KAHDESTOISTA LUKU
Paluu Saint-Denisistä
Gilbert oli Filipistä erottuaan jälleen kadonnut kansantungokseen, kuten olemme kertoneet.
Mutta nyt ei hän syöksynyt tuohon pauhaavaan aallokkoon odotuksesta ja ilosta sykkivin sydämin, vaan sielu syvästi haavoittuneena tuskasta, jota Filipin ystävällinen kohtelu ja ystävällinen tarjous ei ollut voinut lauhduttaa.
Andrée ei aavistanutkaan olleensa julma Gilbertiä kohtaan. Tuo kaunis ja lempeä nuori tyttö ei lainkaan tiennyt, että hänellä ja hänen imettäjättärensä pojalla saattaisi olla minkäänlaisia yhteisiä kosketuskohtia surussa tai ilossa. Hän liihoitteli korkealla yli noiden matalampien ilmapiirien, joihin hän loi valoa tai varjoa mikäli hän itse oli joko iloinen tai suruinen.
Tällä kertaa oli hänen halveksumisensa varjo kohdannut jäätävänä Gilbertiä; ja koska hän oli pelkästään noudattanut oman luonteensa vaistoa, ei hän itse tiennyt olleensa pilkallinen.
Mutta Gilbertiä olivat hänen halveksuva katseensa ja ylpeät sanansa iskeneet suoraan sydämeen kuin pisto aseetonta voimailijaa; eikä Gilbert ollut vielä tarpeeksi filosofi voidakseen verta vuotaessaan löytää lohdutusta epätoivostaan.
Samassa kun hän katosi tungokseen, ei hän enää välittänyt ei hevosista eikä ihmisistä. Hän ponnisti kaikki voimansa ja ryntäsi ihmislauman läpi kuin haavoittunut metsäsika ja olisi helpostikin voinut joutua harhaan tai murskaantua aukoessaan väkivallalla tietään. Kun nuorukainen oli päässyt läpi tiheimmän väentungoksen, saattoi hän hengittää helpommin, ja kun hän sitten katsoi ympärilleen, näki hän olevansa luonnon helmassa, yksinäisyydessä ja veden rannalla.
Tietämättä, minne hän ryntäsi, oli hän juossut Seine-joelle saakka ja oli nyt melkein Saint-Denis-saarta vastapäätä. Lopen väsyksissä, ei ponnistuksesta, vaan sieluntuskasta, hän heittäytyi nurmikolle ja vääntelehti siinä, puristi kaksin käsin päätänsä ja karjahteli raivoissaan kuin moinen villipedon ääni olisi paremmin kuin ihmisen saattanut purkaa hänen tuskaansa.
Eikö ollutkin nyt se häilyvä ja epämääräinen toivo, joka oli tähän saakka luonut heikkoa valon kimmallusta hänen mielettömiin haaveisiinsa, joita hän ei tohtinut edes tarkoin ajatella, eikö se toivo ollutkin nyt yhtäkkiä täydellisesti sammutettu? Miten korkealle yhteiskunnan portaita Gilbert olisikin nerolla, tiedolla tai tutkimuksilla saattanut nousta, olisi hän aina kuitenkin ollut Andréelle ainoastaan Gilbert, nimittäin sellainen seikka tai olento — niin oli Andrée itse sanonut —, josta hänen isänsä ei tarvitsisi olla pienimmässäkään määrin millänsäkään ja joka ei ansaitsisi edes parempansa silmäystä.
Hetken oli Gilbert kuvitellut, että kun Andrée näkisi hänet Pariisissa ja huomaisi hänen päätöksensä taistella halpuuttaan vastaan, taistella, kunnes hän sen oli voittanut, Andrée silloin ihailisi sellaista voimanponnistusta. Ja nyt ei jalolle nuorukaiselle ollut annettu edes tuota rohkaisevaa sanaa, vaan oli hän lisäksi kaikesta vaivastaan ja kauniista päätöksestään saanut ainoastaan samaa halveksuvaa välinpitämättömyyttä, jolla Andrée oli kohdellut Gilbertiä jo Taverneyssä.
