NELJÄSKYMMENES LUKU
Salaliitto solmitaan uudella tavalla
Sillaikaa kuin kuningas kierteli näin Trianonissa odottaen metsästysretkeä ja rauhoitellen samalla herra de Choiseulia ja viettäen itse aikaansa mahdollisimman hauskasti, oli ryhmä salaliittolaisia kokoontunut pelästyksissään Luciennesiin. He olivat kiiruhtaneet suoraa päätä rouva Dubarryn luo aivan kuin metsälinnut ruudin hajua vainuten.
Ensin olivat sinne tulleet varakreivi Jean ja marski de Richelieu, heti paikalla, kun olivat katselleet Versaillessa hetkisen harmissaan toisiinsa.
Muut olivat vain tavallisia onnenonkijoita, jotka Choiseulien varma epäsuosioon joutuminen oli houkutellut Luciennesiin; käänne kuninkaan mielialassa ministeriä kohtaan oli saanut heidät kauhuun; ja kun he nyt eivät saaneet ministeriä käsiinsä takertuakseen häneen, riensivät he vaistomaisesti Luciennesiin, ottamaan selvää, oliko tuo puu todellakin niin vahvasti paikallaan, että siihen saattoi käydä kiinni yhä huolettomasti kuten ennenkin.
Rouva Dubarry oli diplomaattisten ponnistustensa ja sitä kruunanneen petollisen voittonsa väsyttämänä asettunut hiukan nukahtamaan, kun marski de Richelieun vaunut vierivät hirmumyrskyn nopeudella hänen palatsinsa pihalle.
"Valtiatar Dubarry makaa", sanoi Zamore marskille ja Jean Dubarrylle, olematta vieraista tuonaankaan.
Varakreivi lennätti Zamoren pitkin käytävän mattoa potkulla, jonka hän sijoitti hänen tikkauksilla koristetun kuvernöörinpukunsa leveimpään kohtaan.
Zamore kirkui kuin syötävä.
Chon juoksi hätään.
"Lyötkö sinä taas tuota pikku-raukkaa, julmuri!" huudahti Chon.
"Ja tapan sinutkin", jatkoi Jean säkenöivin silmin, "jos et herätä kreivitärtä heti paikalla".
Mutta kreivitärtä ei tarvinnut herättää: kuullessaan Zamoren kirkunan ja Jeanin tiuskivan ääneen aavisti hän jotakin pahaa ja riensi kampausvaippaansa verhottuna sisään.
"Mikä nyt on?" kysyi hän pelästyneenä, kun näki, että Jean oli heittäytynyt piehtaroimaan sohvalle, tyynnyttääkseen kiehuvaa sappeaan, ja ettei marski edes suudellut hänen kättänsä.
"Sama, sama, pardieu", sanoi Jean. "Tuo Choiseul taas!"
"Kuinka niin?"
"Kymmentä pahemmin kuin koskaan ennen! Tuhat tulimmaista!"
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Varakreivi on oikeassa", selitti Richelieu, "herttua de Choiseul on varmempi kuin koskaan ennen".
Kreivitär veti poveltaan kuninkaan eilisen pikku kirjeen.
"Entäpä tämä?" kysäisi hän nauraen.
"Luitteko sen oikein, kreivitär?" kysyi marski.
"No, tottahan lukea osaan, herttua", vastasi rouva Dubarry.
"Sitä en epäilekään, madame; sallitteko minunkin sen lukea?"
"Kyllä toki, lukekaa."
Herttua otti kirjeen, aukaisi sen verkalleen ja luki:
'Huomenna minä kiitän herra de Choiseulia hänen palveluksestaan.
Sen minä sitoudun tekemään.
Ludvig.'
"Tuntuuko selvältä?" kysyi kreivitär.
"Aivan selvältä", vastasi marski irvistäen.
"No, entäpä nyt?" kysyi Jean.
"Hyvä, huomenna voitamme; vielä ei ole menetetty mitään."
"Kuinka, huomennako? Kuningashan kirjoitti tämän eilen. Kirjeen 'huomenna' on siis tänään."
