KOLMASKYMMENES LUKU
Elämän palautuminen
Kun Rousseau luuli nyt hyvinkin rauhoittaneensa sairaansa ja Teresia kertoi kaikille naapureilleen, että Gilbert oli jo välttänyt vaaran taitavan lääkärinsä, herra de Jussieun määräysten avulla, — kun nuorukaisen ympäristö oli näin rauhoittunut hänen kohtalostaan, niin uhkasi hänen itsepäisyytensä ja alinomainen haaveilunsa tuottaa hänelle kuitenkin uuden vaaran, joka oli kaikkia entisiä pahempi.
Rousseau ei voinut kuitenkaan vielä niin luottaa Gilbertiin, ettei hänen sielunsa pohjalla olisi piillyt jokin epämääräinen ja filosofiseen johteluun perustuva epäilys. Hän tiesi, että Gilbert oli rakastunut, ja hän oli yllättänyt hänet ilmeisesti rikkomassa lääkärin määräyksiä. Ja siitä teki hän sen johtopäätöksen, että jos Gilbert saisi liikaa vapautta, niin hän varmaankin tekisi uudestaan saman rikkomuksen.
Hyvänä perheen isänä oli Rousseau siis lukinnut Gilbertin ullakkokamarin oven ulkoa entistä huolellisemmin ja antoi hänelle siten luvan mennä ikkunan ääreen, mutta esti häntä kuitenkaan pääsemästä ulos ovesta.
Ei voi kuvailla kiukkua ja suunnitelmia, jotka alkoivat kiehua Gilbertin päässä, kun hän huomasi moisen huolenpidon, sillä muuttihan se nyt hänen ullakkokamarinsa aivan kuin vankilaksi.
Eräitä luonteita este vain yllyttää.
Gilbert ajatteli nykyään ainoastaan Andréeta: autuutta saada nähdä hänet ja seurata vaikkapa ainoastaan matkan päästä hänen parantumisensa edistysaskeleita.
Mutta Andréeta ei näkynyt paviljonkirakennuksen ikkunoissa. Gilbert huomasi siellä ainoastaan Nicolen, kantelemassa posliinitarjottimella virvoitusjuomia, ja parooni de Taverneyn kävelemässä nopein ja pitkin askelin edestakaisin puutarhassa vimmatusti nuuskaillen, päätään selvittääkseen. Siinä kaikki, mitä Gilbert näki, koettaessaan kiihkeästi tähystellä Andréen huoneen perukoihin ja suorastaan läpi sen seinienkin.
Kuitenkin rauhoittui hän jo jossakin määrin näistäkin näkemistään, sillä ne kertoivat hänelle sairaudesta, mutta eivät kuolemasta.
— Kas tuolla, — tuumi Gilbert itsekseen, — tuon oven takana, tuon verhon kätkössä elää, huokailee ja kärsii se, jota minä rakastan aivan jumaloiden, se, joka näkyviin ilmestyessään saisi hien virtaamaan otsaltani ja jäseneni vapisemaan, se, joka liittää olemassaoloni omaansa ja jonka tähden minä hengitän elämäni ilmaa.
Ja sitten kumartui Gilbert parikymmentä kertaa tunnissa ullakkoluukustaan niin pitkälle, että utelias Chon luuli yhtä monta kertaa hänen suistuvan alas. Ja tottunein silmin Gilbert arvioi nyt paviljongin sisäseinien lukua ja kerroksia ja kuinka syvällä se oli hänestä, ja laati nyt päässään koko rakennuksesta tarkan pohjapiirroksen.
Tuossa kulmassa pitäisi parooni de Taverneyn makuuhuoneen olla, tuolla tarjoiluhuoneen ja keittiön, tuolla Filipin huoneen, tuolla Nicolen pienen kamarin ja tuolla viimeinkin Andréen makuuhuoneen, kaikkein pyhimmän, jonka oven edessä hän olisi ollut valmis antamaan henkensä, jos olisi saanut päivän olla siinä polvillaan.