Vielä enemmänkin: eikö Andrée ollut melkeinpä suuttunut saadessaan kuulla, että Gilbert oli uskaltanut vilkaista hänen nuottivihkoihinsa? Jos Gilbert olisi pikkusormellaan koskenut noihin nuotteihin, niin eivät ne varmaankaan olisi kelvanneet enää muuhun kuin poltettaviksi.
Rakastaville sydämille ovat pettymys ja rauenneet toiveet ainoastaan isku, jonka kärsittyään rakkaus nousee entistäänkin voimakkaampana ja itsepintaisempana pystyyn. Sellainen sydän ilmaisee tuskaansa valituksin ja kyynelein; se kärsii avuttomana kuin karitsa veitsen raadellessa. Vieläpä niinkin, että näiden marttyyrien rakkautta vain kiihdyttää tuo tuska, jonka pitäisi se tukahuttaa. He väittävät itsekseen, että heidän malttavaisuutensa saa kerran palkintonsa; ja sitä palkinnon päämaalia kohti he sitten yhä vaeltavat, olkoonpa tie hyvä tai huono, ainoastaan sillä eroituksella, että jos tie on huono, pääsevät he perille myöhemmin, siinä koko seikka, sillä he pääsevät sinne kuitenkin.
Niin ei ole kylmien sydämien, itsepäisten luonteiden, väkevälaatuisempien olentojen laita. He vihastuvat, kun näkevät verensä vuotavan, ja heidän tahdonvoimansa lisääntyy siitä niin rajusti, että heidän voi siitä hetkestä saakka luulla paremmin vihaavan kuin rakastavan. Heitä ei saa syyttää; heissä ovat rakkaus ja viha niin lähetysten, etteivät he huomaa itsekään siirtymistä toisesta toiseen.
Tiesikö Gilbert näin sieluntuskainsa masentamana ja rannalla vääntelehtiessään, rakastiko hän vai vihasiko Andréeta? Ei, hän vain kärsi, siinä kaikki. Mutta koska hän ei jaksanut enää lisää kärsiä ja kestää, masensi hän toivottomuutensa ja päätti tehdä jonkin lujan päätöksen.
— Hän ei minua rakasta, — ajatteli Gilbert, — se on totta, mutta ei minunkaan pitäisi toivoa, että hän minua rakastaisi, siihen minulla ei ole oikeutta. Ainoa, mitä minulla olisi oikeus häneltä vaatia, olisi lempeä osanottavaisuus, jota kovaa kohtaloa vastaan uljaasti taistelleet onnettomat saavat ihmisiltä. Sitä, minkä hänen veljensä käsitti, ei Andrée saattanut käsittää. Filip sanoi minulle: 'Kukapa tietää? Ehkäpä sinusta tulee joku Colbert tai Vauban!' Jos minusta tulisi jompikumpi noista kahdesta, antaisi hän minulle oikeutta ja lahjoittaisi minulle sisarensa palkinnoksi hankkimastani kunniasta, kuten hän olisi antanut hänet minulle lahjana synnynnäisestä aateluudesta, jos minä olisin tullut maailmaan hänen vertaisenaan. Mutta Andréelle — sen minä tiedän aivan hyvin —, olisi mikä Colbert, mikä Vauban tahansa aina vain Gilbert, sillä se, mitä hän minussa halveksii, on sellaista, jota ei mikään voi pyyhkiä pois, ei mikään kullata eikä mikään pettää… Se on minun halpa syntyperäni. Ikäänkuin minun ei olisi kasvettava, edellyttäen, että pääsen maaliini, paljoa enemmän näin kuin jos olisin syntynyt Andréen vertaisena! Oi, mieletön olento! Järjetön luoma! Oi nainen, nainen, vajavuus on nimesi! [Shakespearen määritelmä. Suom.]
— Luota tuohon lempeään katseeseen, korkeaan otsaan, sielukkaaseen hymyyn, asentoon, joka on kuin kuningattaren! Kas, tuossa on neiti de Taverney, nainen, joka kauneudellaan ansaitsee hallita maailmaa… Erehdyt; hän on vain luulotteleva, kopea maalaistyttö, aristokraattisiin ennakkoluuloihin pinttynyt. Kaikki nuo kauniit, nuoret herrat tyhjine aivoineen ja kevyine mielineen, joilla on ollut hyvä tilaisuus oppia ja jotka eivät tiedä mitään, ne ovat Andréen mielestä hänen vertaisiaan; sellaiset seikat ja henkilöt saavat häneltä huomaavan katseen… Gilbert on koira, halvempi koiraakin; sillä taisipa Andrée tiedustaa Mahonin vointia, mutta Gilbertin asioita hän ei varmaan olisi kysellyt!
