KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Kuinka kuningas Ludvig XV työskenteli ministerinsä kanssa
Seuraavana päivänä Versailles kiehui ja kuohui. Hovilaiset puhuttelivat toisiaan salaperäisillä merkeillä ja omituisilla kädenpuristuksilla, tai ainoastaan pannen käsivartensa ristiin ryntäillen ja katsellen taivasta kohti. Kaikki moinen käytös ilmaisi heidän tuskaansa ja hämmästystään.
Herra de Richelieu saapui kello kymmenen aikaan Trianoniin kuninkaan etuhuoneeseen, suuri kannattajajoukko mukanaan.
Varakreivi Jean seisoi koreana ja komeana pakinoiden vanhan marskin kanssa, ja se oli iloista pakinaa, mikäli hänen säteilevästä ulkonäöstään voi päättää.
Noin kello yksitoista meni kuningas etuhuoneen läpi työhuoneeseensa, mutta ei puhunut kenellekään mitään. Hänen majesteettinsa asteli sangen nopeasti.
Kello viisi minuuttia yli yksitoista laskeutui herra de Choiseul vaunuistaan ja meni salkku kainalossa gallerian läpi.
Kun hän kulki ohitse, alkoi hovilaisten lauma nopeasti liikahdella, sillä kaikki kääntyivät selin ja olivat puhelevinaan keskenään, ettei heidän olisi tarvinnut tervehtiä ministeriä.
Herttua de Choiseul ei ollut huomaavinaan tätä heidän menettelyään; hän astui työhuoneeseen, jossa kuningas selaili paraikaa joitakin oikeudenkäyntipapereita, nautiskellen suklaataan.
"Hyvää päivää, herttua", sanoi kuningas hänelle ystävällisesti; "voitteko hyvin tänä aamuna?"
"Sire, herra de Choiseul voi hyvin, mutta ministeri on sangen sairas ja tulee pyytämään, että teidän majesteettinne, ennenkuin puhutte vielä muuta mitään, myöntää hänelle eron. Minä kiitän kuningasta, että olette suonut minulle tämän aloitevallan; se on viimeinen suosionosoitus, ja siitä olen hyvin kiitollinen."
"Kuinka, herttua, eronko teille? Mitä tämä merkitsee?"
"Sire, teidän majesteettinne on eilen kirjoittanut ja antanut rouva Dubarryn käteen määräyksen, jolla minut eroitetaan; se uutinen kulkee jo kautta koko Pariisin ja Versaillesin. Ikävä seikka on tapahtunut. Kuitenkaan en ole tahtonut jättää teidän majesteettinne palvelusta saamatta siihen lupakäskyä. Sillä kun minut on virallisesti nimitetty paikkaani, en voi pitää itseäni eroitettuna muuta kuin virallisilla toimenpiteillä."
"Kuinka, herttua", huudahti kuningas nauraen, sillä herra de Choiseulin ankara ja arvokas käytös melkein pelästytti hänet; "kuinka, te, älykäs mies ja muotojen ihminen, te uskoitte sellaista?"
"Mutta, sire", sanoi ministeri hämmästyneenä, "te itse vahvistitte nimellänne…"
"Minkä sitten?"
"Kirjeen, joka on kreivitär Dubarryllä."
"No, herttua, ettekö te ole koskaan tarvinnut kotirauhaa? Te olette onnenpoika?… Se johtuu siitä, että rouva de Choiseul on mallikelpoinen nainen."
Moisesta henkilöiden vertauksesta närkästyneenä rypisti herra de
Choiseul kulmakarvojaan.
"Teidän majesteettinne on liian luja ja onnellinen luonne sekoittaaksenne valtioasioihin noita tuollaisia seikkoja, joita te suvaitsette kutsua kotoisiksi."
"Choiseul, minun täytyy kertoa koko juttu teille: se on hyvin hullunkurinen. Te tiedätte, että teitä pelätään sillä taholla kovasti?"
"Nimittäin vihataan, sire."
