NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU
Ääni
Seurasi tuokion juhlallinen hiljaisuus. Sitten kysyi Balsamo ranskankielellä:
"Oletteko siellä?"
"Olen täällä", vastasi puhdas ja hopeinen ääni, joka kuului oviverhon läpi, tuntuen läsnäolijain korviin paremminkin metallikellon kuin ihmisen ääneltä.
"Hitto, tämä alkaa käydä mielenkiintoiseksi", virkkoi herttua; "ja kaikki käy ilman soihtuja, noitatemppuja ja bengalitulia".
"Tämä on kauheaa", mutisi kreivitär.
"Seuratkaa tarkoin kysymyksiäni", jatkoi Balsamo.
"Seuraan koko olemuksellani."
"Sanokaa minulle ensin, kuinka monta henkeä on parissani tällä hetkellä?"
"Kaksi."
"Mitä sukupuolta?"
"Mies ja nainen."
"Lukekaa ajatuksistani miehen nimi."
"Herttua de Richelieu."
"Ja naisen?"
"Kreivitär Dubarry."
"Oh, oh", mutisi herttua, "tämäpä vasta on…"
"Minä en ole milloinkaan nähnyt tällaista", supisi kreivitär vavisten.
"Hyvä", sanoi Balsamo; "lukekaa nyt kädessäni olevan kirjeen ensimmäinen lause". Ääni luki sen. Kreivitär ja herttua katsahtivat toisiinsa silmissä kummastus, joka oli melkeinpä ihailua.
"Se kirje, jonka jäljensin sanelunne mukaan, missä se nyt on?"
"Se rientää."
"Minne päin?"
"Länteen."
"Onko se kaukana täältä?"
"Oi, kaukana jo."
"Kenellä se on?"
"Miehellä, jolla on vihreä takki, nahkainen hattu ja pitkävartiset saappaat."
"Kulkeeko hän jalkaisin vai ratsain?"
"Ratsastaa."
"Minkälaisella hevosella?"
"Kirjavalla."
"Missä hänet näette?"
Tuli tuokion hiljaisuus.
"Katsokaa", lausui Balsamo vaativasti.
"Leveällä tiellä; sen kahden puolen on puita."
"Mutta millä tiellä?"
"En tiedä, kaikki tiet ovat samanlaisia."
"Kuinka, eikö mikään teille osoita, mikä tie se on; jokin virstanpatsas, viitta?"
"Odottakaa, odottakaa; vaunut vierivät liki ratsastajaa: ne menevät hänen ohitseen, tulevat minua kohti."
"Minkälaiset vaunut?"
"Raskaat, suuret vaunut, täynnä pappeja ja upseereja."
"Eikö niissä ole mitään kirjoitusta?" kysyi Balsamo. "Kyllä on", vastasi ääni. "Lukekaa se."
"Luen niissä sanan 'Versailles', keltaisilla, melkein hälvenneillä kirjaimilla."
"Jättäkää vaunut ja seuratkaa pikalähettiä."
"En näe häntä enää."
"Miksi ette näe häntä enää?"
"Tie tekee mutkan."
"Kääntykää hänen perässään ja tavoittakaa hänet kiinni."
"Oh, hän ajaa täyttä laukkaa; hän katsoo kelloaan."
"Mitä näette hevosen edessä?"
"Pitkän puistokujan, komeita rakennuksia, suuren kaupungin."
"Seuratkaa häntä yhä."
"Minä seuraan."
"Ja nyt?"
"Pikalähetti suomii hevostaan, yhä kiivaammin; ratsu kylpee vaahdossa; sen rautaiset kengät jymistävät kiveystä niin, että kulkijat kääntyvät peloissaan. Ah, ratsastaja syöksyy pitkälle ja rinteenä laskeutuvalle kadulle. Hän ajaa oikealle. Hiljentää hevosensa vauhtia. Pysähtyy suuren talon eteen."
"Nyt täytyy teidän seurata häntä mitä tarkimmin, kuuletteko?"
