KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Pikku Trianon
Kun Ludvig XIV oli rakennuttanut Versaillesin ja huomannut kaikki sen laajuuden epämukavuudet, nähnyt sen suunnattomat salit täynnä vartijoita, etuhuoneet, joissa vilisi hovimiehiä, keskuskäytävät ja välikerrokset, jotka kuhisivat lakeijoja, kantapoikia ja hovin palveluskuntaa, niin ajatteli hän, että Versailles tosin oli sitä, miksi Ludvig XIV oli sen tahtonut ja miksi Mansard, le Brun ja le Notre olivat sen tehneet, nimittäin jumalalle sopiva olinpaikka, mutta ei ihmisen asuinsija.
Silloin antoi tuo suuri kuningas rakentaa itselleen Trianonin, saadakseen hengittää joskus vapaammin ja kätkeä muilta omaa elämäänsä, sillä joutoajoillaan oli hänkin joskus ihminen.
Mutta Akilleen miekka, joka oli väsyttänyt jo itsensä Akilleen, tuli Ludvig XIV kääpiökokoiselle seuraajalle suorastaan sietämättömän raskaaksi kuormaksi. Siksi tuntui myöskin tuo Versaillesin pienennysmuoto, Trianon, Ludvig XV:stä liian komealta. Ja hän puolestaan rakennutti arkkitehti Gabrielilla Pikku Trianonin.
Se on kultakin sivulta noin kuusikymmentä jalkaa laaja paviljonki. Rakennuksen vasemmalle puolelle sommiteltiin suunnikkaan muotoinen sivurakennus, jolla ei ollut mitään erikoista luonnetta eikä koristuksia. Se oli palvelusväen ja hovivirkailijain asunto. Siinä oli noin kymmenen huoneistoa vallasväkeä varten ja tilaa viidellekymmenelle palvelijalle. Nykyään saattaa vielä kokonaisuudessaan nähdä tuon rakennuksen. Siinä on pohjakerta, alakerta ja ullakkohuoneita. Pohjakerrosta ympäröi kivillä laskettu kaivanto, joka eroittaa sen puistosta. Kaikki ikkunat ovat varustetut ulkoapäin rautaisilla ristikoilla niinkuin alakertakin. Trianoniin päin on rakennuksessa pitkä, mainittujen ikkunain valaisema käytävä niinkuin luostarissa.
Käytävästä vei kymmenkunnan ovea asuinhuoneistoihin, joissa kaikissa oli eteinen kahden puolen olevine konttoreineen ja yksi tai kaksikin matalaa kamaria, joiden ikkunat olivat sivurakennuksen pihalle päin.
Pohjakerrassa olivat keittiöt.
Ullakkokerroksessa palvelijain huoneet.
Kas tällainen oli Pikku Trianon.
Lisätkäämme siihen vielä parinkymmenen sylen päässä oleva kappeli, jota emme kuitenkaan kuvaile, koska emme sitä missään tarvitse; ja sanokaamme vielä, että tähän pieneen linnaan mahtui ainoastaan yksi talous, kuten nykyaikaan sanottaisiin.
Paikan topografia on siis seuraava: päärakennuksesta laaja ja avoin näköala joka taholle, yli puiston ja metsien, paitsi yhdelle suunnalle, nimittäin vasemmalle, jossa päin näkyvät ainoastaan sivurakennuksen käytävän ja keittiöiden tiheillä suojusristikoilla varustetut ikkunat.
Suuresta Trianonista, Ludvig XV:n juhlallisesta asunnosta, päästiin Pikku Trianoniin vihannestarhan kautta ja puista siltaa myöten, joka yhdisti nuo kaksi palatsia toisiinsa.
Juuri tähän vihannes- ja hedelmätarhaan, jonka la Quintinie oli aikoinaan sommitellut ja istuttanut, toi Ludvig XV nyt Choiseulin äsken kuvatun työteliään kohtauksen jälkeen. Kuningas tahtoi näyttää ministerille parannuksia, joita hän oli teettänyt Pikku Trianonissa, dauphinin ja dauphinen uudessa asunnossa.