"No, miten haluatte sitä nimittää. Ja nyt, eikös tuo villimys, kreivitär nimittäin, vaatinut minua joko lähettämään hänet Bastiljiin tai kiittämään teitä palveluksestanne."
"Ja te, sire?"
"Niin, herttua, teidän täytyy tunnustaa, että olisi ollut sangen ikävä menettää hupaisaa näkyä, jonka Versailles tarjosi silmilleni tänä aamuna! Eilisillasta saakka olen huvitellut katselemalla pikalähettejä, jotka ratsastavat edestakaisin, ja pitkiksi venyviä ja kirkastuvia naamoja… Cotillon III on eilisestä asti Ranskan kuningatar. Sille ei ole vertaa hassuudessa."
"Mutta loppu, sire?"
"Loppu, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV tullen vakavaksi, "loppu on aina sama. Te tunnette minut; minä olen myöntyvinäni, enkä myönny milloinkaan. Antakaa naisväen imeskellä pientä mesikakkua, jonka minä heitän heille silloin tällöin niinkuin muinoin heitettiin Kerberoksen kitaan; mutta me: olkaamme rauhassa, häiritsemättä ja aina yhdessä! Ja koska tässä tuli kysymykseen selittely, pitäkää tämä omana asiananne: Levitköönpä mitä huhuja tahansa, saakaa minkälaisia kirjeitä hyvänsä, jotka minä olen allekirjoittanut… niin älkää jättäkö tulematta tänne Versaillesiin… Niin kauan kuin minä sanon teille niinkuin nyt sanon, herttua, olemme me hyviä ystäviä!"
Kuningas ojensi kätensä ministerille, joka kumartui sen puoleen, — ei kiitollisena enempää kuin kaunaakaan kantaen.
"Ryhtykäämme nyt työhön, olkaa hyvä, rakas herttua."
"Kuten teidän majesteettinne käskee", vastasi Choiseul avaten salkkunsa.
"Kuulkaa, sanokaapas minulle aluksi, mitä arvelette tuosta ilotulituksesta?"
"Se oli suuri onnettomuus, sire."
"Kuka on siihen syypää?"
"Herra Bignon, porvariston esimies."
"Ja onko kansa nurissut?"
"On, ankarasti."
"Silloin pitäisi ehkä tuo Bignon erottaa virasta."
"Parlamentti, jonka eräs jäsen oli tukehtua tungoksessa, puuttui kiivaasti tapahtumaan; mutta yliasianajaja Seguier piti sille loistavan puheen, jossa hän todisti, että tämä onnettomuus oli pahain sattumain työtä. Hänelle taputettiin käsiä, ja nyt on kaikki unohdettu."
"Sen parempi. Puhukaamme nyt parlamenteista… Ah, meitä moititaan niissä asioissa…"
"Minua moititaan, sire, siitä, etten kannata herra d'Aiguillonia herra Chalotaisia vastaan; mutta ketkä ovat moittijoina? Samat henkilöt, jotka riemua kuohuen levittivät tuota teidän majesteettinne kirjettä. Ajatelkaa toki, sire, että herra d'Aiguillon on menetellyt yli valtuuksiensa Bretagnessa, että jesuiitat olivat tosiaan maasta karkoitetut, että herra Chalotais oli oikeassa, että teidän majesteettinne on itse julkisella kirjelmällä tunnustanut tuon yliprokuraattorin viattomuuden. Eihän voi sillä tavoin saattaa kuningasta peruuttamaan sanaansa; kyllä ehkä ministeriinsä nähden, mutta kansaansa kohtaan, ei."
"Kuitenkin tuntevat parlamentit nyt itsensä voimakkaiksi."
"Ne ovat tosiaan sitä. Ja kuinkapa eivät tuntisi: niitä ripitetään, niitä vangitaan, niitä sorretaan, ja julistetaan viattomiksi, ja nekö eivät tuntisi itseään voimakkaiksi! Minä en ole syyttänyt herra d'Aiguillonia siitä, että hän alkoi oikeudenkäynnin Chalotaisia vastaan, mutta minä en anna hänelle koskaan anteeksi, että hän oli siinä väärässä."
