KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Herra de Jussieu
Siirtykäämme vielä kerran tuohon Rue de Plâtrièren varrella olevaan taloon, johon herra de Sartines oli äskettäin lähettänyt salapoliisinsa. Siellä tapaamme toukokuun 31 päivän aamuna Gilbertin laskettuna lepäämään patjalle itsensä Teresian omaan huoneeseen ja hänen ympärillään seisomassa Teresian ja Rousseaun ja lukuisan joukon heidän naapureitaan, katselemassa tätä surullisen tapahtuman onnetonta uhria, tapahtuman, jota muistellessa koko Pariisia yhä pöyristytti.
Kalpeana ja verissään oli Gilbert avannut silmänsä, ja heti kun hän oli tullut tajuihinsa, oli hän noussut kyynäräisilleen ja katsellut ympärilleen kuin nähdäkseen, oliko hän vielä torilla.
Ensin olivat hänen kasvonsa olleet kovin levottomat, sitten oli niihin syttynyt suuren ilon ilme; mutta tuon iloisen ilmeen haihdutti jälleen uusi surun pilvi.
"Onko teillä tuskia, ystäväni?" kysyi Rousseau ja otti Gilbertiä hellästi kädestä.
"Oi, kuka minut on pelastanut?" kysyi Gilbert. "Kuka minuakin on muistanut, köyhää ja orpoa raukkaa?"
"Teidät on pelastanut, lapseni, se, ettette kuollut; ja teitä on ajatellut Hän, joka kaikkia ajattelee."
"Olipa nyt tuon seikan miten tahansa", nurisi Teresia; "on sangen varomatonta lähteä sellaiseen ihmislaumaan".
"Aivan niin, se on sangen varomatonta!" toistivat kaikki naapurit kuorossa.
"Mutta kuulkaahan, hyvät naiset", keskeytti Rousseau; "ei siinä voi olla mitään varomattomuutta, kun ei saata aavistaa vaaraa, ja eihän saata olettaa vaaraa mennessään katsomaan tavallista ilotulitusta. Jos sellaisessa tilaisuudessa sattuu vaara, ei se ole varomattomuuden syy, vaan se on onnettomuus; ja me puhujat itsekin olisimme menetelleet ehkä samalla tavalla."
Gilbert katseli ympärilleen, ja kun hän näki olevansa Rousseaun makuuhuoneessa, tahtoi hän puhua.
Mutta se ponnistus syöksi veren ulos hänen suustaan ja sieraimistaan, ja hän meni tainnuksiin.
Rousseaun oli Ludvig XV:n torilla nähty lääkäri valmistanut tällaisen tapauksen varalta eikä hän siis suuresti pelästynyt; hän sitä suorastaan odottikin, ja oli sen vuoksi antanut sijoittaa potilaansa erikoiselle patjalle, jolle ei oltu levitetty lakanoita.
"Nyt voit asettaa poika-raukan oikeaan vuoteeseen", sanoi hän
Teresialle.
"Minnekä sitten?"
"Tänne, minun sänkyyni."
Gilbert kuuli tämän; hänen suunnaton voimattomuutensa esti häntä heti vastaamasta, mutta hän ponnisti rajusti tahtoaan, avasi silmänsä ja sai vaivalla kuiskatuksi:
"Ei, ei; sinne ylös!"
"Tahdotteko täältä omaan kamariinne?"
"Tahdon, jos suinkin sallitte."
Hän ilmaisi tämän toivomuksensa paremmin silmillään kuin suullaan, ja sen toi hänen huulilleen eräs muisto, joka oli itse kärsimystäkin väkevämpi ja joka näytti olevan sitkeähenkisempi hänen aivojensa ajatuskykyäkin.
Rousseau oli liiallisuuteen saakka herkkätunteinen mies ja ymmärsi varmaankin Gilbertin tarkoituksen, sillä hän vastasi:
"Hyvä on, lapseni, me viemme teidät sinne ylös. Hän ei tahdo meitä häiritä", lisäsi hän Teresialle, joka hartaasti kannatti Gilbertin ehdotusta.
Niin ollen päätettiin Gilbert siirtää heti ylös ullakkokamariin, kuten hän toivoi.
