KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Kuolonkenttä
Ankaria myrskyjä seuraa aina tyyni, hirveä, mutta kuitenkin virvoittava tyyni.
Kello oli noin kaksi aamulla. Suuret, valkeat pilvet kiitivät yli Pariisin, ja kalpeassa kuutamossa kuvastuivat terävin piirtein maaperän epätasaisuudet tuolla onnettomuuden kentällä, jonka kuoppiin pakeneva ihmisvyöry oli syöksynyt ja tuhoutunut.
Kuun valossa, joka välistä peittyi suurten pilvenhuippujen taakse, näkyi siellä täällä ojain reunoilla ja syvennyksissä ihmisruumiita vaatteet sekaisin, jäykistynein jäsenin, mustansinertävin kasvoin, kauhun ilmein taikka rukoukseen ojentunein käsin.
Keskeltä toria nousi ilotulitus-telineitten raunioilta keltainen ja käryävä savu ja teki sekin osaltaan Ludvig XV:n torin nyt tappotantereen näköiseksi.
Verisellä ja aukealla kentällä puikkelehti hiljaisia ja nopeasti liikkuvia haamuja, jotka pysähtyivät, vilkuivat ympärilleen ja kumartuivat maata kohti: he olivat ruumiinryöstäjiä, jotka saalinhimo oli houkutellut kuin korpit sinne; kun he eivät olleet voineet varastaa eläviltä, tulivat he nyt rosvoamaan kuolleilta; mutta useinkin he näkivät harmikseen kanssaveljiensä ehtineen jo ennen heitä.
Kun he huomasivat pistinmiesten viimeinkin saapuvan ja uhkaavan itseään, niin he pakenivat pelästyneinä ja tyytymättöminä tiehensä.
Mutta noiden pitkien ruumisjonojen välissä eivät varkaat ja yövartijat olleet ainoita liikkujoita. Siellä kulki myöskin lyhty kädessä henkilöitä, joita joku olisi ensi näkemältä saattanut pitää uteliaina katsojina.
Mutta sangen surkuteltavia katselijoita he olivat; sillä he olivat huolestuneita ystäviä ja sukulaisia, jotka olivat turhaan odottaneet veljiään, ystäviään ja rakastajattariaan kotiin ja olivat nyt rientäneet paikalle kaupungin kaukaisimmistakin kortteleista, sillä kamala uutinen oli jo tuhoisan rajutuulen voimalla levinnyt yli Pariisin ja muuttanut huolestuneiden tuskan etsimiseksi.
Tämä näytelmä oli ehkä vielä julmempi katsella kuin itse onnettomuustapaus.
Kaikki mahdolliset ilmeet näki noilla kalpeilla kasvoilla, kaikki, sen etsijän tuskasta, joka oli hellästi rakastetun ruumiin löytänyt, niiden onnetonten kamalaan epäilykseen saakka, jotka eivät löytäneet mitään, vaan katselivat nyt tutkivin silmin virtaa, joka juoksi yksitoikkoisesti kohisten torin ohitse. Kerrottiin näet, että paljon ruumiita oli jo heitetty alas virtaan, kaupungin hallituksen käskystä, joka oli järjestänyt tulituksen huonosti ja tahtoi nyt salata varomattomuutensa uhrien kauhistavaa määrää.
Kun he olivat katselleet tätä tuloksetonta näytelmää ja saaneet tarpeekseen siitä, ja kun he olivat Seinen vedessä nilkkoihin seisten saaneet sieluunsa yhä lisää öisen, kuohuvan virran tuottamaa synkeää ahdistusta, niin läksivät he pois lyhty kädessä torilta ja menivät tarkoin tutkimaan läheisiä katuja. Sinne kerrottiin nimittäin monien haavoittuneiden laahautuneen saamaan apua tai ainakin yrittäneen päästäkseen pois kärsimystensä näyttämöltä.
