KOLMASTOISTA LUKU
Paviljonki
Kun Gilbert oli tullut kotiin myöhään, mennyt heti vuoteeseen ja nukahtanut sikeästi, unohti hän vetää ikkunansa eteen vaaterääsyn, jolla hänen oli tapana peittää luukkunsa nousevan auringon säteiltä.
Tuo aurinko kävi nyt kello viisi aamulla hänen silmiinsä ja herätti hänet varhain; hän nousi heti ylös peläten nukkuneensa liian kauan.
Gilbert, maan poika, saattoi helposti lukea ajan auringon asemasta ja sen säteitten lämpövoimasta. Hän kiiruhti nyt heti katsomaan tuota kelloaan.
Auringon kalpea valo, joka tuskin vielä punersi korkeain puiden latvoissa, rauhoitti hänet. Hän ei ollut noussut ylös liian myöhään, vaan päinvastoin liian aikaisin.
Gilbert pukeutui ullakkoluukun ääressä, muistellen eilisiä tapahtumia ja antaen raikkaan aamutuulen mieliksensä vilvoittaa polttavaa ja raskasta otsaansa. Sitten muisti hän, että Andrée asui aivan läheisen kadun varrella, Hôtel d'Armenonvillen vieressä. Ja hän koetti nyt arvata, missä noista monista näkemistään taloista hän asui.
Nähdessään tuuheat puutarhat allaan muisti hän, mitä oli kuullut nuoren tytön kysyvän edellisenä iltana.
"Saanko nähdä siellä puita?" oli Andrée kysynyt Filipiltä.
— Miksikä hän ei valinnut asunnokseen tuota asumatonta puutarhapaviljonkia, — tuumi Gilbert itsekseen.
Tämä ajatus sai nuorukaisen luonnollisesti miettimään paviljonkia.
Omituisesti hänen ajatukseensa sopien kuului samassa paviljongista päin harvinaisia ääniä ja kolinaa, joten hän katsoi sinne. Erästä paviljongin ikkunaa, joka näytti olleen kauan suljettuna, ravisteli heikko ja tottumaton käsi; kehykset antoivat ylhäältä myötä; mutta ne olivat varmaankin välitangon kohdalta kosteuden turvottamat eivätkä ottaneet auetakseen.
Vieläkin ankaramman pudistuksen voimasta narahtivat viimein molemmat ikkunan puoliskot ja lensivät sitten kiivaasti auki, ja ikkunassa näkyi nuori tyttö aivan punaisena ponnistuksesta ja pudistellen tomua käsistään.
Gilbert huudahti hämmästyksestä ja vetäytyi pois luukkunsa äärestä. Tuo tyttö, vielä unesta pöhöisin silmin ja oikoen käsivarsiaan raikkaassa aamuilmassa, oli Nicole-neitonen.
Nyt ei ollut enää epäilemistäkään. Edellisenä iltana oli Filip sanonut isälleen ja sisarelleen, että la Brie ja Nicole järjestivät kuntoon heidän asuntoaan. Tuo paviljonki oli siis mainittu asumus. Siinä Rue Coq-Héronin varrella olevassa talossa, johon matkalaiset olivat menneet sisään, oli siis puutarha Rue Plâtrièren puolella.
Gilbert oli niin rajusti ponnahtanut pois luukkunsa äärestä, että ellei Nicole, joka muuten oli melkoisen matkan päässäkin, olisi niin ajatuksettomasti vaan katsellut eteensä, mikä onkin aamuisin ylös noustessa suloista, olisi hän saattanut huomata filosofimme juuri hänen tempautuessaan takaisin luukkunsa luota.