"Herttua, herttua, teko on tehty; miten se korjataan… Kuinka saada nuo julkeat aisoihinsa?…"
"Kunhan kanslerin juonet lakkaavat, kunhan herra d'Aiguillon ei saa enää tukea, niin parlamentin vihastus asettuu."
"Mutta silloinhan olen antanut myötä, herttua."
"Teidän majesteettianne edustaa siis herra d'Aiguillon… enkä minä?"
Vastaväite oli niin ankara, että se löi kuninkaan.
"Tiedätte", virkkoi hän, "että minä en tahdo masentaa palvelijaini mieltä, vaikka he ovatkin erehtyneet. Mutta jättäkäämme nyt tämä asia, joka minua kyllä surettaa, mutta jonka aika selvittää… Puhukaamme nyt ulkoasioista… Minulle on sanottu, että piakkoin saan sodan?"
"Sire, jos saatte sodan, on se rehellinen ja tarpeellinen sota."
"Englantilaisia vastaan… ai peijakas!"
"Pelkääkö teidän majesteettinne siis englantilaisia?"
"Merellä kyllä…"
"Teidän majesteettinne saa olla huoletta: herra de Praslin, minun serkkuni ja meriministeri, voi sanoa teille, että Ranskalla on neljäseitsemättä sotalaivaa, paitsi niitä, jotka ovat rakenteilla; ja lisäksi on aineita rakentaaksemme vuoden kuluessa vielä kaksitoista… Ja päällisiksi viisikymmentä ensiluokkaista fregattia, mikä on kunnioitettava voima merisodassa. Mitä jälleen maasotaan tulee, ovat asiamme vielä paremmin, meillä on Fontenoy."
"Hyvä kyllä; mutta minkä tähden minun täytyisi tapella englantilaisia vastaan, rakas herttua? Taidoiltaan paljon huonompi ministeristö kuin teidän, nimittäin apotti Duboisin, vältti aina sotaa Englantia vastaan."
"Sen kyllä uskon, sire. Apotti Dubois sai kuusisataa tuhatta livreä englantilaisilta."
"Oho, herttua."
"Minulla on siitä todistukset, sire."
"Ehkäpä; mutta mikä olisi mielestänne syy tällaiseen sotaan?"
"Englanti tahtoo itselleen koko Itä-Intiaa. Minun on täytynyt antaa teidän upseereillenne mitä ankarimmat ja vihollisuutta herättävimmät määräykset. Ensimmäinen yhteentörmäys siellä kaukana antaa Englannille syyn vaatia korvausta. Minun ehdoton mielipiteeni on, ettemme horju oikeudestamme. Teidän majesteettinne hallituksen täytyy hankkia nyt itselleen kunnioitusta voimallansa, niinkuin ennen suosiota lahjuksilla."
"No, no, olkaamme malttavaisia; Itä-Intia, kuka siitä mitään tietää, se on niin kaukana."
Herttua puraisi huultaan.
"On eräs casus belli lähempänäkin, sire", sanoi hän.
"Lähempänäkin? Mikä sitten?"
"Espanjalaiset vaativat itselleen Maluinien ja Falklandin saaria… Port d'Egmontin miehittivät englantilaiset mielivaltaisesti, espanjalaiset karkoittivat asevoimalla heidät sieltä, ja se seikka kiihdytti Englannin vimmaan: se uhkaa nyt espanjalaisia kaikkein ankarimmalla, ellei se saa hyvitystä."
"No, jos espanjalaiset ovat väärässä, niin selittäkööt itse asiansa."
"Entä sukusopimus sitten, sire? Miksi te olitte niin valmis allekirjoittamaan tuon paperin, joka sitoo kaikki Euroopan Bourbonit niin läheisesti toisiinsa ja muodostaa heille turvan Englannin yrityksiä vastaan?"
Kuninkaan pää painui kumaraan.
