitten eläinten päät, hän näki hevosten ponnahtavan jaloilleen aivan kuin marmoriratsut, jotka vartioivat Tuileriesin pääporttia. Ja kuten orja, joka niitä koettaa hillitä, päästi hän silloin Andréen käsivarren, sysäsi hänet koko voimallaan pois vaaralliselta väylältä ja tarttui lähimpänä olevan hevosen suitsiin. Hevonen nousi takajaloilleen, Andrée näki veljensä kaatuvan, erkanevan suitsista ja katoavan; hän päästi huudon, ojensi kätensä, hänet sysättiin takaisin, käännettiin ympäri, ja hän oli silmänräpäyksen jälkeen erillään veljestä, voimattomana, hoippuen ja niinkuin höyhen tuulen viemänä, jaksamatta tehdä enempää kuin sekään vastarintaa väkivallalle, joka kiidätti häntä eteenpäin.
Pauhaavat huudot, kamalammat kuin mitkään sotahuudot, hevosten hirnunta, kauhea pyöräin jyrinä, kun ne milloin räikkyivät katukivillä ja milloin nousivat ihmisruumiille, palavain ilotulitustelineitten mustansininen loimu, sapelien tuhoisa välähtely, kun eräät raivostuneet sotamiehet elivät paljastaneet aseensa, ja yli koko tämän verisen sekasorron vaaleanpunaisella hohteella loistava pronssinen kuvapatsas, joka näytti ikäänkuin johtavan verilöylyä, tämä kaikki riitti riistämään Andréelta kaiken järjen ja kaiken hänen voimansa. Ja sitäpaitsi olisivat jonkun jumalia vastaan taistelevan jättiläisenkin jänteet olleet voimattomia moisessa temmellyksessä, yhden ainoan yksilön, kamppailussa kaikkia, niin, itse kuolemaa vastaan.
Andrée huusi sydäntä vihlovasti. Muuan sotamies avasi tietä tungokseen, iskien miekallaan väkijoukkoon. Se ase oli välkähtänyt Andréen pään päällä. Hän painoi kätensä ristiin kuin hukkuva, kun viimeinen laine hyrskähtää hänen päälleen, huusi: "Jumala!" ja kaatui.
Ken siellä kaatui, oli kuoleman oma.
Mutta oli eräs, joka oli tuntenut tuon kauhean, toivottoman huudon ja ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Gilbert, joka oli viety kauas Andréesta, oli sitkeällä taistelulla kuitenkin päässyt lähestymään häntä. Sama aalto, joka oli nielaissut Andréen, oli masentanut hänet maahan, mutta hän oli noussut jälleen ylös; hän ryntäsi miekkaa kohti, joka uhkasi Andréeta kuin säännöllisesti hakkaava kone, tarttui sotamiehen kurkkuun, joka alkoi lyödä, ja kaatoi hänet takaperin. Sotamiehen vieressä virui valkeaan pukuun puettu nuori nainen. Gilbert tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet pois niinkuin olisi ollut jättiläinen.
Kun hän tunsi sydäntään vasten tuon naisen hennon muodon, moisen kauneuden, ehkä tosin jo ruumiina, välähtivät hänen silmänsä ylpeydestä; hän se nyt vallitsi asemaa, hän! Vallitsi voimallaan ja rohkeudellaan! Kantamuksineen ryntäsi hän erääseen miesvirtaan, joka oli kyllin voimakas kuohuillaan murtamaan vaikka kivimuurit paetessaan. Se tungos piti häntä yllä ja kantoi häntä ja nuorta tyttöä; hän kulki tai paremminkin pyöri toisten päällä muutaman minuutin. Yhtäkkiä virta pysähtyi kuin murtuen johonkin esteeseen. Gilbertin jalat koskettivat maahan; silloin vasta tunsi hän Andréen painon, kohotti päätänsä nähdäkseen, mikä se este oli, ja huomasi silloin olevansa kolmen askeleen päässä Kalustohuoneen seinästä. Se kivimöhkäle oli murskannut tuon lihasrykelmän.
Tämän muutamia silmänräpäyksiä kestävän tuskallisen pysäyksen aikana ennätti hän katsella Andréeta, joka nukkui aivan kuin kuoleman unta; hänen sydämensä ei sykkinyt enää, hänen silmänsä olivat ummessa ja kasvot sinertävänväriset niinkuin valkean ruusun, kun se kuihtuu.
Gilbert luuli hänen kuolleen. Nyt pääsi häneltä vuorostaan huuto, hän painoi huulensa Andréen vaatteihin, sitten hänen käteensä; ja viimein, moisen liikkumattomuuden rohkaisemana, peitti hän suudelmilla nuo kasvot ja paisuneet ja suljetut silmäluomet. Gilbert punastui, itki, karjui ja koetti valaa sieluaan Andréen rintaan, kummastellen, etteivät hänen suudelmansa, jotka olisivat saattaneet kivenkin lämmittää, vaikuttaneet mitään tuohon ruumiiseen.
Yhtäkkiä tunsi Gilbert Andréen sydämen sykkivän kätensä kohdalla.
"Hän on pelastettu!" huudahti Gilbert, nähden samalla mustan ja verisen kansanlauman pakenevan ja kuullen onnettomuuden uhrien sadatukset, huudot, korahdukset ja kuolemanvoihkaisut. — Hän on pelastettu! Ja minä hänet olen pelastanut!
Gilbert-poloinen seisoi selin kiviseinään ja kasvot siltaan päin eikä tullut katselleeksi oikealle puolelleen. Sillä puolella, monien vaunujen edessä, joita ihmislauma kauan oli estänyt liikkumasta, mutta jotka nyt alkoivat päästä kulkemaan joukon hiukan harvetessa, vaunujen ja hevosten edessä, jotka pillastuivat ja hurjistuivat pian täyteen laukkaan, aivan kuin ne ja kuskit olisivat joutuneet päästään sekaisin, siellä pakeni nyt kaksikymmentätuhatta onnetonta, ruhjottuina, toisiaan vasten ankarasti puserrettuina, kolhittuina.