Mutta Gilbert oli vetäytynyt nopeasti piiloon varsinkin siksi, että hän ei tahtonut Nicolen näkevän häntä täällä ylhäällä ullakkoluukussa; jos filosofimme olisi asunut ensimmäisessä kerroksessa ja jos hänen takaansa avonaisesta ikkunasta olisi näkynyt kalliit tapetit ja komeat huonekalut, niin ehkäpä Gilbert ei olisi arastellut näyttäytymästä. Mutta viidennen kerroksen ullakkohuone luokitti hänet liian halpaan kansanryhmään, joten hänestä oli sangen tärkeätä väistyä piiloon.
Ja muuten: onhan maailmassa aina eduksi nähdä näkymättä itse.
Ja sitäpaitsi: jos Andrée olisi saanut tietää, että hän asui siellä, eikö se olisi jo riittänyt saamaan häntä muuttamaan pois tai estämään häntä ainakin kävelemästä puutarhassa?
Niin, niin, Gilbertin ylpeys suurensi häntä taas hänen omissa silmissään! Mitä merkitsi Gilbert Andréelle, ja miksikä olisi Andrée astunut ainoatakaan askelta joko Gilbertiä lähetäkseen tai mennäkseen hänestä kauemmaksi? Eikö hän ollut sen kansanluokan naisia, jotka saattavat vaikka nousta kylpyammeesta lakeijan tai talonpojan läsnäollessa, koska he eivät pidä lakeijaa tai talonpoikaa ihmisenäkään?
Mutta Nicole ei kuulunut tuohon kansanluokkaan, ja niin ollen täytyi
Gilbertin karttaa Nicolea.
Siinä varsinainen syy, jonka tähden Gilbert oli niin kiireesti vetäytynyt pois ikkunasta.
Mutta Gilbert ei saattanut suinkaan vetäytyä siitä pois pysyäkseen myöskin siitä loitolla. Hän menikin siis uudestaan hiljaa sen ääreen ja tohti pilkistellä ulos ikkunanpielen takaa.
Nyt oli paviljongin pohjakerroksessa avautunut myöskin toinen ikkuna, juuri ensiksi avautuneen alle. Ja siinä ikkunassa oli valkea olento: hän oli Andrée, aamuvaipassaan, haeskellen tohveliaan, joka oli pudonnut hänen pienestä jalastaan ja kadonnut tuolin alle.
Turhaan vannoi Gilbert joka kerran, kun hän näki Andréen, tekevänsä itselleen vihastaan suojeluskeinon eikä antavansa rakkautensa johtaa itseään harhaan. Mutta entinen syy sai taas nytkin aikaan entisen seurauksen. Hänen täytyi nojautua seinään, hänen sydämensä tykytti haljetakseen, ja sen sykintä sai veren hänen joka suonessaan kiehumaan.
Mutta vähitellen rauhoittui nuorukaisen valtimojen lyönti ja hän saattoi ajatellakin asiaansa. Kuten olemme maininneet, oli nyt nähtävä näkymättä itse. Gilbert otti yhden Teresian hameista, kiinnitti sen neulalla nuoraan, joka oli sidottu poikki hänen ikkunansa, ja tämän tilapäisen verhon takaa hän nyt saattoi katsella Andréeta tarvitsematta pelätä ihaillun häntä näkevän.
Andrée noudatti Nicolen esimerkkiä: hän oikoi valkeita, kauniita käsivarsiaan, ja silloin tuo liike avasi tuokioksi hänen aamuvaippansa; sitten kumartui hän ikkunasta ulos voidakseen mukavammin katsella ympärillä olevia puutarhoja.
Silloin näki hänen kasvoillaan tyytyväisyyden ilmeen; hän, joka niin harvoin hymyili ihmisille, hymyili ilman syrjäajatuksia luonnolle. Joka taholla oli suuria, siimestäviä puita, ja joka taholla ympäröi häntä vihannuus.
Se talo, jossa Gilbert asui, veti Andréen katsetta puoleensa samoin kuin kaikki muutkin, joiden keskellä puutarha oli. Paikalta, josta Andrée katseli, ei saattanut nähdä muuta kuin ullakkokammiot, ja niistä yksinään niinikään Andréen huoneeseen, — joten Andrée ei suinkaan ajatellut Gilbertin asumusta. Kuinka olisikaan tuo ylpeä nuori tyttö välittänyt siitä kansanluokasta, joka asui niin ylhäällä katon rajassa?