Myöhemmin päivällä tuli Rousseau viettämään oppilaansa vuoteen vieressä sen osan aikaansa, jonka hän tavallisesti kulutti lempikasviensa kokoamiseen. Nuorukainen oli nyt hiukan virkistynyt ja saattoi kertoa hänelle heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä ankaran onnettomuuden yksityiskohtia.
Mutta sitä hän ei sanonut, minkä tähden hän oli mennyt katsomaan ilotulitusta; hän väitti ainoastaan uteliaisuuden houkutelleen hänet Ludvig XV:n torille.
Rousseau ei voinut aavistaa muita vaikuttimia, sillä eipä hän ollut mikään noita. Hän ei siis kummastellut laisinkaan Gilbertin väitteitä, vaan tyytyi ainoastaan tekemiinsä kysymyksiin ja kehoitti häntä olemaan nyt vain hyvin kärsivällinen. Hän ei maininnut myöskään mitään musliinikankaan kappaleesta, joka oli tavattu Gilbertin kädestä ja jonka Filip oli vienyt.
Tämä pakina, joka hipui niin läheltä heidän molempien todellista mielenkiintoa ja totuutta, ei silti ollut suinkaan viehätystään vailla, ja he antautuivat molemmat täydellisesti siihen, kun portaista alkoivat yhtäkkiä kuulua Teresian askeleet.
"Jacques", huusi hän. "Jacques!"
"No, mikä nyt on?"
"Joku prinssi kai, joka tulee minun vieraakseni vuorostani", virkkoi
Gilbert heikosti hymyillen.
"Jacques!" huusi Teresia lähestyen yhtämittaa ja toistaen miehensä nimeä.
"Kyllä, kyllä, sano, mitä sinulla on asiaa?"
Teresia astui sisään.
"Tuolla alhaalla on herra de Jussieu; kun hän oli kuullut, että sinut oli nähty viime yönä siellä torilla, tuli hän tiedustamaan, olitko sinä haavoittunut."
"Tuo kunnon Jussieu!" sanoi Rousseau. "Erinomainen ihminen, niinkuin kaikki, jotka oman halunsa tai välttämättömyyden johtamina lähenevät luontoa, kaiken hyvän alkulähdettä! Olkaa hiljaa, älkää liikkuko, Gilbert, minä tulen kohta takaisin."
"Kiitos", virkkoi nuorukainen.
Rousseau poistui.
Mutta tuskin oli hän lähtenyt, kun Gilbert nousi ylös, miten vain vielä jaksoi, ja laahautui ikkunaluukun luo, josta hän saattoi nähdä Andréen ikkunaan.
Nuorukainen oli aivan voimaton ja melkeinpä pystymätön vielä edes ajattelemaan, joten hänen oli sangen tuskallista päästä ylös tuolille, saada auki ikkunaluukku ja sitten nojautua katon kannattimeen — Gilbertin onnistui kuitenkin tehdä tämä kaikki; mutta tuskin hän oli asettunut paikalleen, niin hänen silmissään pimeni, käsi vapisi, veri syöksyi hänen huulilleen ja hän kaatui raskaasti permannolle.
Samassa aukeni ullakkokamarin ovi ja Jean-Jacques astui sisään mukanaan herra de Jussieu, jolle hän oli ylenpalttisen kohtelias.
"Varokaahan, oppinut ystäväni, kumartukaa nyt hiukan alas, tässä on askelma", sanoi Rousseau; "dame, emme nyt tule mihinkään palatsin saliin".
"Kiitokset, minulla on hyvät silmät ja hyvät jalat", vastasi oppinut botanisti.
"Kas täällä tulee joku teitä tervehtimään, pikku Gilbert", sanoi sitten Rousseau ja katsoi oppilaansa vuoteeseen. "Hyvä Jumala, missä hän on? Hän on noussut ylös, se varomaton!"
Ja nähdessään ikkunan auki alkoi Rousseau ryhtyä Gilbertiä isällisesti torumaan.
Gilbert nousi vaivalla maasta ja virkkoi melkein sammuvin äänin:
"Minä tahdoin raitista ilmaa."
Häntä oli mahdoton torua, niin tuskasta väännyksissä olivat hänen kasvonsa.