Vaiston vetäminä väistyivät hevosten uhkaamat pitkin muurin viertä, jota vastaan ensimmäiset heistä murskaantuivat.
Tuo väkivyöry veti nyt mukaansa tai murskasi kaikki ne, jotka luulivat jo pelastuneensa haaksirikosta Kalustohuoneen luo turvaan päästyään. Uusi putous törmäyksiä, eläviä ja kuolleita ruumiita tulvahti Gilbertin yli; hän pääsi syvennykseen rautaisen säleportin kulmaukseen ja mahtui siihen puolittain.
Pakenevien paino sai muurin rytisemään.
Gilbert oli tukehtumaisillaan jo hellittää; mutta hän ponnisti kuitenkin viimeisetkin voimansa, kietoi Andréen käsivarsiinsa ja painoi päänsä nuoren tytön rintaan. Olisi luullut, että hän aikoi tukehuttaa suojeltavansa.
"Hyvästi, hyvästi!" mutisi hän ja paremminkin puri kuin suuteli hänen vaatteitaan. "Hyvästi!"
Sitten loi hän silmänsä taivaalle ikäänkuin rukoillakseen vielä viimeisen kerran sieltä apua.
Silloin osui hänen silmiinsä merkillinen näky.
Siellä seisoi mies muurin reunuskoristeen päällä, pitäen oikealla kädellään kiinni muurissa olevasta renkaasta ja palauttaen vasemmat käden viittauksilla järjestykseen kokonaista pakenevain armeijaa; siellä seisoi mies, joka nähdessään tuon raivoisasti hyrskivän meren jalkainsa juuressa lausui joskus jonkun sanan, teki joskus kädellään jonkun liikkeen.
Kuullessaan nuo sanat ja huomatessaan hänen viittauksensa näkyi joku yksilö laumasta pysähtyvän, ponnistavan voimansa, kamppailevan ja takertuvan paikalleen päästäkseen tuon miehen luokse. Toiset, jotka jo olivat tulleet hänen ympärilleen, näyttivät tuntevan uusissa tulijoissa veljiä ja auttoivat nyt näitä veljiään ponnistautumaan pois joukosta, nostaen ja tukien pystyssä heitä ja temmaten heitä luokseen. Niin oli jo tuo pieni miesjoukko, joka taisteli yhdessä aivan kuin siltapilari, joka halkaisee vesivyöryn, saanut jaetuksi kansanlauman kahtia ja pidetyksi pakenevien vyöryä aisoissa.
Joka hetki ilmestyi uusia sankareita, joita näytti aivan kuin maasta nousevan, yhtyäkseen tuohon mieheen nuo kummallisella tavalla lausutut sanat kuullessaan ja omituiset viittaukset nähdessään.
Viimeisillä voimanponnistuksilla onnistui Gilbertin nousta ylös; hän tunsi, että pelastus oli olemassa, sillä tuolla vallitsi tyyneys ja mahti. Palavien ilotulitus-telineitten tuli, kun se leimahti viimeisen kerran sammuakseen, valaisi tuon miehen kasvoja. Gilbert huudahti väkisinkin kummastuksesta.
"Oh, minä saan kyllä kuolla", mutisi Gilbert, "kunhan vain hän elää!
Tuo mies osaa hänet pelastaa."
Ja hänessä purkausi ilmi ylevä uhrautumishalu, ja hän kohotti kaksin käsin ylös nuorta tyttöä ja huusi:
"Parooni de Balsamo, pelastakaa neiti de Taverney!" Balsamo kuuli tuon äänen, joka kajahti ihmislauman syvyydestä kuin raamatun epätoivoiset huudot Herran tykö; hän näki valkean hahmon kohoavan kaikki nielevästä aallokosta ylös; hänen seurueensa kaatoi kaikki esteet hänen tieltään, ja hän tarttui nyt Andréehen, jota Gilbertin piankin auttamattomasti herpoutuvat kädet pitivät ylhäällä, ja otti hänet syliinsä. Sitten tempasi hänet jälleen mukaansa kansanlauman liike, jota hän oli nyt lakannut ohjaamasta, ja hän kantoi Andréeta pois, ennättämättä katsella taakseen.
Gilbert halusi sammaltaa vielä viimeisen sanan, ja ehkäpä hän tahtoi turvautua itsekin tuon omituisen miehen suojelukseen, saatuaan häneltä apua Andréelle; mutta hänellä ei ollut enää voimaa muuhun kuin ainoastaan painaa huulensa nuoren tytön hervottomana riippuvaan käsivarteen, ja repäistä suonenvetoisesti kouristuneella kädellään pala neidon vaatteista, tämän uuden Eurydiken, jonka tuonela riisti jälleen häneltä. [Eurydike oli kreikkalaisessa jumalaistarustossa nainen, jonka hänen puolisonsa ihmesoittaja Orfeus sai soittonsa mahdilla pelastetuksi puolitiehen manalasta, mutta menetti hänet jälleen sinne, kun ei voinut olla matkalla rakastettuunsa katsomatta, vaikka manalan jumala oli asettanut sen tuon ylösnousemuksen ehdoksi. Suom.]
Sen viimeisen suudelman, näiden viimeisten jäähyväisten jälkeen ei nuorukaisella ollut enää muuta tarjolla kuin kuolema; eikä hän koettanutkaan sitä vastustaa; hän sulki silmänsä ja kaatui henkiheitoksi nääntyneenä ruumisröykkiölle.