Andrée tuli tästä tutkimuksestaan siis vakuutetuksi, että hän sai olla aivan yksinään ja salassa kaikilta silmäyksiltä ja ettei hänen rauhallisen olinpaikkansa lähettyvillä ollut ainoatakaan pariisilaista pilkallisine ja maalaisnaisten niin suuresti pelkäämine uteliaine kasvoineen.
Sen huomion seuraus nähtiin aivan kohta. Andrée jätti ikkunansa vallan auki, että aamuilma saisi leyhyä huoneen viimeisiinkin sopukoihin saakka, meni sitten kamiinin luokse, vetäisi kellon nuorasta ja alkoi pukeutua tai paremminkin riisuutua pukeutuakseen puolihämärässä kamarissa.
Nicole tuli sisään, päästi hihnat matka-arkun ympäriltä, joka oli tehty kuningatar Annan aikoina, otti kilpikonnanluisen kamman ja avasi Andréen tukan.
Tuossa tuokiossa putosivat pitkät palmikot ja tuuheat kiharat vaippana nuoren neidon olkapäille.
Gilbert veti näännyttävän huokauksen. Hän tuskin tunsi Andréen kaunista tukkaa, johon muoti ja seuratavat olivat ennen sirottaneet hiusjauhetta, mutta hän tunsi Andréen, Andréen puolipukimissa, huolettomassa aamupuvussaan sata kertaa kauniimpana kuin hän oli ollut komeimmassa juhla-asussaan. Suonenvetoisesti vääntyvää suuta kuivasi, hänen sormiaan poltti kuin kuumeessa, hänen silmänsä samenivat ahnaasta tuijotuksesta.
Sattumalta kohotti Andrée päätänsä antaessaan järjestellä tukkaansa ja hänen katseensa osui nyt Gilbertin ullakkokammioon.
"Niin, niin katsele sinä vaan", mutisi Gilbert; "katsele, miten haluat, et näe kuitenkaan mitään, mutta minä näen sen sijaan kaikki".
Gilbert erehtyi: Andrée näki sittenkin jotakin, nimittäin tuulessa heiluvan vaatteen, joka oli kietoutunut nuorukaisen pään ympärille ja oli hänen päässään ikäänkuin turbaanina.
Andrée osotti tuota omituista esinettä Nicolelle.
Nicole keskeytti tärkeän toimituksensa, jossa hän paraikaa oli, ja viittasi kammallaan kohti ullakkoikkunaa, ikäänkuin kysyen emännältään, sitäkö esinettä Andrée tarkoitti.
Tätä merkkien antoa, jota Gilbert katseli halukkaasti ja josta hän näytti suunnattomasti nauttivan, oli myöskin katsomassa kolmas henkilö, vaikkei Gilbert siitä tiennyt.
Yhtäkkiä tunsi Gilbert jonkun tempaisevan rajusti Teresian hameen päänsä ympäriltä, ja hän oli aivan vaipua lamaan huomatessaan kamarissaan Rousseaun.
"Hittoako te teette, monsieur?" huudahti filosofi kulmat rypyssä ja pilkallisesti irvistäen ja katsellen tutkivasti vaimonsa hametta, jota Gilbert oli lainannut päänsä verhoksi.
Gilbert koetti kaikin voimin johtaa Rousseaun huomiota pois ikkunaluukusta.
"En mitään, monsieur, en kerrassaan mitään."
"Ette mitään… Mutta miksi te sitten olitte tämän hameen takana piilossa?"
"Auringonpaiste vaivasi minua."
"Ikkuna on sivulla päin, ja aurinko vaivaa teitä jo noustessaan?
Ovatpa teidän silmänne arat, nuori mies!"