Se kaikkein pyhin oli Gilbertin harkinnan mukaan suuri huone alakerrassa. Sen edessä oli etuhuone, ja se oli jaettu ikkunalla varustetulla väliseinällä kahteen osaan, joista ensimmäisessä oli Nicolen sänky, mikäli Gilbert saattoi päättää.
— Oi, — ajatteli mieletön nuorukainen silmittömän mustasukkaisuutensa vallassa, — autuaita nuo olennot, jotka tuolla puutarhassa kulkevat, tuolla, jonne saatan nähdä ikkunastani ja portailta! Autuaat nuo välinpitämättömät, jotka saavat tallata noiden ruohikkojen välistä santaa! Sinne voin tosiaan öisin kuulla neiti Andréen huokaukset ja valitukset.
Toivomuksesta toimeenpanoon on pitkä matka, mutta olennot, joilla on vilkas mielikuvitus, saavat kaiken itselleen läheiseksi: heillä on siihen oma hyvä keinonsa. Mahdottomassa näkevät he mahdollisen, he osaavat rakentaa sillat virtain poikki ja pystyttää portaat vuorten yli.
Ensimmäisinä päivinä ei Gilbert vielä tehnyt mitään muuta kuin toivoi.
Sitten hän ajatteli, että nuo hänen kadehtimansa autuaat olivat ainoastaan tavallisia kuolevaisia ja että he kulkivat jaloilla kuin hänkin tallatessaan puutarhan hietikkoa ja avasivat käsillään paviljongin ovia. Tästä johtui hän kuvittelemaan, miten autuaalta tuntuisi pujahtaa salaa tuohon kiellettyyn taloon ja pistää korvansa säleuutimien viereen, joiden takaa äänet kuuluivat sisältä.
Gilbertille oli toivominen liian vähäpätöistä, toteuttaminen seurasi sitä välittömästi.
Sitäpaitsi palasivat hänen voimansa nopeasti. Nuoruus on runsas ja antelias elonlähde. Kolmen päivän päästä tunsi hän sievoisen kuumeen avustuksella olevansa yhtä hyvissä voimissa kuin kuunaan ennen.
Hän laski, että koska Rousseau oli sulkenut hänet lukon taakse, niin oli nyt eräs kaikkein pahimmista vaikeuksista voitettu, nimittäin koettaa päästä portista sisään neiti de Taverneyn luo.
Portti oli näet Rue Coq-Heronille päin; Gilbert oli vankina Rue Plâtrièren puolella, eikä voinut päästä millekään kadulle; siis hänen ei tarvinnut yrittääkään avata mainittua porttia.
Kulkutieksi jäi ikkuna.
Hänen ullakkoluukkunsa oli pystysuoran seinän yläpuolella, neljäkymmentä jalkaa korkealla maasta.
Kukaan ei olisi uskaltanut lähteä menemään alas sellaista seinää, ellei ollut aivan juovuksissa tai mielipuoli.
— Nuo ovet, ne ovat niin hyvä keksintö, — tuumi Gilbert itsekseen pureskellen kynsiään; — ja monsieur Rousseau, filosofi sulkee ne kuitenkin minulta!
Jos repisi pois lukon paikaltaan? Niin, se kävisi kyllä päinsä. Mutta sitten ei olisikaan enää tulemista takaisin tähän vieraanvaraiseen kotiin.
Hän oli paennut Luciennesista ja sitä ennen karannut Taverneystä. Jos hän nyt pakenisi Rue Plâtrièren talosta, aina vaan pakenisi, joutuisi hän tosiaan sellaiselle tolalle, ettei hän pian uskaltaisi katsoa ainoatakaan ihmistä naamaan tarvitsematta pelätä saavansa kuulla moitteita kiittämättömyydestä ja huikentelevaisuudesta.