"Täällä on tosiaan hirveän kuuma", keskeytti herra de Jussieu. "Kuulkaas, nuori mies, antakaapas minun koetella valtimoanne. Minä olen lääkäri, minäkin."
"Ja parempi kuin moni muu, sillä te olette yhtä hyvä sielun kuin ruumiinkin lääkäri", sanoi Rousseau.
"Näin suuri kunnia minulle…" mutisi Gilbert hiljaa, koettaen huonossa vuoteessaan välttää toisten katseita.
"Herra de Jussieu tahtoi ehdottomasti tulla luoksenne", sanoi Rousseau, "ja minä myönnyin hänen tarjoukseensa. Katsokaa nyt, rakas tohtori, mitä ajattelette hänen rinnastaan?"
Taitava anatomi tunnusteli kylkiluita ja tutki huolellisesti rintakehää, painaen korvansa sitä vasten.
"Rinta on luja", sanoi hän. "Mutta mikä teitä on näin rajusti halaillut?"
"Oi, monsieur, kuolema", vastasi Gilbert.
Rousseau katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen.
"Rintanne on pahoin rusentunut, poikaseni, sangen pahoin; mutta vahvistavien lääkkeiden, raittiin ilman ja levon avulla menee se pian ohitse."
"Ei lepoa, sitä en saa ajatella", virkkoi Gilbert ja katsoi isäntäänsä.
"Mitä hän tällä tarkoittaa?" kysyi herra de Jussieu.
"Gilbert on ahkera työntekijä, hyvä ystäväni", vastasi Rousseau.
"Sen kyllä uskon, mutta näinä päivinä ei nyt työtä tehdä."
"Elääkseen täytyy tehdä työtä joka päivä", vastasi Gilbert; "sillä elää täytyy joka päivä".
"Ah, nyt teiltä ei kulu paljon ruokaa, ja teidän pikku lääkkeenne eivät tule kalliiksi."
"Miten vähän ne maksanevatkin", vastasi Gilbert, "niin almuja en voi ottaa vastaan".
"Te hulluttelette", sanoi Rousseau; "ja liioittelette. Minä käsken teitä tottelemaan monsieurin määräyksiä, sillä vasten tahtoannekin tulee hänestä teidän lääkärinne. Voitteko ajatella", jatkoi hän kääntyen herra de Jussieun puoleen, "että hän pyysi minua olemaan hankkimatta lääkäriä?"
"Miksikä niin?"
"Koska se maksaisi vähän minulle, ja hän on ylpeä."
Jussieu katsoi ylen osaaottavasti Gilbertin hienoja ja ilmeikkäitä kasvonpiirteitä ja sanoi:
"Mutta olipa ihminen kuinka ylpeä tahansa, mahdottomia hän ei kuitenkaan voi tehdä. Luuletteko te jaksavanne työskennellä, te, joka suistutte maahan, kun koetitte päästä tuon ikkunaluukun luo?"
"Se on totta", jupisi Gilbert; "minä olen nyt heikko, sen tiedän".
"No hyvä, levätkää siis ja antakaa varsinkin sielunne levätä. Te olette sellaisen miehen vieraana, jolle koko maailma paitsi hänen oma vieraansa on kiitollisuuden velkaa."
Rousseau oli kovin hyvillään tästä näin ylhäisen miehen melkoisen kohtuullisesta kohteliaisuudesta ja ojensi vieraalleen kätensä ja puristi hänen kättään.
"Ja sitäpaitsi", lisäsi Jussieu, "saatte nyt nauttia kuninkaan ja prinssien isällistä huolenpitoa".
"Minäkö?" huudahti Gilbert.
"Niin, tekin, onnettoman illan uhri-parka. Kun hänen korkeutensa dauphin sai kuulla onnettomuudesta, niin hän aivan huusi tuskasta. Hänen korkeutensa dauphine, joka oli juuri lähdössä Marlyyn, jäikin Trianoniin, ollakseen onnettomia auttamassa niin lähellä kuin mahdollista."
"Ah, aivan tottako?" kysyi Rousseau.