"Anteeksi, madame", oikaisi herttua. "Kun kirje ei ole päivätty, niin on huomen aina seuraava päivä sen päivän jälkeen, jolloin te tahdotte herra de Choiseulin kukistuvaksi. Rue de la Grange-Batelieren varrella, vähän matkan päässä minun hotellistani, on kapakka, jonka ovikilpeen on maalattu punaisella seuraavat sanat: 'Huomenna annetaan velaksi.' Se huomenna merkitsee: ei milloinkaan."
"Kuningas antoi meille pitkän nenän", sanoi Jean raivoissaan.
"Se on mahdotonta", supisi kreivitär aivan lamattuna. "Mahdotonta; sellainen teko on kelvotonta…"
"Ah, madame, hänen majesteettinsa on hyvin leikkisä", virkkoi
Richelieu.
"Hän saa sen minulle kalliisti maksaa!" vastasi kreivitär kuohahtaen.
"Tarkoin asiaa ajatellen ei siitä sovi olla kuninkaalle vihainen", sanoi marski; "hänen majesteettiaan ei voida syyttää vilpistä eikä petoksesta. Kuningas on pitänyt sanansa."
"Kyllä, jukoliste!" huudahti Jean nykäyttäen hartioitaan, ja se nykäys oli sangen rahvasmainen, jopa enemmän puhuvakin.
"Mutta mitä hän lupasi?" huusi kreivitär. "Kiittää Choiseulia hänen palveluksestaan."
"Aivan niin, madame, minä kuulin itse, että hänen majesteettinsa kiitteli ministeriä hänen palveluksistaan. Lause voidaan tulkita kahdella tavalla, ja diplomaattisissa asioissa käyttää kukin tulkintamuotoa, joka on hänelle itselleen edullisempi; te käsitätte sen toisella tavalla, kuningas toisella. Tässä tapauksessa ei huomispäivästä enää ole riitaa; teidän käsityksenne mukaan piti kuninkaan täyttää lupauksensa tänään: hän on sen nyt täyttänyt. Minä, joka tässä teille puhun, olen kuullut hänen lausuvan nuo hartaat kiitoksensa."
"Herttua, minun mielestäni ei tämä ole sopiva tilaisuus laskea leikkiä."
"Leikkiäkö luulette minun laskevan, kreivitär? Kysykääpä varakreivi
Jeanilta."
"Ei, pardieu, tässä ei leikitellä! Tänä aamuna on kuningas halaillut, sylitellyt ja hyväillyt Choiseulia, ja nyt he parhaillaan kävelevät yhdessä käsikoukkua Trianonissa."
"Käsikoukkua!" huusi Chon, joka oli pujahtanut kreivittären huoneeseen ja kohotti nyt valkeita käsivarsiaan kattoa kohti kuin uusi epätoivoisen Nioben patsas.
"Niin, minut on puijattu", sanoi kreivitär; "mutta antaahan olla, saadaanpas nähdä… Chon, ensin täytyy kutsuttaa takaisin metsästysretkeä varten lähetetyt vaununi, minä en sinne mene".
"Oikein", sanoi Jean.
"Odottakaahan!" huudahti Richelieu. "Ei hätiköimistä, ei happamia ilmeitä… Ah, anteeksi, kreivitär, että uskallan teitä neuvoa, anteeksi."
"Jatkakaa vain, herttua, älkää huoliko, minä luulenkin menettäväni aivan järkeni. Kas niin se käy: ensin ei meikäläinen tahdo sekaantua politiikkaan, mutta heti, kun siihen sekautuu, upottaa itserakkaus meidät siihen korvia myöten… Te siis sanotte…?"
"Ettei tänään ole viisasta näyttäytyä happamena. Ajatelkaa, kreivitär, että asema on tukala. Jos kuningas ehdottomasti pysyy kiinni Choiseulissa, jos hän antaa dauphinen vaikuttaa itseensä, jos hän loukkaa teitä vasten kasvojakin, niin täytyy teidän…"
"Mitä?"