— Ah, hän ei tiedä, että minä olen yhtä voimakas kuin nuo toisetkin, että kun minä saan ylleni samanlaiset vaatteet kuin hekin, tulee minusta aivan yhtä komea; hän ei tiedä, että minulla on sellaistakin, mitä heillä ei ole: taipumaton tahto, ja jos minä tahdon…
Julma hymy vääristi Gilbertin huulia tällä hetkellä, jolloin hän ajatuksensa keskeytti.
Sitten rypisti hän kulmiaan, ja hänen päänsä vaipui jälleen hitaasti rintaa vasten.
Mitähän mahtoi tällä tuokiolla hänen synkässä sielussaan liikkua?
Mikä kauhea ajatus painoikaan tuota kalpeaa otsaa, joka jo näin
nuorena oli kellastunut yövalvonnasta ja saanut mietteiden ryppyjä?
Kuka voi siihen vastata?
Merimieskö soutaessaan venheellään myötävirtaan ja hyräillessään Henrik IV:n laulua? Iloinen pesutyttökö, joka tultuaan takaisin Saint-Denisistä ja nähtyään siellä koko juhlasaaton, kiersi nyt matkan päästä Gilbertin, sillä hän luuli nuorta joutenolijaa kai varkaaksi, hänen loikoessaan noin ruohikossa pyykkivaatteilla kuormattujen seipäiden välissä?
Puoli tuntia syvästi mietittyään nousi Gilbert ylös kylmästi ja päättävästi. Hän käveli alas Seinen rantaan, nautti hyvän kulauksen vettä, katseli ympärilleen ja näki kaukana vasemmalla lainehtivan kansantulvan, joka palasi nyt Saint-Denisistä.
Keskellä laumaa näkyivät ensimmäiset vaunut, jotka liikkuivat Saint-Oueniin vievää tietä, käymäjalkaa, sillä niitä esti tavaton tungos.
Dauphine oli tahtonut, että hänen Pariisiin saapumisensa olisi perhejuhla, ja perhe, nimittäin kansa, käytti hyväkseen sille suotua etuoikeutta, ja sen nähtiin pysähtyvän niin lähellä kuninkaallista loistoa, että joukko pariisilaisia nousi ylös yksinpä dauphinen lakeijain paikoillekin ja riippui kiinni hänen raskaiden vaunujensa hihnoissa kenenkään heitä estelemättä.
Gilbert tunsi heti Andréen vaunut, sillä Filip antoi hevosensa laukata tai paremmin sanoen tepastella niiden oven vieressä.
— Hyvä, — tuumi Gilbert itsekseen, — minun täytyy saada tietää, minne Andrée ajaa; ja saadakseni sen tietää, täytyy minun mennä hänen perässään.
Ja Gilbert meni.
Dauphine aikoi syödä illallista la Muettessa, ainoastaan pikku piirissä, kuninkaan, dauphinin, Provencen kreivin ja Artoisin kreivin seurassa. Ja täytyy mainita, että Ludvig XV oli unohtanut ankarimman sopivaisuuden siinä määrin, että hän oli antanut kutsuessaan madame la dauphinen illalliselle Saint-Denisissä hänelle vierasluettelon keralla lyijykynän ja pyytänyt häntä pyyhkimään pois ne nimet, jotka eivät hänestä olleet mieluisia.
Nähdessään rouva Dubarryn nimen, joka oli viimeisenä, oli Marie Antoinette tuntenut huultensa kelmenevän ja vapisevan. Mutta hän oli muistanut keisarinna-äitinsä opetukset ja neuvot ja ponnistanut koko tahtonsa ja jättänyt viehkeästi hymyillen luettelon ja kynän takaisin kuninkaalle ja sanonut olevansa sangen onnellinen päästessään näin heti kuninkaan tuttavalliseen perhepiiriin.