Herra de Choiseul ihaili kaikkea ja laususkeli mielipiteitään soveliaasti kuin hovimies ainakin. Hän salli kuninkaan sanoa itselleen, että Pikku Trianon tuli päivä päivältä yhä kauniimmaksi ja suloisemmaksi asuinpaikaksi. Ja ministeri lisäsi, että se oli hänen majesteettinsa perhekoti.
"Dauphine", virkkoi kuningas, "on vielä hiukan kaino, niinkuin kaikki nuoret saksattaret: hän puhuu tosin hyvin ranskaa, mutta arastelee vähäistä vierasta murrantaa, josta ranskalainen huomaa hänet itävallattareksi. Trianonissa ympäröi häntä ainoastaan ystäväpiiri eikä hänen tarvitse puhua muulloin kuin tahtoo."
"Ja siitä johtuu, että hän puhuu silloin hyvin. Minä olen jo huomannut, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on täydellinen olento ja ettei hänen tarvitse yrittää enää itseään mitenkään paremmaksi", sanoi herra de Choiseul.
Mennessään palatsiin kohtasivat he dauphinin eräällä ruohikolla mittaamassa auringon korkeutta.
Herra de Choiseul kumarsi hyvin syvään, mutta kun dauphin ei puhutellut häntä, ei hänkään sanonut mitään dauphinille.
Kuningas lausui silloin, niin äänekkäästi, että hänen pojanpoikansa saattoi sen kuulla:
"Ludvig on oppinut, ja hän tekee väärin vaivatessaan aivojaan tieteillä; hänen vaimonsa kärsii siitä."
"Ei suinkaan", vastasi kuninkaalle lempeä naisen ääni erään pensasryhmän sisästä.
Samassa näki kuningas dauphinen juoksevan luokseen, puhelemasta erään miehen kanssa, jolla oli kokonainen kantamus papereita, harppeja ja piirustimia.
"Sire", virkkoi prinsessa, "tässä on herra Mique, minun arkkitehtini".
"Ah, vaivaako teitä sellainenkin vamma?" kysyi kuningas. "Sire, se on sukumme perinvammoja."
"Te aiotte täällä rakennuttaa?"
"Minä tahdon järjestää hiukan tätä suurta puistoa, jossa kaikilla on ikävä."
"Oh oh, tyttäreni, te puhutte liian kovaa; ehkäpä dauphin kuulee ne sanat."
"Se on meidän keskemme sovittu asia, isäni", vastasi prinsessa.
"Nimittäin pitää ikävää?"
"Ei, vaan koetella hankkia huvia."
"Ja teidän kuninkaallinen korkeutenne aikoo nyt tänne rakennuttaa?" kysyi herra de Choiseul.
"En, vaan aion muuttaa tämän puiston puutarhaksi."
"Le Notre-parka!" virkkoi kuningas.
"Le Notre oli suuri mies, sire, sen ajan maun mukaan; mutta mitä tulee minun mieltymyksiini…"
"Mihinkä te olette sitten mieltynyt, madame?"
"Luontoon."
"Ahaa, niinkuin filosofit."
"Tai niinkuin englantilaiset."
"Oho, sanokaapa näin tälle herra de Choiseulille, niin saatte sodanjulistuksen. Hän päästää vastaamme serkkunsa herra Praslinin neljäseitsemättä linjalaivaa ja neljäkymmentä fregattia."
"Sire, minä annan herra Robertin piirtää uuden luonnollisen puutarhan suunnitelman, sillä hän on etevin mies maailmassa sellaisella alalla."
"Mikä teidän mielestänne on luonnollinen puutarha?" kysyi kuningas. "Minä luulin, että kaikki puut, kukat ja hedelmätkin, joita poimin puista tuolla ohitse tullessani, olisivat luonnollisia seikkoja."