Jos he onnettomuudekseen siellä löysivät kaivatun henkilön, kadotetun ystävän, ruumiiden joukosta, niin seurasivat sydäntä särkevää tyrmistystä silloin valitushuudot, ja nyyhkytyksiin, joita kuului verisellä kentällä joltain paikalta, vastasivat silloin vaikerrukset toisaalta.
Joskus kajahti kentältä rämähdys, lyhty oli yhtäkkiä pudonnut maahan ja murskaantunut; joku elävä oli suinpäin heittäytynyt syleilemään viimeisen kerran vainajaa.
Mutta muitakin ääniä kuului tuolta laajalta kirkkomaalta.
Moni haavoittunut, joka oli kaatuessaan murskannut kätensä, onneton, jonka rinnan oli miekka puhkaissut tai väkijoukon vyöry pusertanut sisään, päästi korisevan vaikerruksen tai huokaavan rukouksen. Ja silloin riensivät hänen luokseen kaikki, jotka toivoivat löytävänsä sieltä ystävän, mutta he poistuivat sitten jälleen, kun eivät häntä omakseen tunteneetkaan.
Torin päähän, puutarhan puolelle, oli kuitenkin yleisön armeliaisuuden avulla saatu aikaan siirrettävä kenttäsairaala. Muuan nuori lääkäri, jonka ammatin huomasi monista kirurgisista koneista, joita hänellä oli ympärillään, antoi kuljettaa siellä luokseen miehiä ja naisia. Mutta sitoessaan heidän haavojaan puhutteli hän heitä sanoilla, jotka paremmin ilmaisivat vihaa onnettomuuden syytä kuin sääliä sen uhreja kohtaan.
Hänellä oli kaksi lujaa kantajaa apuvoiminaan tässä verisessä tarkastuksessaan, ja näille huusi hän lakkaamatta:
"Rahvaan naiset, rahvaan miehet ensin! Ne voi helposti tuntea, sillä he ovat melkein aina pahemmin haavoittuneita ja varmasti huonommissa vaatteissa!"
Kuullessaan nämä sanat, jotka lääkäri lausui karmivan yksitoikkoisella äänellä joka kerta, kun uusi haavoittunut oli sidottu, jo toisen kerran, kohotti nyt muuan kalpeakasvoinen nuori mies päätänsä, haeskellessaan lyhty kädessä ruumiiden keskellä.
Hänen otsaansa oli viiltynyt leveä haava ja siitä tihkui tuontuostakin punaisia veripisaroita. Hänen toinen kätensä oli pistetty kahden suljetun takinnapin väliin, ja hänen hien peittämillä kasvoillaan näki syvän ja kuvaamattoman mielenliikutuksen.
Kun hän nyt kuuli toisen kerran, kuten olemme sanoneet, lääkärin kehoituksen, niin hän nosti päätänsä ja sanoi katsahtaen surullisena irtileikattuja jäseniä, joita lääkäri näytti silmäilevän melkein nautinnokseen:
"Mutta, monsieur, miksi te valikoitte tapaturman uhreja?"
"Siksi", vastasi tohtori kohottaen puhuttelun kuullessaan päätänsä, "siksi, ettei kukaan hoitaisi köyhiä, ellen minä heitä muistaisi, ja siksi, että rikkaat saavat aina hoitajansa! Laskekaahan hiukan lyhtyänne ja katselkaa torin kivityksellä makaavia, niin näette itse sata köyhää jokaista rikasta tai ylimystä vastaan. Tässäkin suuressa onnettomuudessa on aatelisia ja rikkaita auttanut onni, joka viimein kyllästyttää itse Jumalaakin, joten he ovat maksaneet ainoastaan saman veron kuin tavallisestikin, nimittäin yhden tuhannelta."