Gilbert änkytti jotakin, ja kun hän huomasi puhuneensa itsensä pussiin, peitti hän kasvot käsiinsä.
"Te valehtelette ja pelkäätte", sanoi Rousseau; "teillä on siis jokin ilkeys mielessä?"
Tämä hirveä johtopäätös sai Gilbertin aivan ymmälle ja sen tehtyään meni Rousseau kursailematta seisomaan ikkunan ääreen.
Gilbertin valtasi tunne, joka on liian luonnollinen tarvitaksemme sitä selittää, ja hän ryntäsi nyt myöskin ikkunan ääreen, jossa hän äsken oli pelännyt tulevansa nähdyksi.
"Ahaa!" sanoi Rousseau äänellä sellaisella, että veri Gilbertin suonissa hyytyi; "paviljongissa on nyt asukkaita".
Gilbert ei virkkanut ainoaakaan sanaa.
"Ja siellä asuu ihmisiä", jatkoi epäluuloinen filosofi, "ihmisiä, jotka tuntevat minun taloni, sillä he osoittelevat sitä toisilleen".
Gilbert älysi menneensä liian lähelle ikkunaa ja peräytyi askeleen taaksepäin.
Rousseau ei ollut huomaamatta tuota liikettä eikä myöskään syytä, mistä se johtui. Hän näki Gilbertin vapisevan pelosta, että hänet nähtäisiin alhaalta.
"Älkäähän", sanoi hän ja tarttui nuorukaista ranteeseen, "älkäähän, nuori ystäväni; tässä piilee jokin sotajuoni. Teidän ullakkokamarinne ikkunaan viittaillaan. Olkaapa hyvä ja asettukaa tuohon!"
Hän vei Gilbertin luukun ääreen niin, että nuorukaisen voi nähdä alhaalta aivan selvästi.
"Älkää, monsieur, älkää, minä rukoilen teitä!" huudahti Gilbert ja vääntelehti päästäkseen pitelijänsä käsistä.
Mutta vaikka se olisi Gilbertin laiselle voimakkaalle ja notkealle nuorelle miehelle ollut helppo työ, olisi hänen nyt täytynyt siinä onnistuakseen ryhtyä kamppailuun epäjumalaansa vastaan. Kunnioitus esti häntä sitä tekemästä.
"Te tunnette nuo naiset ja he tuntevat teidät?" kysyi Rousseau.
"Ei, ei, ei, monsieur."
"Mutta jos te ette heitä tunne, ja jos he eivät tunne teitä, niin miksi ette tahdo heille näyttäytyä?"
"Monsieur, teillä on kai itsellännekin ollut joskus elämässänne salaisuuksia, eikö niin? Muistakaa se ja säälikää minua ja antakaa minun pitää salaisuuteni."
"Haa, petturi!" huudahti Rousseau; "kyllä minä tiedän, mitä nuo tuollaiset salaisuudet ovat. Sinä olet joku Grimmin, joku Hollbachin kätyreitä. He ovat opettaneet sinut näyttelemään tällaista osaa, saadakseen petoksella minut sinua suosimaan; sinä olet hankkinut pääsyn luokseni ja petät minua nyt. Voi minua kolminkertaista hullua, tuhmaa luonnon rakastajaa, minä luulen auttavani vertaistani ja kuljetankin kotiini ja luokseni urkkijan".
"Urkkijan!" huudahti Gilbert aivan suunniltaan.
"Sano nyt, minä päivänä sinä minut myyt, Juudas?" kysyi Rousseau verhoutuen Teresian hameeseen, joka hänelle oli huomaamatta jäänyt käteen ja luullen olevansa suurenmoinen tuskassaan, vaikka hän, ikävä kyllä, olikin ainoastaan naurettava.
"Te häpäisette minua, monsieur!" vastasi Gilbert.