"Täytyy teidän olla vieläkin herttaisempi kuin jo olette, kreivitär. Minä tiedän kyllä, että se on suorastaan mahdotonta; mutta mahdotonkin käy asemassamme välttämättömäksi: tehkää tuo mahdoton…"
Kreivitär aprikoi.
"Sillä ajatelkaas, jos kuningas ottaisi täällä muotiin saksalaiset tavat", jatkoi herttua.
"Jos hänestä tulisi siveä!" huudahti Jean kauhun vallassa.
"Kuka sen takaa, kreivitär?" virkkoi Richelieu, "vaihtelu viehättää".
"Oh, mitä siihen tulee", vastasi kreivitär melkoisen huonouskoisena, "sitä minä en luule".
"On tapahtunut kummempiakin asioita, madame; ja muistakaa tarinaa pirusta, joka rupesi munkiksi… Siis ei saa näyttää hapanta naamaa."
"Niin, sitä ei saa tehdä", toisti Jean.
"Mutta minä halkean raivosta!"
"Sen minä kyllä uskon, parbleu; haljetkaa, kreivitär, mutta älkää antako kuninkaan, nimittäin herra de Choiseulin, sitä huomata. Haljetkaa vain meille, olkaa ehyt heille."
"Ja minun pitäisi mennä metsästysretkelle?"
"Se olisi viisasta."
"Entä te itse, herttua?"
"Oh, vaikka minun pitäisi metsästää nelinkontin, niin minä menen sinne."
"Siinä tapauksessa te tulette minun vaunuissani!" huudahti kreivitär nähdäkseen, mitä hänen liittolaisensa siitä arvelisi.
"Kreivitär", vastasi herttua mairealla äänellä salatakseen harmiaan, "se on liian suuri onni…"
"Joten siitä kieltäydytte, eikö niin?"
"Minäkö? Jumala varjelkoon!"
"Ajatelkaa, te saatatte itsenne noloon asemaan."
"Minä en tahdo nolata itseäni."
"Hän tunnustaa sen, hän julkeaa tunnustaa sen!" huudahti rouva
Dubarry.
"Kreivitär, kreivitär, herra de Choiseul ei anna minulle anteeksi koskaan!"
"Oletteko te jo niin sievissä väleissä herra de Choiseulin kanssa?"
"Kreivitär, mutta, kreivitär, minä joudun ikäviin väleihin madame la dauphinen kanssa."
"Onko teistä mieluisempaa, että käymme kumpikin sotaa omalla tahollamme, mutta jakamatta myöskään saalista? Vielä on aika valita. Vielä ette ole paljastettu, ja voitte vielä erota yhtiöstä."
"Te tunnette minut väärin, kreivitär", virkkoi herttua suudellen rouva Dubarryn kättä. "Epäilinkö minä teidän esittelypäivänänne, kun teille täytyi saada puku, kähertäjä ja vaunut. Kas niin: minä en epäröi tänäänkään! Niin, niin, minä olen rohkeampi kuin luulettekaan."
"Se on sovittu, me ajamme siis yhdessä metsästysretkellä, ja siitä saan hyvän syyn, ettei minun tarvitse katsella kehenkään eikä kuunnella ja puhutella ketään."
"Eikö edes kuningasta?"
"Päinvastoin, minä annan hänelle sellaisia sulosanoja, että hän tulee epätoivosta hulluksi."
"Hyvä, se on sotataitoa, se."
"Mutta sinä, Jean, mitä sinä teet? Nouse nyt edes hiukan näkyviin tyynyjesi sisästä, sinähän antaudut elävänä, ystäväni."
"Mitäkö minä aion tehdä? Tahdotko sen tietää?"
"Luonnollisesti; ehkäpä siitäkin on meille jotakin apua."
"Hyvä, minä ajattelen, että…"
"Että?"
"Että juuri nyt muokkaavat kaupungin ja maaseudun viisuntekijät meitä kaikilla mahdollisilla mitoilla; että Nouvelles à la main hakkaa meitä niinkuin murekelihaa; Le Gazetier cuirassé ampuu meitä kyrassiemme rakoon; että La Journal des Observateurs tarkastaa meitä munaskuihin saakka. Yhdellä sanalla: huomenna olemme sellaisessa tilassa, että yksin Choiseuliakin säälittää."