Gilbert ei näitä seikkoja tiennyt, ja vasta la Muettessa hän huomasi rouva Dubarryn vaunut ja Zamoren keikkumassa korkealla valkean hevosen selässä.
Onneksi tuli jo pimeä; Gilbert painautui piiloon puistikkoon, heittäytyen sinne loikomaan ja odottamaan.
Kuningas antoi pojanpoikansa puolison aterioida rakastajattarensa parissa ja oli erinomaisen hyvällä tuulella, varsinkin nähdessään dauphinen kohtelevan rouva Dubarrya vieläkin ystävällisemmin kuin Compiègnessä.
Mutta hänen korkeutensa dauphin oli synkkä ja huolissaan, väitti päätänsä ankarasti särkevän ja poistui seurasta ennenkuin asetuttiin pöytään.
Illastelua kesti aina kello yhteentoista.
Saattoväkeen kuuluvat henkilöt — ja ylpeän Andréenkin oli pakko tunnustaa, että hänetkin luettiin niihin — aterioitsi sillä välin paviljongeissa kuninkaan heille lähettämän musiikin soidessa. Mutta koska yksin paviljongitkin olivat liian ahtaat, että kaikki olisivat mahtuneet niihin, niin söi viitisenkymmentä herraa taivasalla, ruohikolle katettujen pöytäin ääressä, viidenkymmenen kuninkaallisiin livreoihin puetun lakeijan palvelemina.
Gilbert oli yhä piilossa puistikossa ja näki kaiken tämän komeuden. Hän otti taskustaan Clichy-la-Garennessa ostamansa leivänkappaleen ja söi aivan kuin muutkin, pitäen tarkoin silmällä kaikkia poislähteviä.
Aterian jälkeen ilmestyi madame la dauphine parvekkeelle; hän tuli hyvästelemään vieraitansa. Kuningas seisoi aivan lähellä häntä; rouva Dubarry pysyttäytyi kauimpana huoneen taustalla eikä tullut näkyviin, seuraten hienoa käyttäytymisälyään, jota hänen vihollistensakin täytyi hänessä ihailla.
Kaikki menivät nyt parvekkeen alle tervehtimään kuningasta. Ja koska madame la dauphine tunsi jo monet häntä saattaneista, niin mainitsi kuningas hänelle ainoastaan niiden nimet, joita hän ei vielä tuntenut. Silloin tällöin lennähti dauphinen huulilta kohtelias sana tai sopiva leikinlasku, joilla hän ihastutti kaikki puhuttelemansa.
Gilbert katseli loitompaa koko tätä matelua ja tuumi itsekseen:
— Minä olen ylempänä kaikkia noita, sillä koko maailman hinnasta minä en tekisi sitä, mitä he tekevät.
Nyt tuli parooni de Taverneyn ja hänen perheensä vuoro. Gilbert nousi silloin toisen polvensa varaan.
"Monsieur Filip", sanoi dauphine, "annan nyt teille lomaa saattaaksenne isänne ja sisarenne Pariisiin".
Gilbert kuuli nämä sanat aivan selvästi yön värisevässä hiljaisuudessa ja kaikkien läsnäolijain ja katselijain tarkkaavasti vaietessa.
Madame la dauphine lisäsi vielä:
"Herra de Taverney, en voi majoittaa teitä; lähtekää siis tyttärenne kanssa Pariisiin, kunnes olen ennättänyt järjestää hovini Versaillesissa; mademoiselle, muistakaa joskus minua."
Parooni poistui poikansa ja tyttärensä kanssa. Heidän perästään tuli paikalle monia muita, joille dauphine niinikään lausui samanlaisia kohteliaisuuksia; mutta se ei paljoa liikuttanut Gilbertiä.
Hän pujahti pois puistikosta ja seurasi paroonia kahdensadan herrojaan etsivän lakeijan huutaessa, viidenkymmenen kuskin hälisten vastatessa lakeijoille ja kuusienkymmenien vaunujen jyristessä pitkin katukiveystä kuin yhtä monta ukkospilveä.