"Häpäisen sinua, sinä käärmeen sikiö!" huudahti Rousseau. "Sinua, jonka näen viittauksilla puhelevan vihamiesteni kanssa, ilmoittavan heille merkeillä, mistä tiedän mitä, — ehkä tulevan teokseni aiheen!"
"Monsieur, jos olisin tullut teidän luoksenne aikomuksella ilmaista teidän työnne salaisuuksia, niin olisin voinut paljoa paremmin kopioida teidän käsikirjoituksianne, jotka ovat pöydällänne, kuin ilmoitella millään merkeillä, mitä aihetta ne käsittelevät."
Tämä oli aivan totta, ja Rousseau huomasi lausuneensa jälleen tuollaisen mahdottomuuden, jollaisia häneltä pääsi silloin, kun hänen sairaloinen pelkonsa valtasi hänet suuttumukseen saakka.
"Monsieur", sanoi hän, "minä olen teidän tähtenne tuskissani, mutta kokemus on tehnyt minut ankaraksi! Minä olen viettänyt koko elämäni keskellä petoksia; minut ovat pettäneet kaikki, kieltäneet kaikki, kavaltaneet, myyneet kaikki, kiusanneet kaikki. Te tiedätte, että olen noita kuuluisia onnettomia, joita hallitukset karkoittavat yhteiskunnastaan pois. Sellaisissa oloissa on minulla oikeus olla epäluuloinen. Nyt näytätte te minusta epäiltävältä, ja teidän täytyy muuttaa minun kodistani pois".
Gilbert ei odottanut sellaista puheen päätöstä.
Hänet, hänet potkittaisiin pois!
Hänen kätensä puristuivat suonenvetoisesti nyrkkiin ja hänen silmissään välkähti salama, joka sai Rousseaun hätkähtämään.
Mutta se salama katosi pian ja sammui hiljaa.
Gilbert ehti ajatella, että jos hän muuttaisi pois talosta, kadottaisi hän onnen nähdä joka hetki päivästä Andréen, ja menettäisi sitäpaitsi Rousseaun ystävyyden. Se olisi ollut yhtaikaa suuri onnettomuus ja häpeä.
Hän syöksyi alas hurjan ylpeytensä korkeudesta ja rukoili kädet ristissä:
"Kuulkaa, monsieur, yksi sana, yksi ainoa sana!"
"Minulta ei lähde armoa", vastasi Rousseau; "ihmisten vääryys on tehnyt minut hurjemmaksi metsän petoa. Te vaihdatte merkkejä vihamiesteni kanssa, menkää heidän luokseen, minä en estä teitä; solmikaa liittoja heidän kanssaan, minä en sitä vastustele, mutta jättäkää minut rauhaan."
"Monsieur, nuo kaksi tyttöä eivät ole mitenkään teidän vihollisianne, he ovat neiti Andrée ja Nicole."
"Kuka on sitten neiti Andrée? No, antakaa tulla!"
"Neiti Andrée, monsieur, on parooni de Taverneyn tytär. Juuri häntä… voi, antakaa anteeksi, että puhun teille tällaisia, mutta te itse pakotatte minua siihen! — juuri häntä minä rakastan enemmän kuin te olette rakastanut neiti Galleytä ja madame Warensia tai ketään muuta. Hänen perässään minä tulin maalta jalkaisin, ilman rahaa, ilman ruokaa, kunnes vaivuin keskelle maantietä väsymyksestä nääntyen ja tuskan murskaamana. Juuri häntä minä menin eilen näkemään Saint-Denisiin. Hänen perässään minä juoksin aina la Muetteen saakka ja seurasin sitten, hänen minua huomaamatta, la Muettesta kadulle, joka on tässä lähinnä. Hänen minä sattumalta tänä aamuna näin asuvan tuossa paviljongissa; ja lopultakin, juuri hänen tähtensä minä toivoin, että minusta kerran tulisi joku Turenne, Richelieu tai Rousseau."