"Ja loppupontenne, on?…" kysyi herttua.
"Että minun täytyy kiiruhtaa Pariisiin ostamaan hiukan riepua ja voiteita haavoillemme. Annahan minulle vähän rahaa, kälyni."
"Kuinka paljon?" kysyi kreivitär.
"Vaikka kuinka vähän, pari, kolmesataa louisdoria."
"Näette, että saan jo maksaa sotakuluja", sanoi rouva Dubarry kääntyen herttua de Richelieun puoleen.
"Se oli vasta sotaretken alku, kreivitär. Joka tänään kylvää, huomenna niittää."
Kreivitär kohautti olkapäitään omituisella kuvaamattomalla liikahduksella, nousi ylös, meni shifonnieri-lipastonsa luokse, avasi sen ja otti siitä kourallisen seteleitä ja antoi niitä lukematta Jeanille; samoin lykkäsi Jean ne lukematta ja syvän huokauksen päästäen taskuunsa.
Sitten nousi Jean sohvalta, oikaisi vartaloaan ja väänteli käsivarsiaan aivan kuin upouupunut mies, ja käveli hetkisen huoneen permannolla.
"Kas siinä on miekkosia, jotka saavat huvitella ja metsästellä, kun taas minun täytyy laskettaa satulassa Pariisiin", sanoi hän osoittaen herttuaa ja kreivitärtä. "Nuo saavat nähdä kauniita ritareita ja sieviä naisia, kun taas minun täytyy katsella kynänraaputtajain rumia naamoja. Toden totta, minä olen tämän talon juoksukoira!"
"Tietäkää, herttua", sanoi kreivitär, "ettei hän vähääkään tosiasiassa välitä meidän huolistamme; puolet rahoistani antaa hän varmaan jollekulle hempukalle ja loput pelaa hän jossakin peliloukossa; sen hän tekee, ja kuitenkin hän uikuttaa vaivojansa, surkea mies! Mene matkaasi, Jean, minä en siedä sinua!"
Jean ryösti kolme namurasiaa, joiden sisällön hän tyhjensi taskuunsa, varasti hyllyltä pienen timanttisilmäisen kiinattaren ja läksi selkä köyryssä ulos, kreivittären hermostuneiden huutojen saattamana.
"Mikä hauska nuori mies!" virkkoi Richelieu, aivan kuin kuokkavieras, jonka täytyy kehua talon heittiöitä lapsia, vaikka hän sisällään sadattelee heidät pataluhaksi. "Hän on teille sangen kallis… eikö niin, kreivitär?"
"Kyllä, juuri niin, kallis minulle; hän on sijoittanut hyvyytensä minuun, ja se sijoitus tuottaa hänelle neljäsataatuhatta livreä vuosittain."
Seinäkello löi.
"Puoli yksi, kreivitär", sanoi herttua; "onneksi olette jo melkein valmiiksi pukeutunut; näyttäytykää ensin hiukan hovilaisillenne täällä, muuten he luulevat, että on auringonpimennys; ja sitten noustaan nopeasti vaunuihin: tiedättekö, minne päin metsästysretki tehdään?"
"Eilen me sovimme hänen majesteettinsa kanssa, että he lähtisivät
Marlyn metsään ja ottaisivat minut täältä mukaan ohi ajaessaan."
"Oh, minä olen varma, ettei kuningas ole millään tavoin muuttanut ohjelmaa."
"Entä teidän suunnitelmanne, herttua? Sillä nyt on teidän aikanne alkaa."
"Madame, minä kirjoitin jo eilen sisareni pojalle, joka luultavasti on jo matkalla tänne, jos voin luottaa aavistuksiini."
"Herra d'Aiguillon?"
"Hämmästyisin suuresti, ellei hän matkustaisi kirjeen kanssa ristiin ja olisi täällä jo huomenna tai ainakin ylihuomenna."
"Ja te toivotte jotakin hänestä?"
"Kyllä, madame, hänellä on aatoksia."