"Älkää olko levoton, sire", sanoi Choiseul. "Teillä on peloittava armeija, kunnioitettava laivasto ja rahaa. Minä osaan hankkia sitä kansan nurisematta. Jos saamme sodan, niittää teidän majesteettinne hallitus siitä kunniaa, ja minä suunnittelen alueen laajennuksia, johon toimenpiteeseen olemme hankkineet sopivia ja puolustavia syitä."
"No niin, herttua, mutta säilyttäkäämme rauha täällä keskenämme; älkäämme sotiko kaikkialla."
"Mutta täällähän on rauha, sire", vastasi herttua, joka ei muka ollut ymmärtävinään.
"Ei ole, senhän näette itse. Te tietysti rakastatte ja palvelette minua hyvin. Löytyy toisia, jotka sanovat rakastavansa minua, mutta joiden menettely ei ole ollenkaan sellainen kuin teidän. Sovittakaamme nämä kaikki systeemit toisiinsa: kuulkaa, hyvä herttua, antakaa minun elää onnellisena."
"Ei ole minun syyni, ellei teidän onnenne ole täydellinen, sire."
"Kas siinä miehen sana! Hyvä, tulkaa minun kanssani päivällisille tänään."
"Täälläkö ne ovat, sire?"
"Eivät, Luciennesissa."
"Oh, pahoittelen suuresti, sire; mutta minun perheeni on kovin rauhaton täällä levinneestä uutisesta. Luullaan, että olen joutunut teidän majesteettinne epäsuosioon. Minä en voi antaa niin monien sydänten odottaa tietoja ja kärsiä."
"Ja eivätkö ne sitten kärsi, joista minä puhun, herttua? Ajatelkaa, kuinka me kaikki kolme olimme onnellisia markiisitar-raukan aikana."
Herttua taivutti päänsä, hänen silmänsä himmenivät, tukahutettu huokaus puhkesi hänen rinnastaan.
"Madame de Pompadour oli nainen, joka oli sangen arka teidän majesteettinne kunniasta", sanoi herttua. "Hänellä oli rohkeita ja korkeita valtiollisia ajatuksia. Minä tunnustan, että hänen neroutensa sopi minun luonteeseeni. Usein, sire, yhdyin minä ajamaan suuria aikeita, jotka hän oli sommitellut; niin, me ymmärsimme toisiamme."
"Mutta hän sekautui usein politiikkaan, herttua, ja koko maailma moitti häntä siitä."
"Se on totta."
"Tämä sitä vastoin on lauhkea kuin karitsa; hän ei ole vielä vaatinut allekirjoittamaan ainoatakaan vangitsemiskäskyä, ei edes häpäisylehtisten ja pilkkalaulujen tekijöitä vastaan. Niin, hänessä moititaan samaa, mitä tuossa toisessa kiitettiin. Ah, herttua, tällainen tekee edistysaskeleet vastenmielisiksi… Kuulkaa, tulkaa te solmimaan sovinto Luciennesiin."
"Sire, suvaitkaa vakuuttaa minun puolestani kreivitär Dubarrylle, että hän on mielestäni ihastuttava nainen ja kuninkaan rakkauden ansainnut, mutta…"
"Kas niin, siinä taas se mutta…"
"Mutta", jatkoi herra de Choiseul, "minun vakaumukseni on, että jos teidän majesteettinne on välttämätön Ranskalle, niin on nykyään hyvä ministeri välttämättömämpi teidän majesteetillenne kuin ihastuttava rakastajatar".
"No, älkäämme siis hiiskuko enää siitä, herttua, olkaamme edelleen hyviä ystäviä. Mutta puhukaa kauniisti rouva de Grammontille, ettei hän enää puno juonia kreivitärtä vastaan; muutoin sotkee naisväki välimme."
"Rouva de Grammont, sire, tahtoo liian paljon olla teidän majesteettinne mieliksi. Se on hänen vikansa."
"Ja minulle hän ei ole mieliksi siten, että hän koettaa vahingoittaa kreivitärtä, herttua."