Koska parooni de Taverneyllä oli hovivaunut, odottivat ne häntä syrjässä muista. Hän nousi niihin Andréen ja Filipin kanssa, sitten suljettiin vaunujen ovi.
"Ystäväni", sanoi Filip lakeijalle, joka sulki vaunujen ovea, "nouse kuskipukille ajajan viereen".
"Miksikä niin, miksikä niin?" kysyi parooni.
"Siksi, että miesraukka on seissyt aamusta alkaen ja on tietysti väsynyt", vastasi Filip.
Parooni mutisi jotakin, jota Gilbert ei saattanut kuulla. Lakeija nousi kuskin viereen.
Gilbert lähestyi vaunuja.
Samassa, kun ne aikoivat lähteä liikkeelle, huomattiin, että yksi hihnoista oli irtaantunut.
Ajaja laskeutui paikaltaan, ja vaunut seisoivat vielä hetken.
"On jo sangen myöhä", sanoi parooni.
"Minä olen kovin väsynyt", supisi Andrée; "saammekohan nyt edes yösijaa?"
"Toivoakseni", vastasi Filip; "lähetin la Brien ja Nicolen suoraan Pariisiin. Kirjoitin heidän viedäkseen kirjeen eräälle ystävistäni ja pyysin häntä vuokraamaan meille pienen paviljongin, jossa hänen äitinsä ja sisarensa viime vuonna asuivat. Se ei tosin ole mikään komea asunto, mutta kuitenkin melkoisen mukava. Tehän ette tahdokaan näytellä loistoa, vaan haluatte ainoastaan tilapäisen asunnon."
"Ma foi, se on aina yhtä hyvä kuin Taverney", sanoi parooni.
"Niin, ikävä kyllä, isäni", vastasi Filip surumielisesti hymyillen.
"Saanko minä siellä nähdä puita?" kysyi Andrée.
"Kyllä, jopa varsin kauniita. Mutta luultavasti et saa niistä kauan nauttia, sillä heti hääjuhlallisuuksien jälkeen sinut esitellään hovissa."
"Kaunista tuo unelmamme; koettakaamme olla heräämättä siitä liian nopeasti. Filip, sanoitko kuskille, minne hänen on ajettava?"
Gilbert kuunteli ankarassa jännityksessä.
"Sanoin, isä", vastasi Filip.
Gilbert oli kuullut kaiken muun keskustelun ja oli jo toivonut saavansa kuulla osoitteenkin.
— Ei väliä, minä juoksen heidän perässään, — tuumi hän nyt itsekseen. — Täältä on Pariisiin ainoastaan penikulma.
Hihna oli saatu jälleen kuntoon, kuski nousi ylös paikalleen ja vaunut läksivät liikkeeseen. Mutta kuninkaan hevoset juoksevat hyvin, kun niitä ei tungos ole estämässä, ja ne juoksivat nyt niin nopeasti, että Gilbert raukan mieleen muistui matka Chausséen kylään, hänen pyörtymisensä ja avuton tilansa.
Hän ponnisti voimansa ja pääsi vaunujen takapuolella olevalle seisomapaikalle, jossa ei nyt ollut lakeijaa. Väsynyt Gilbert piti kiinni vaunuista, istahti laudalle ja ajoi vapaakyydillä.
Mutta melkein samassa hän muisti nousseensa Andréen vaunujen takalaudalle, siis lakeijan paikalle.
— No niin, ei käy päinsä, — mutisi sitkeä nuorukainen, — ei saada sanoa, etten minä olisi taistellut viimeiseen hetkeen saakka; jalkani ovat lopen uupuneet, mutta käsivarteni eivät.
Hän otti nyt kaksin käsin kiinni astuinlaudasta, jonka reunalle hän oli asettanut varpaansa, laskeutui sitten alas takaistuimen alle, ja vaikka vaunut koko ajan heilahtelivat ja täristivät, pysyi hän siinä vaikeassa asennossa mieluummin kuin syrjäytti omantuntonsa käskyn.
— Minä saan hänen osoitteensa tietooni, — mutisi hän itsekseen, — sen minä saan. Tästä tulee taas minulle vaikea yö, mutta huomenna minä lepään tuolilla kopioidessani nuotteja. Muuten minulla on rahaakin taskussa, ja minun kannattaa kustantaa itselleni kaksi tuntia lisää unta, jos tahdon.