"Sire, te saisitte kävellä vaikka sata vuotta puutarhoissanne, ettekä näkisi siellä missään muuta kuin suoria lehtikujia tai neljänkymmenen asteen kulmaan mitattuja pensasneliöitä, kuten dauphin sanoo, taikka ruohokenttien ympäröimiä keinotekoisia lammikoita, ja ruohikoiden kehystänä jälleen perspektiivejä, viistoristiin istutettuja puita tahi terasseja."
"No, onko se sitten rumaa?"
"Se ei ole luonnollista."
"Kas siinä tyttönen, joka rakastaa luontoa!" virkkoi kuningas paremmin suopealla kuin iloisella tavalla. "Sanokaa nyt, mitä te aiotte tehdä minun Trianonilleni?"
"Jokia, putouksia, siltoja, luolia, kallioita, metsiä, rotkoteitä, taloja, vuoria, niittyjä."
"Nukkeja vartenko?" kysyi kuningas.
"Oi ei, sire, vaan sellaisia kuninkaita varten kuin meistä tulee", vastasi prinsessa huomaamatta punaa, joka kohosi hänen kuninkaallisen sukulaisensa poskille ja aavistamatta, että Ludvig XV ennusti heille synkintä totuutta.
"Jaha, te mullistelette; mutta mitä te aiotte rakentaa?"
"Minä aion säilyttää rakennukset."
"Ah, se nyt on toki hyvä, ettette pane väkeänne asumaan noihin metsiinne ja virtojenne rannoille, niinkuin heimon intiaaneja, eskimoita tai grönlantilaisia. Siellä he viettäisivät luonnon elämää, ja herra Rousseau sanoisi, että he ovat luonnon lapsia… Jos sen tekisitte, tyttäreni, niin kyllä ensyklopedistit teitä jumaloisivat."
"Sire, minun palvelijani paleltuisivat sellaisissa asuinpaikoissa."
"Mutta minnekä te heidät sitten sijoitatte, jos hävitätte kaikki? Palatsiin ette voi heitä panna: siellä on tilaa tuskin teille kahdelle."
"Sire, minähän jätän sivurakennuksenkin entiselleen."
Niin sanoen osoitti prinsessa kuvaamamme käytävän ikkunoita.
"Kukas tuolla on?" kysyi kuningas ja nosti kätensä varjostavasti otsalleen.
"Muuan nainen, sire", virkkoi herra de Choiseul.
"Eräs vallasneiti, jonka otin palvelukseeni", vastasi dauphine.
"Neiti de Taverney", jatkoi Choiseul terävin katsein.
"Ahaa; Taverneyt ovat siis täällä teidän luonanne?" kysyi kuningas.
"Ainoastaan neiti de Taverney, sire."
"Ihastuttava tyttö. — Mitä te hänellä teette?…"
"Otin hänet esilukijakseni."
"Se oli hyvä", sanoi kuningas tähystellen yhä ristikoilla varustettuun ikkunaan, josta neiti de Taverney katseli ulos, taudistaan yhä kalpeana ja aivan viattomasti ja aavistamatta, että häntä tarkasteltiin.
"Kuinka kalpea hän on!" ihmetteli herra de Choiseul.
"Hän oli puristua kuoliaaksi toukokuun 31 päivänä, herra herttua."
"Todellako? Tyttö parka!" sanoi kuningas. "Tuo Bignon ansaitsisi joutua epäsuosioon."
"Onko neiti nyt taas voimissaan?" kysyi herra de Choiseul vilkkaasti.
"Kyllä, herttua, Jumalan kiitos."
"Ah, nyt hän pujahti pois!" huudahti kuningas.
"Hän tunsi kai teidän majesteettinne, hän on hyvin kaino."
"Onko hän ollut täällä jo kauan?"