— Ei, herra Rousseau ei saa tietää mitään koko asiasta. Ja kyyrysillään ullakkoluukussaan jatkoi Gilbert:
— Käsilläni ja jaloillani, vapaan ihmisen luonnollisilla välineillä tartun minä kiinni kattotiileihin, ja jos kuljen räystäskourua pitkin, joka on tosin hyvin kapea, mutta kuitenkin suora ja siis lyhin tie kahden pisteen välillä, pääsen minä, jos onnistun, tuon viereisen ullakkoluukun luo, joka on samalla tasolla kuin minun.
— Ja se luukku vie jälleen talon portaille.
— Jos en onnistu, niin putoan alas puutarhaan, ja silloin kuuluu jysäys. Tuolta paviljongista tullaan ulos, minut kannetaan sisään, minut tunnetaan; minä kuolen kauniin, jalon ja runollisen kuoleman. Minua surkutellaan: se on suurenmoista.
— Jos taasen onnistun, kuten minulla on täysi syy uskoa, silloin pujahdan minä viereisestä luukusta portaille ja hiivin paljasjaloin alas niitä, kunnes tulen ensimmäisen kerroksen kohdalle, jossa myöskin on ikkuna puutarhaan päin. Se on ainoastaan viisitoista jalkaa korkealla maasta. Minä hyppään alas puutarhaan…
— Ah, minulla ei ole voimia enkä ole tarpeeksi notkea!
— Mutta onhan vielä apunani seinäsäleikkö…
— Niin, mutta se lahoine puuristikkoineen menee rikki; silloin, minä kuukerrun alas, en saadakseni jalon ja runollisen kuoleman, vaan valkeana rappauksesta, vaatteet rikki, nolattuna ja kaikesta päättäen selvänä omenavarkaana. Sitä on ilkeä ajatella! Parooni de Taverney annattaa minulle porttivahdilla selkään tai kiskottaa la Briellä minua korvista.
— Ei, mutta minulla on täällä kymmenkunnan pätkää purjenuoraa, jotka tekevät yhteen punottuina köyden aivan monsieur Rousseaun määritelmän mukaisesti: oljenkorsista lyhde syntyy.
— Minä lainaan yhdeksi yöksi rouva Teresian purjenuorat, sidon niihin solmuja, ja kun pääsen kaivattuun ensimmäisen kerroksen ikkunaan, sidon köyteni pikku-parvekkeen reunaan taikka ikkunan välipuuhun ja solun alas puutarhaan.
Ja Gilbert tunsi itsensä voimakkaaksi ja päättäväksi, kun hän nyt oli tarkastanut kourun, ottanut purjenuoran kappaleet mitattavikseen ja arvioinut korkeuden silmämäärältä.
Hän punoi purjenuoran pätkät lujaksi köydeksi ja koetteli sen vahvuutta, sitoen sen katon kannattimiin ja riippuen siitä käsillään. Ja hän päätti nyt tehdä öisen matkansa ja oli tyytyväinen, kun hän sitä valmistellessaan sylki verta ainoastaan yhden kerran.
Saadakseen paremmin herra Jacquesin ja rouva Teresian petetyksi oli hän olevinaan hyvin sairas ja makasi vuoteessaan kello kahteen saakka, hetkeen, jolloin Rousseau läksi, päivällisen päälle kävelemään. Tuolta kävelyltään ei hän tullut takaisin ennenkuin illalla. Gilbert julisti haluavansa nukkua yhtämittaa seuraavaan aamuun.
Rousseau vastasi olevansa iloissaan, kun näki Gilbertin niin rauhallisessa tilassa, sillä hän aikoi sinä päivänä syödä illallista kaupungilla.
Nämä tiedot toisilleen ilmoitettuaan Rousseau ja Gilbert erosivat.
Kun Rousseau oli lähtenyt ullakkokamarista, otti Gilbert jälleen käsille purjenuoran pätkät ja punoi ne nyt yhteen täydellä todella.
Sitäpaitsi tarkasti hän kourun ja katon tiilikivet ja ryhtyi sitten tähystelemään ikkunasta puutarhaan, odottaen illan pimenemistä.