Nuori mies kohotti lyhtyään, valaisten veristä otsaansa. "Silloin olen minä tuo yksi", vastasi hän suuttumatta; "sillä minä olen ylimys, ja olen niinkuin monet muut joutunut onnettomuuden uhriksi tungoksessa, minä, jota hevonen potkaisi otsaan ja joka taitoin vasemman käsivarteni pudotessani erääseen kuoppaan. Rikkaat ja aateliset saavat aina hoitajansa, sanotte? Näette itse, että minua ei vielä oli sidottu."
"Teillä on hotellinne… teillä on oma lääkärinne… menkää kotiinne, koska voitte kävellä."
"Minä en pyydä teiltä itselleni apua, monsieur; minä etsin täältä sisartani, nuorta, kaunista, kuudentoista ikäistä tyttöä, sillä hän on varmaan tuhoutunut, vaikkei hän olekaan rahvaan nainen. Hänellä oli yllään valkea puku ja kaulassa nauha, jossa oli risti; ja vaikka hänellä on sekä koti että lääkäri, niin vastatkaa minulle, säälistä: oletteko nähnyt häntä, jota etsin, monsieur?"
"Monsieur", vastasi nuori lääkäri kuumeellisen kaunopuheisesti, mikä seikka osoitti, että nämä hänen nyt lausumansa ajatukset olivat kauan hautuneet hänen aivoissaan, "monsieur, ihmisyys on minun ojennusnuorani; sille minä uhraudun, ja jos minä nyt jätän aateliston kuolinvuoteelleen auttaakseni köyhiä kärsiviä, niin noudatan ainoastaan oikeaa ihmisyyden lakia, jonka minä olen valinnut jumalakseni. Kaikki onnettomuudet, jotka ovat tänään tapahtuneet, johtuvat teistä; ne johtuvat teidän väärinkäytöksistänne, teidän epäoikeutetuista anastuksistanne, kestäkää nyt itse niiden seuraukset. En, monsieur, en minä ole nähnyt teidän sisartanne."
Annettuaan puhuttelijalleen vastaukseksi tämän ankaran moitteen ryhtyi tohtori jälleen leikkaustyöhönsä. Hänen luokseen oli tuotu köyhä nainen, jolta molemmat jalat olivat murskaantuneet vaunujen alle.
"Kuulkaa", lisäsi hän, singoten väistyvän Filipin jälkeen nämä sanat, "kuulkaa: köyhätkö ne julkisissa juhlatilaisuuksissa ryntäävät vaunuineen toisten päälle ja murskaavat rikkailta jalat?"
Filip oli tuota nuorta aatelia, joka on lahjoittanut meille sellaisetkin miehet kuin Lafayetten ja Lamethin, ja hän oli montakin kertaa julistanut aivan samoja periaatteita, jotka saivat hänet nyt tuon nuoren lääkärin suusta tulleina kauhistumaan; niiden sovittaminen käytäntöön osui häneen nyt rangaistuksena.
Melkeinpä murtunein sydämin läksi hän lääkärin lähistöltä jatkaakseen surullista etsiskelyään. Ja tuskissaan kuultiin hänen hetki sen jälkeen huutavan kyyneleiden murtamalla äänellä:
"Andrée! Andrée!"
Silloin kohtasi hänet ohi mennessään muuan vanha mies harmaissa vaatteissa ja huopasäärykset jalassa; hän kulki hyvin kiireesti, nojaten oikealla kädellään sauvaan ja pitäen vasemmassaan öljytystä paperista tehtyä lyhtyä, jossa paloi talikynttilä.
Kun hän kuuli Filipin valittavan näin, käsitti hän, miten suuresti nuori mies kärsi, ja mutisi itsekseen: "Voi onnetonta tuotakin!"
Mutta kun vanhus näytti tulleen torille samoissa aikeissa kuin hänen surkuttelemansakin, jatkoi hän kulkuaan Filipin ohitse.