"Eilisestä saakka, sire; kun tänne asetuin, niin lähetin noutamaan hänet luokseni."
"Ikävä asunto tuollaiselle nuorelle tytölle", huomautti Ludvig XV. "Se Gabriel-vintiö oli melkoisen tuhma: ei ajatellut, että puut kasvavat ja pimentävät kerran varjollaan sivurakennuksen, ettei sieltä näe kunnolleen mitään."
"Ei, suinkaan, sire, vakuutan, että huoneet ovat siellä melkoisen kodikkaat."
"Se on mahdotonta", väitti Ludvig XV.
"Tahtooko teidän majesteettinne itse sen nähdä?" kysyi dauphine, ollen valmis esiintymään kunnon emäntänä kodissaan.
"Olkoon menneeksi. Tuletteko mukaan, Choiseul?"
"Sire, kello on kaksi, minulla on puoli kolme parlamentin neuvoston istunto. Ennätän parhaiksi takaisin Versaillesiin…"
"No hyvä, herttua, menkää ja ravistelkaa niitä mustatakkeja pois kimpustani. Dauphine, näyttäkää minulle nuo pikku huoneet, olkaa hyvä. Minä olen yleensä kovin innostunut näkemään huoneensisustuksia."
"Tulkaa tekin, herra Mique", kehoitti dauphine arkkitehtiään; "teillä on nyt tilaisuus saada joitakin ohjeita hänen majesteetiltaan, joka ymmärtää kaikkea niin hyvin".
Kuningas läksi menemään ensimmäisenä, dauphine hänen perässään.
He nousivat ylös pieniä kappeliin johtavia portaita, mennen pihaan vievän portin ohitse.
Vasemmalta vei ovi kappeliin; oikealta nousivat yksinkertaiset ja suorat portaat asuinhuoneiden käytävään.
"Keitä täällä asuu?" kysyi Ludvig XV.
"Ei vielä ketään, sire."
"Mutta tässä ensimmäisessä ovessahan on avain?"
"Kas, tosiaan; neiti de Taverney muuttaa tänään tänne huonekalujaan ja tavaroitaan."
"Tähänkö huoneistoon?" kysyi kuningas osoittaen ovea.
"Niin, sire."
"Ja hän on kotona? Ei siis mennä sisään."
"Sire, hän läksi äsken ulos; näin hänet ovikatoksen alla pienen keittiötarhan puolella."
"No, näyttäkää minulle malliksi hänen huoneistonsa."
"Kuten teidän majesteettinne suvaitsee", vastasi dauphine.
Ja hän johti kuninkaan tuohon yhden ainoan huoneen asuntoon, jossa oli eteinen ja kaksi vaatekammiota.
Kuninkaan silmään pisti kamarissa paitsi muutamia huonekaluja, kirjoja ja klaveeria varsinkin valtava kimppu kauniita kukkia, jonka neiti de Taverney oli asettanut japanilaiseen maljakkoon.
"Ah", huudahti kuningas, "niin kauniita kukkia, ja kuitenkin te tahdotte mullistaa puutarhan… Kuka hitto noukkii väellenne noin hienoja kukkia? Säästetäänkö niitä myös teitä varten?"
"Se on tosiaan kaunis kimppu."
"Puutarhuri mahtaa pitää neiti de Taverneystä… Kuka täällä on puutarhurina?"
"En tiedä, sire. Herra de Jussieu on ottanut huolekseen hankkia puutarha-apulaiset."
Kuningas katseli uteliaasti koko huonetta, tarkasteli sitten ikkunasta pihapuoltakin, ja läksi pois.
Hänen majesteettinsa palasi nyt puiston kautta kävellen Suureen Trianoniin, jossa hänen saattojoukkonsa odotti häntä, sillä aiottiin lähteä vaunu-metsästysretkelle päivällisen jälkeen; retkeä kestäisi kello kolmesta kuuteen.
Dauphin mittaili yhä auringon korkeutta.