Sitten ajatteli hän, että Pariisi on sangen suuri ja että hän voi siellä eksyä, koska ei tunne katuja, sen jälkeen kun parooni poikineen ja tyttärineen on mennyt Filipin heille hankkimaan taloon.
Onneksi oli jo melkein sydänyö, ja aamu valkeni kello puoli neljän aikaan.
Näitä monenlaisia asioita ajatellessaan huomasi Gilbert ajettavan suuren torin poikki, jonka keskellä oli ratsupatsas.
— Ahaa, luulisi aivan oltavan Place des Victoires-torilla, — ajatteli hän samalla kertaa iloissaan ja hämmästyneenä.
Vaunut kääntyivät kadun kulmassa, ja Andrée vilkaisi ulos niiden ovesta.
Filip sanoi:
"Tuo on kuningas-vainajan kuvapatsas. Pian olemme perillä."
Ajettiin alas melkoisen jyrkkää rinnettä; Gilbert oli putoamaisillaan pyöräin alle.
"Nyt olemme perillä", lausui Filip.
Gilbertin jalat tapasivat maata ja hän ryntäsi nopeasti kadun toiselle puolelle ja pujahti siellä piiloon erään portin töykkärikiven taakse.
Filip hyppäsi ensimmäisenä ulos vaunuista, soitti porttikelloa, kääntyi ja otti Andréen vastaan.
Parooni tuli viimeiseksi ulos.
"No", sanoi hän, "aikovatko ne lurjukset antaa meidän viettää yömme täällä?"
Samassa kuuluivat la Brien ja Nicolen äänet ja portti aukesi.
Kolme matkalaistamme katosi synkälle pihalle, ja portti suljettiin heidän mentyään.
Vaunut palvelijoineen kääntyivät pois portilta; ne palasivat kuninkaan vaunukartanoon.
Talo, johon kolme matkalaistamme olivat kadonneet, ei ollut missään suhteessa huomattava; mutta kun vaunut vierivät ohitse, valaisi niiden lyhtyjen hohde vierimmäistä taloa ja Gilbert saattoi lukea:
"Hôtel d'Armenonville."
Nyt tarvitsi hänen enää ottaa vain selko kadusta. Hän meni sen lähimpään päähän, muuten samaan suuntaan, jonne vaunut olivat loitonneet. Ja suureksi ihmeekseen tuli hän nyt samalle suihkulähteelle, josta hänen oli tapana juoda vettä.
Hän kulki kymmenisen askelta toista katua; se oli yhdensuuntainen sen kanssa, jolta hän oli tullut. Ja silloin tunsi hän leipurin kaupan, josta hänen oli tapana ostaa leipänsä.
Vieläkään hän ei uskonut, vaan meni kadun kulmaan saakka. Etäisen lyhdyn valossa saattoi hän nyt erottaa valkealla pohjalla samat kaksi sanaa, jotka hän oli lukenut kolme päivää sitten palattuaan Rousseaun kanssa lääkekasveja kokoamasta Meudonin metsistä:
"Rue Plâtrière."
Andrée oli siis ainoastaan kahdensadan askeleen päässä hänestä, lyhyemmän välimatkan kuin Taverneyn linnasta oli ollut hänen pieneen kamariinsa linnan portinpielessä.
Silloin hän meni portin luo toivoen, ettei nuoran päätä, joka nosti portin sisäpuolella salpaa, olisi kokonaan vedetty sisään.
Tämä oli Gilbertille oikea onnenpäivä: lyhyt pätkä nuoraa riippui ulkopuolella; hän tarttui siihen ja veti koko nuoran ulos ja portti aukesi.
Nuorukainen hapuili pimeässä portaille, nousi askeleen kerrallaan aivan hiljaa niitä ylös ja tapasi viimein käteensä kamarinsa oven munalukon, johon Rousseau oli kohteliaasti jättänyt avaimen.
Kymmenen minuutin kuluttua voitti väsymys kaikki mietteet, ja Gilbert vaipui uneen odottaen kiihkeästi huomispäivää.