Mutta sitten virkkoi hän yhtäkkiä, ikäänkuin katuen sitä, että oli mennyt kärsivän olennon ohitse tarjoamatta hänelle lohdutustaan: "Monsieur, antakaa anteeksi, että otan osaa suruunne, mutta niiden, joita on kohdannut sama onnettomuus, täytyy tukea toisiaan pysyäkseen pystyssä. Sitäpaitsi voi teistä olla minulle hyötyä… te olette etsinyt täältä kauan, sillä teidän kynttilänne on palanut melkein loppuun, ja niinpä te tietänette pahimmat paikat torilla."
"Oi, niin, monsieur, minä ne kyllä tiedän."
"No niin, minäkin etsin erästä ihmistä."
"Katselkaa sitten ensin tuolta suurista haudoista. Siellä tapaatte yli viisikymmentä ruumista."
"Viisikymmentä, hyvä Jumala! Niin paljon uhreja julkisessa juhlassa!"
"Paljonko, sanotte, monsieur! Minä olen valaissut jo tuhansien kasvoja löytämättä kuitenkaan sisartani."
"Sisartanne?"
"Niin, hän oli tuolla alhaalla päin. Minä hukkasin hänet, kun seisoin erään penkin vieressä. Minä löysin kyllä paikan, jossa minut temmattiin hänestä erilleni, mutta en hänestä itsestään merkkiäkään. Minä lähden siis uudestaan etsimään häntä bastionin luota."
"Minnekä päin väentungos pakeni, monsieur?"
"Uusille rakennuksille, Madeleine-kadulle päin."
"Silloin hän mahtaa olla sillä kulmalla?"
"Niin luulisi; ja minä olenkin jo hakenut sieltä; mutta sillä oli hirvittävä pyörre. Suurin virta syöksyi tosin sille suunnalle, mutta naisraukka, joka on joutunut suunniltaan, ei tiedä, minne menee, vaan koettaa paeta milloin millekin taholle."
"Monsieur, tuskinpa on uskottavaa, että hän olisi voinut ponnistella väen virtaa vastaan. Minä aion hakea noilta kaduilta päin. Tulkaa kanssani, niin ehkä löydämme yhteisvoimin."
"Ja ketä te etsitte? Poikaanneko?" kysyi Filip varovaisesti. "En, monsieur, vaan erästä lapsukaista, jonka minä otin melkein omakseni."
"Ja te laskitte hänet ulos yksin?"
"Ah, se lapsukainen oli jo melkein mies: kahdeksan-, yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Hän oli oma herransa ja tahtoi lähteä, enkä minä voinut häntä estää. Ja kuka sitäpaitsi olisi saattanut aavistaa tällaista julmaa onnettomuutta!… Teidän kynttilänne sammuu."
"Niin, monsieur."
"Tulkaa sitten kanssani, niin valaisen teillekin."
"Kiitoksia, te olette kovin ystävällinen; mutta ehkä olen teille vaivaksi?"
"Oh, älkää sitä pelätkö, kun minun kerran on itsenikin etsittävä. Tuo poika-raukka tuli kotiin aina niin säntillisesti", jatkoi vanhus kulkien kaduille päin. "Mutta eilis-iltana minä aivan kuin aavistin jotakin onnettomuutta. Minä odotin häntä, ja kello yksitoista sai vaimoni kuulla juhlissa tapahtuneen onnettomuuden. Minä odotin pari tuntia ja toivoin yhä, että hän palaisi. Mutta kun häntä ei kuulunut, niin oli minusta halpamaista mennä makuulle hankkimatta tietoja hänen kohtalostaan."
"Siis me menemme ensin tuonne talojen luokse?" kysyi nuorukainen.
"Kyllä, sillä tehän sanoitte, että väkijoukko oli kai rynnännyt sinne päin, ja varmaan se on sen tehnytkin. Epäilemättäkin on poloinen nuorukainen hyökännyt sille suunnalle? Hän oli maalaispoika, joka ei tuntenut edes tämän suuren kaupungin katuja, puhumattakaan täkäläisten tavoista. Ehkäpä hän oli vasta ensi kerran Ludvig XV:n torillakin."