"Rouva de Grammont matkustaakin täältä pois, sire, häntä ei meidän enää tarvitse nähdä: siis yksi vihollinen vähemmän."
"Sillä tavoin minä en sitä tarkoita, te liioittelette. Mutta minun päätäni alkaa kuumentaa, herttua, me olemme tehneet tänään työtä aivan kuin Ludvig XIV ja Colbert, me olemme olleet grand siècle, kuten filosofit sanovat. Siitä puheen tullen: oletteko tekin filosofi, herttua?"
"Minä olen teidän majesteettinne palvelija", vastasi herra de
Choiseul.
"Te lumoatte minut, te olette verraton mies, tarjotkaa minulle käsivartenne, minun päässäni aivan vilisee."
Herttua kiiruhti tarjoamaan kuninkaalle käsivartensa, sillä hän arvasi, että ovet avattaisiin selälleen ja että koko hovi seisoi galleriassa, joten hänet nähtäisiin tässä loistavassa asennossa. Ja kun hän oli itse saanut niin ilkeästi kärsiä, ei hänestä ollut vastenmielistä kiusata hiukan vihollisiaankin.
Hovijunkkari avasi tosiaankin ovet ja ilmoitti galleriassa, että kuningas tulee.
Ludvig XV puheli yhä edelleen herra de Choiseulin kanssa ja hymyili hänelle ja nojaili painavasti hänen käsipuoleensa. Niin kulki hän läpi hovijoukon, eikä ollut muka huomaavinaan, kuinka kalpea Jean Dubarry oli ja kuinka punainen herttua de Richelieu.
Mutta herra de Choiseul näki erinomaisesti nuo naamojen värimuutokset. Hän asteli ponnahtelevin polvin, kaula pystyssä ja välähtelevin silmin hovilaisten sivuitse, jotka lähestyivät nyt häntä yhtä hartaasti kuin aamulla olivat häntä väistyneet syrjään.
"Kas niin, herttua", sanoi kuningas gallerian päässä, "odottakaa minua, minä vien teidät Trianoniin. Muistakaa nyt, mitä teille tuolla sanoin."
"Minä olen kätkenyt sen sydämeni pyhimpään", vastasi ministeri tietäen tällä teroitetulla lauselmallaan lävistävänsä vihollisensa.
Sitten meni kuningas huoneistoonsa.
Herra de Richelieu irtautui hoviväen rivistä ja meni ministerin luo ja puristi hänen kättään kaksin laihoin käsin ja sanoi hänelle:
"Minä olen kauan jo tiennyt, että jokaisella Choiseulilla on äly niitattu päähän."
"Kiitos", vastasi herttua, tietäen puhujasta omat tiedettävänsä.
"Mutta tuo hassu huhu?" jatkoi marski.
"Se huvitti suuresti hänen majesteettiaan", sanoi Choiseul.
"On puhuttu eräästä kirjeestä…"
"Pientä kuninkaan kujetta", vastasi ministeri, sinkauttaen tämän lauseen varakreivi Jean Dubarrylle, joka joutui siitä aivan ymmälle.
Kun herttua de Choiseul oli lähtenyt eikä nähnyt enää marskia, palasi marski heti varakreivin luo ja sanoi:
"Eriskummaista! Eriskummaista!"
Kuningaskin tuli silloin ulos ja laskeusi alas portaita, kutsuen luokseen herttua de Choiseulia, joka silloin kääntyi ja jatkoi kulkuaan yhdessä kuninkaan kanssa.
"Hm, meitä on vedetty nenästä", virkkoi marski de Richelieu varakreiville.
"Minne he nyt menevät?"
"Pikku Trianoniin, ilkkumaan kustannuksellamme."
"Tuhannen pentelettä!" jupisi Jean. "Ah, anteeksi, herra marski!"
"Nyt on minun vuoroni, saadaan nähdä onko minun keinoni parempi kuin kreivittären", vastasi marski de Richelieu.