Rousseau tunsi ihmissydämen ja osasi arvata näiden huudahdusten sävyn todelliseksi; hän tiesi, ettei parhainkaan näyttelijä osaisi matkia moista kyynelten tukahuttamaa ääntä, kuten Gilbert puhui, ja kuumemaisen kiihkeitä liikkeitä, joilla hän vilkastutti puhettaan.
"Tuo nuori nainen on siis neiti Andrée?" kysyi hän.
"Niin, herra Rousseau."
"Te siis tunnette hänet?"
"Minä olen hänen imettäjänsä poika."
"Siispä valehtelitte, kun sanoitte, ettette häntä muka tunne, ja ellette olekaan petturi, olette ainakin valehtelija."
"Monsieur", vastasi Gilbert, "te murratte sydämeni, ja luulen, että minuun koskisi vähemmän, jos surmaisitte minut heti paikalla".
"Pyh, pelkkiä koreita sanoja Diderotin tai Marmontelin tyyliin; te olette valehtelija, monsieur!"
"No, hyvä, hyvä", virkkoi Gilbert; "minä olen valehtelija, valehtelija, ja sen pahempi teille, ellette ymmärrä sellaisen valheen tarkoitusta. Valehtelija, valehtelija!… Kyllä, minä menen… hyvästi! Minä menen toivottomana, ja minun toivottomuuteni johtuu teidän tunnollenne!"
Rousseau alkoi sivellä leukaansa ja katseli nuorukaista, joka niin suuressa määrin muistutti häntä itseään.
— Kas siinä on jalo mieli tai suuri lurjus, — tuumi hän itsekseen; — mutta joka tapauksessa, jos hän punoo salajuonia minua vastaan, miksikä en säilyttäisi juonen lankoja omissa käsissäni?
Gilbert oli ennättänyt mennä kolme, neljä askelta ovea kohti ja odotti nyt käsi oven rivassa viimeisiä sanoja, jotka joko lopullisesti karkoittaisivat hänet pois tai kutsuisivat hänet takaisin.
"Riittää nyt tästä asiasta, poikaseni", sanoi Rousseau. "Jos olette niin kovin rakastunut, kuten väitätte, ikävä asia teille. Mutta nyt alkaa jo olla päivä pitkällä, te löitte laimin eilisen päivän, meillä on yhteistä kopioimistyötä tänään kolmekymmentä sivua. Joutukaa, Gilbert, joutukaa!"
Gilbert tarttui filosofin käteen ja painoi sen huulilleen, ja sitä hän ei varmaan olisi tehnyt itse kuninkaallekaan. Mutta ennenkuin Rousseau poistui ullakkokamarista ja sillaikaa kun Gilbert seisoi vielä ylen liikutettuna ovella, meni Rousseau vielä kerran ikkunan luokse ja katseli siitä noita nuoria tyttöjä.
Juuri samassa antoi Andrée aamuvaippansa pudota yltään ja otti
Nicolen käsistä päiväpuvun.
Andrée näki ullakkoikkunassa Rousseaun kalpeat kasvot, hänen liikkumattoman hahmonsa, ja ponnahti kiivaasti pois näkyvistä ja käski Nicolea sulkemaan ikkunan. Nicole totteli.
"Ahaa", sanoi Rousseau, "minun vanhoja kasvojani hän pelästyi; tuon toisen nuoria kasvoja ei hän äsken pelännyt. Oi, ihana nuoruus!" Ja hän lisäsi huokaisten:
"O gioventù, primavera del età!
O primavera, gioventù del anno!"
Oi nuoruus, iän kevät!
Oi kevät, vuoden nuoruus!
Sitten pisti hän Teresian hameen takaisin naulaan ja läksi surumielisenä laskeutumaan portaita Gilbertin perästä; nuoruuteen hän ehkä tällä hetkellä olisi vaihtanut suuren maineensa, joka oli Voltairen kunnian vertainen ja jota koko maailma ihaili kilpaa sen kanssa.