"Ah, minunkin siskoni on maaseutulainen, monsieur."
"Voi, miten hirveä näky", sanoi ukko ja käänsi kasvonsa pois rykelmästä päälletysten sulloutuneita ruumiita.
"Ja kuitenkin on etsittävä juuri tästä", vastasi nuori mies ja ojensi päättävästi lyhtyään, valaisten tuota ruumiskasaa.
"Oi, minua pöyristää katsoa sinne, sillä kuinka vähäpätöinen olento olenkin, kauhistaa kuoleman hävitys minua niin, etten voi luontoani voittaa."
"Ennen tunsin minäkin samanlaista kauhua, mutta tänä yönä olen käynyt oppini. Katsokaa nyt, tässä on eräs kuuden- tai kahdeksantoista ikäinen poika, joka on nähtävästi tukehtunut, sillä hänessä ei ole yhtään haavaa. Onko tämä se teidän etsimänne?"
Vanhus pakotti luontonsa taipumaan ja meni lyhtyineen katsomaan.
"Ei, monsieur", vastasi hän; "se minun etsimäni on nuorempi, hänellä on musta tukka ja kalpeat kasvot".
"Niin, valitettavasti ovat he nyt kaikki kalpeita", vastasi Filip.
"Ah, katsokaa", sanoi vanhus, "nyt me olemme Kalustohuoneen seinämällä. Katsokaa, tuollaisia taistelujen jälkiä. Verta muurinseinillä, vaaterepaleita aidan rautasäleissä, rikkirevittyjen vaatteiden kappaleita, jotka liehuvat porttien rautakeihäissä. Ja eihän edes ole paikkaa, mihin jalkansa astua."
"Täälläpäin, täälläpäin se on varmaan tapahtunut", mutisi Filip.
"Kuinka paljon kurjuutta!"
"Ah, taivaan Jumala!"
"Mikä siellä on?"
"Kappale valkeaa kangasta näkyy noiden ruumiiden alta. Siskollani oli valkea puku. Antakaa, monsieur, Herran tähden minulle lyhtyänne!"
Filip oli tosiaan huomannut valkean kangaskappaleen ja oli tarttunut siihen; hänen täytyi kuitenkin päästää irti, sillä hänellä oli ainoastaan yksi käsi ja siihen piti hänen nyt ottaa lyhty.
"Se on kappale naisen pukua, muuan nuori mies kouristaa sitä kädessään", huudahti hän, "samanlaista valkeaa pukua kuin Andréella oli yllään. Voi, Andrée! Andrée!"
Ja nuori mies vaikeroi sydäntä särkevästi.
Vanhus tuli vuorostaan tarkastamaan.
"Se on hän!" huudahti hän ja levitti sylinsä.
Tämä huudahdus sai Filipin jälleen tarkkaavaiseksi.
"Gilbert!…" huudahti hän nyt puolestaan.
"Tunnetteko te Gilbertin?"
"Gilbertiäkö etsitte?"
Nämä kaksi huudahdusta kuuluivat melkein yhtaikaa.
Vanhus tarttui Gilbertin käteen. Se oli jäykkä ja kylmä.
Filip aukaisi nuorukaisen liivit, työnsi paidan reunan syrjään ja asetti kätensä sydämen kohdalle.
"Gilbert-raukka!" sanoi hän.
"Rakas lapsukaiseni!" huokasi vanhus.
"Hän hengittää! Hän elää… hän elää, kuuletteko!" huudahti Filip.
"Oi, luuletteko niin?"
"Kyllä, minä olen siitä nyt varma, hänen sydämensä sykkii."
"Aivan totta", vastasi vanhus. "Apua, apua! Tuollahan on lääkäri."