"No hyvä, me olemme siinä suhteessa heikonpuoleisia. Kuningas antaisi ehkä myötä, ellei hän pelkäisi niin kauheasti työtä."
"Joten siis…?"
"Joten pelkään ja vapisen, ettei hän koskaan suostu uhraamaan herra de Choiseulia."
"Tahdotteko, niin puhun teille suoraan, kreivitär?"
"Tietysti."
"No hyvä, minäkään en sitä usko. Kuningas tekee meille sadasti samat kepposet kuin eilen; hänen majesteettinsa on niin sukkela! Ja te, kreivitär, ette kai saata liiallisella itsepäisyydellä itseänne menettämään hänen rakkauttansa."
"Dame, saattaapa pohtia asiaa."
"Näettehän siis nyt, kreivitär, että herra de Choiseul istuu paikallaan iankaikkisesti; tarvittaisiin suoranaista ihmettä karkoittaaksenne hänet siitä pois."
"Niin, tosiaan ihmettä", toisti Jeannette.
"Ja, paha kyllä, ihmiset eivät enää osaa tehdä ihmeitä", jatkoi herttua.
"Ah", vastasi rouva Dubarry, "minä tunnen vielä yhden, joka osaa!"
"Tehdäkö ihmeitä, kreivitär?"
"Ma foi, sitä tarkoitan."
"Ettekä ole sitä sanonut minulle?"
"Minä muistin sen vasta nyt, herttua."
"Luuletteko, että tuo veitikka voi päästää meidät kiipelistä?"
"Minä uskon, että hän voi kaikkea, mitä tahtoo."
"Ohoh… Ja minkä ihmetyön hän sitten on tehnyt? Näyttäkäähän jokin esimerkki, kreivitär, että voin arvostella häntä hänen kokeensa mukaan."
"Herttua", virkkoi rouva Dubarry tullen lähemmäksi marskia ja puhuen vaistomaisesta pelosta hiljaisemmalla äänellä, "hän on eräs mies, joka kohtasi minut kymmenen vuotta sitten Ludvig XV:n torilla ja ennusti, että minä kerran olisin Ranskan kuningatar".
"Sepä merkillistä, ja tuo mies saattaisi ehkä ennustaa minullekin, että minä kuolen pääministerinä? Eikö niin?"
"Sitä en laisinkaan epäile."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Siitä tiedosta ei teille ole mitään hyötyä."
"Missä hän oleksii?"
"Oh, sitä minä juuri en tiedä."
"Eikö hän jättänyt teille osoitettaan?"
"Ei. Hän sanoi itse tulevansa ottamaan palkintonsa."
"Mitä te hänelle lupasitte?"
"Kaiken, mitä hän tahtoi."
"Ja hän ei ole tullut?"
"Ei."
"Kreivitär, tämä on vielä ihmeellisempää kuin hänen ihmeteltävä ennustuksensa. Sellainen mies meidän täytyy välttämättä saada käsiimme."
"Niin, mutta millä tavoin?"
"Hänen nimensä, kreivitär? Hänen nimensä?"
"Hänellä on niitä kaksi."
"Järjestyksessä siis: ensimmäinen?"
"Kreivi de Fenix."
"Mitä, sekö herra, jota te osoititte minulle esittely-juhlissanne?"
"Juuri hän."
"Tuo preussilainen?"
"Sama mies."
"Oh, nyt en luota enää häneen. Kaikkien tuntemieni noitien nimen lopussa on ollut i tai o."
"Se sopii mainiosti, herttua; hänen toinen nimensä on sellainen kuin haluatte."
"Mikä se sitten on?"
"Josef Balsamo."
"Mutta ettekö mitenkään voi saada häntä käsiinne?"
"Koetan, herttua. Minulla taitaa olla tiedossa eräs henkilö, joka hänet tuntee."
"Hyvä. Mutta kiiruhtakaa, kreivitär. Kello on jo neljännestä vailla yksi."
"Minä olen valmis. Vaunut portaiden eteen?"
Kymmenen minuuttia myöhemmin kiitivät rouva Dubarry ja herttua de
Richelieu vaunuissa vieretysten muun metsästysseurueen joukkoon.