"Kyllä, aivan totta, rakas filosofini, ja nykyään puhutaan ainoastaan dauphinin kirjeestä herra de Sartinesiile."
"Minä en siitä ole kuullut."
"Se on samalla kertaa sekä korutonta että ihailtavaa. Dauphin saa kaksituhatta écua kuukausirahaa. Tänä aamuna ei rahoja kuulunut. Prinssi kulki kärsimättömänä edestakaisin; hän kysyi monta kertaa rahastonhoitajaa, ja heti kun prinssi oli saanut häneltä rahansa, lähetti hän ne Pariisiin, liittäen myötä pari hurmaavaa riviä Sartinesille, joka näytti ne aivan äsken minulle."
"Ah, te tapasitte Sartinesin tänään?" kysyi Rousseau jollakin tavoin levottomana tai paremminkin epäluuloisena.
"Kyllä, minä tulen suoraan hänen luotaan", vastasi Jussieu hiukan hämillään. "Minun oli noudettava hänen luotaan eräitä siemeniä; niin ollen", jatkoi hän hyvin nopeasti, "jää madame la dauphine Versaillesiin vaalimaan sairaitaan ja haavoittuneitaan".
"Sairaitaan ja haavoittuneitaan?" kysyi Rousseau.
"Niin, Gilbert-herra ei ole ainoa, jota onnettomuus on kohdannut. Tällä kertaa on kansa ainoastaan osaltaan kantanut tapaturmalle uhrinsa. Väitetään, että aatelistossakin on paljon haavoittuneita."
Gilbert kuunteli kuvaamattomassa jännityksessä ja tuskallisen uteliaisuuden vallassa. Hän odotti joka hetki kuulevansa tuon kuuluisan botanistin suusta Andréen nimen.
Herra de Jussieu nousi ylös.
"Onko tutkimus nyt tehty?" kysyi Rousseau.
"Kyllä; ja tästäpuoleen ei hän tarvitse meidän taitoamme; raitista ilmaa, sopivaa ruumiillista liikettä… metsässä. Mutta tosiaankin… olin aivan unohtaa…"
"Mitä niin?"
"Minä aion ensi sunnuntaina tehdä pienen kasvintutkimusmatkan Marlyn metsään; tahdotteko tehdä minulle seuraa, korkeasti kunnioitettava virkaveljeni?"
"Oi, sanokaa paremminkin arvoton ihailijanne", vastasi Rousseau vilkkaasti.
"Parbleu, siinäpä hyvä tilaisuus haavoittuneellemme pieneen kävelyyn… Ottakaa hänet mukaan."
"Niin kauas?"
"Sehän on varsin lähellä. Sitäpaitsi minä ajan vaunuilla Bougivaliin ja noudan teidät… Me matkaamme Prinsessan tietä Luciennesiin ja, sieltä sitten Marlyyn. Kasvintutkijat pysähtyvät vähän väliä; haavoittuneemme saa kantaa telttatuolejamme… me kaksi, te ja minä, me kokoamme kasveja; hän kokoaa itselleen elämää."
"Kuinka herttainen te olette, oppinut ystäväni!" sanoi Rousseau.
"Älkäähän kiittäkö, minulla on siinä omat laskelmani; minä tiedän, että teillä on valmiina suuri sammaleita koskeva teos, ja mitä niihin kasveihin tulee, olen niissä hiukan epävarma; tehän neuvotte minua."
"Oi!" huudahti Rousseau väkisinkin itsetyytyväisenä.
"Ja siellä sitten pieni aamiainen, puiden siimes ja kauniita kukkia", lisäsi botanisti. "Onko asia sovittu?"
"Ensi sunnuntaista tulee ihana huviretki! Se on sovittu… Minusta tuntuu nyt kuin olisin aivan viisitoistavuotias; minä nautin jo etukäteen onnesta, joka minua odottaa", vastasi Rousseau lapsellisesti ihastuksissaan.
"Ja te, nuori ystäväni, vahvistakaa jalkojanne siihen tilaisuuteen."
Gilbert supisi jotakin sekavaa kiitokseksi, jota herra de Jussieu ei kuullut, ja sitten jättivät botanistit Gilbertin yksin omiin ajatuksiinsa ja varsinkin huoliinsa.