"Oh, autetaan itse itseämme, monsieur; sillä kun minä äsken pyysin häneltä apua, kieltäytyi hän minulle sitä antamasta."
"Mutta täytyyhän hänen auttaa minun lastani!" huudahti vanhus aivan suunniltaan tuskasta. "Hänen täytyy! Auttakaa minua, monsieur, kantamaan Gilbertiä hänen luokseen."
"Minulla ei ole muuta kuin yksi käsi", sanoi Filip; "mutta se on käytettävissänne".
"Ja minä olen nyt luja, niin vanha kuin olenkin. Kas niin!"
Vanhus otti Gilbertiä kainaloista, nuori mies nosti hänen jalkansa oikeaan kyynärkoukkuun, ja sillä tavoin läksivät he menemään joukkoa kohti, jonka keskellä lääkäri teki välskärintyötään.
"Auttakaa, auttakaa!" huusi vanhus.
"Ensin rahvaan lapset", vastasi lääkäri periaatteestaan horjumatta ja varmana siitä, että joukko, joka häntä ympäröi, puhkeaisi joka kerta ihailevaan sorinaan, kun hän nämä sanat toisti.
"Tämä, jota tuon, on rahvaan lapsia", vastasi vanhus innoissaan, mutta millään tavoin ihastumatta lääkärin jyrkkyydestä, kuten kaikki muut hänen ympärillään seisovat.
"No hyvä, siinä tapauksessa naisten jälkeen", vastasi lääkäri; "miehillä on enemmän voimia kuin naisilla kestää tuskia".
"Ainoastaan iskettävä suonta, monsieur, ei muuta, se riittää", vastasi vanhus.
"Ahaa, taasko olette täällä, aatelisherra", sanoi lääkäri huomatessaan Filipin ennen vanhusta.
Vanhus luuli, että ne sanat lausuttiin hänelle.
"Minä en ole mikään aatelinen, vaan kansan mies", vastasi hän; "nimeni on Jean-Jacques Rousseau".
Lääkäri huudahti hämmästyksestä, kohotti käskevästi kättään ja huusi:
"Tilaa luonnonystävälle! Tilaa ihmiskunnan vapauttajalle! Tilaa
Geneven kansalaiselle."
"Kiitän teitä, monsieur", vastasi Rousseau.
"Onko teille tullut jokin onnettomuus, monsieur?" kysyi nuori lääkäri.
"Ei, mutta tälle nuorukaiselle."
"Ah, tekin, niinkuin minä", huudahti nuori lääkäri. "Te edustatte ihmisyyden asiaa."
Tästä odottamattomasta voitostaan liikutettuna ei Rousseau voinut muuta kuin sammaltaa jonkun melkein käsittämättömän sanan.
Filip vetäytyi syrjään; hän oli hämmästynyt aivan mykäksi, kun oli näin joutunut tuon niin suuresti ihailemansa filosofin seuraan.
Rousseauta autettiin asettamaan yhä pyörryksissä makaavaa Gilbertiä pöydälle.
Tällä hetkellä tarkasti Rousseau lääkäriä, jonka apuun hän oli turvautunut. Hän oli nuori mies, noin Gilbertin ikäinen, mutta ainoakaan piirre ei ilmaissut häntä nuoreksi. Hänen keltaisenkalpea ihonsa oli lakastunut kuin vanhan ukon, hänen velttojen silmäluomiensa kätkössä piilivät silmät, jotka olivat kuin käärmeen, ja hänen suunsa oli väännyksissä kuin kaatumatautisella kohtauksessaan.
Paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin saakka, käsivarret verissä, ympärillään katkottuja ihmisjäseniä, muistutti hän enemmänkin työhönsä ihastunutta pyöveliä kuin lääkäriä täyttämässä surullista ja pyhää velvollisuuttaan.
Kuitenkin oli Rousseaun nimen kuuleminen tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, että hän hylkäsi hetkeksi tavallisen karkeutensa; hän leikkasi varovasti Gilbertin takinhihan auki, sitoi pojan käsivarren ympärille liinaisen suonisiteen ja avasi valtimon.
Ensin tihkui veri ainoastaan pisaroittani, mutta muutaman sekunnin päästä alkoi punainen ja lämmin nuoruuden veri vuotaa suihkuna.
"Kas niin, kas niin, hän on pelastettu", sanoi haavuri; "mutta häntä täytyy hoitaa hyvin huolellisesti, sillä rinta on pahasti pusertunut".
"Nyt on minun teitä kiitettävä, monsieur", sanoi Rousseau; "ja vieläpä ylistettävä, mutta ei etuoikeudesta, jota annatte köyhille, vaan uhrautumisestanne köyhien hyväksi. Kaikki ihmiset ovat veljiä."
"Myöskö ylimykset, aristokraatit, rikkaat?" kysyi lääkäri, ja hänen katseensa leimahti hänen pistävistä silmistään raskaiden luomien alta.
"Kyllä, myöskin ylimykset, aristokraatit ja rikkaat, kun he kärsivät", vastasi Rousseau.
"Anteeksi, monsieur", vastasi lääkäri; "mutta minä olen syntynyt Baudryssä lähellä Neuchâtelia; minä olen sveitsiläinen, kuten tekin, ja siis demokraatti".
"Maanmiehiäni!" huudahti Rousseau; "sveitsiläinen! Entä nimenne, olkaa hyvä ja sanokaa nimenne minulle?"
"Tuntematon nimi, monsieur, vaatimaton nimi, miehen, joka omistaa aikansa opinnoille odottaen hetkeä, jolloin hän voi uhrata elämänsä ihmisyyden hyväksi. Nimeni on Jean-Paul Marat."
"Kiitos, monsieur Marat", vastasi Rousseau; "mutta samalla kun te opetatte kansaa tietoiseksi oikeuksistaan, ei teidän pidä ärsyttää sitä kostoon, sillä jos se joskus ryhtyy kostamaan, saatte itsekin kauhistua rangaistusta, jonka se vaatii".
Marat hymyili kauheaa hymyään.
"Ah, jos se päivä koittaisi minun elinaikanani", sanoi hän; "ah, jos saisin kerran nähdä päivän…"
Rousseau kuuli nämät sanat ja pelästyi äänensävyä, jolla ne lausuttiin, niinkuin matkalainen kaukaisen ukkosen ensimmäistä jyminää; ja hän otti Gilbertin syliinsä ja koetti kantaa hänet pois.
"Kaksi avuliasta miestä auttamaan Rousseauta, kaksi rahvaan miestä", sanoi lääkäri.
"Täällä on, täällä on!" vastasi kymmenkunta ääntä.
Rousseaun ei tarvinnut muuta kuin valita; hän viittasi kahdelle lujalle kantajalle, ja nämä ottivat Gilbertin heti käsivarsilleen.
Ennen poistumistaan meni Rousseau Filipin luo.
"Kas tässä, monsieur", sanoi hän "minä en tarvitse enää lyhtyäni, ottakaa te se".
"Kiitoksia, monet kiitokset", vastasi Filip.
Hän otti lyhdyn, ja sillaikaa kuin Rousseau läksi Plâtrière-kadulle päin, palasi hän uudestaan etsimään.
"Voi mies-poloista!" mutisi Rousseau kääntyen vielä häntä katsomaan ja nähden hänen katoavan eräälle ruumiiden täyttämälle kadulle.
Ja jatkaessaan matkaansa karmi hänen selkäänsä, sillä hän kuuli yhä lääkärin räikeän äänen kaikuvan yli murheen kentän:
"Tänne rahvaan miehiä ja naisia, mutta ainoastaan rahvaan! voi aatelisia, voi rikkaita ja aristokraatteja!"