Ääni huokasi raskaasti.
"Olette väsynyt. Ymmärrän sen."
"Ah, aivan ruhjottu."
"Väsymys kadotkoon."
"Ah."
"No nyt?"
"Kiitos."
"Oletteko väsynyt vielä?"
"En."
"Näettekö yhä pikalähetin?"
"Malttakaa… Kyllä, hän nousee ylös leveitä kiviportaita. Hänen edellään kulkee siniseen ja kultaiseen pukuun puettu lakeija. Hän menee suurten salien läpi, joissa on kultauksia. Hän tulee valaistuun kirjoitushuoneeseen. Lakeija avaa oven ja poistuu."
"Mitä näette?"
"Lähetti kumartaa."
"Kenen edessä?"
"Malttakaa… Erään miehen, joka istuu kirjoituspöydän ääressä selin oveen."
"Minkälaisessa puvussa?"
"Oh, juhlapuvussa, aivan kuin tanssiaisiin menossa."
"Onko hänellä arvomerkkejä?"
"Sininen ritarinauha kaulassa."
"Hänen kasvonsa?"
"En niitä näe… Ah!"
"Mitä nyt?"
"Hän kääntyy."
"Minkä näköinen hän on?"
"Vilkkaat silmät, epäsäännölliset piirteet, kauniit hampaat."
"Ikänsä?"
"Viisikymmentä, kahdeksankuudetta vanha."
Kreivitär kuiskasi marskille:
"Herttua, se on herttua."
Marski Richelieu nyökkäsi kuin sanoakseen:
— Kyllä, hän se on… Mutta kuunnelkaa.
"Sitten?" käski Balsamo.
"Lähetti antaa sininauhaiselle miehelle…"
"Saatte sanoa häntä herttuaksi: hän on herttua."
"Lähetti antaa herttualle kirjeen, jonka hän on ottanut nahkaisesta laukusta selästään", jatkoi ääni. "Herttua murtaa sinetin, ja lukee tarkkaavasti kirjeen."
"Entä sitten?"
"Hän ottaa kynän ja paperia ja kirjoittaa." Marski de Richelieu mutisi:
"Hän kirjoittaa, peijakas vie; jos vain saisi tietää, mitä hän kirjoittaa, silloin kävisi hyvin."
"Sanokaa, mitä hän kirjoittaa", käski Balsamo.
"En voi."
"Koska olette liian kaukana. Menkää kirjoitushuoneeseen. Oletteko nyt siellä?"
"Olen."
"Kumartukaa katsomaan yli herttuan olan."
"Nyt katson."
"Voitteko nyt lukea?"
"Käsiala on kulunutta, pientä ja epäselvää."
"Lukekaa, minä tahdon."
Kreivitär ja Richelieu pidättivät hengitystään.
"Lukekaa", toisti Balsamo yhä vaativammalla äänellä.
'Sisareni', virkkoi ääni väristen ja epäröiden.
"Tämä on vastaus", supisivat marski de Richelieu ja kreivitär yhtaikaa.
'Sisareni', jatkoi ääni, 'Voit rauhoittua. Vaara oli lähellä, se on totta; ottelu oli ankara, sekin on totta; mutta nyt siitä on päästy. Minä odotan kiihkeästi huomispäivää; sillä huomenna aion minä puolestani iskeä. Ja minulla on hyvä syy toivoa täydellistä voittoa. Kiitokset Rouenin parlamenttia, mylord X:ää ja pommeja koskevista tiedoista.'
— Huomenna, päästyäni työstä kuninkaan luota, lisään kirjeeseen vielä asioita, ja lähetän sen sitten sinulle samalla miehellä.'
Balsamo seisoi vasen käsi ojennettuna ja näytti aivan kuin suurella vaivalla pakottavan ilmi ääneltä jokaisen sanan. Oikealla hän jälleen piirsi muistiin äsken kerrotut lauseet, jotka herra de Choiseul oli juuri kirjoittanut työhuoneessaan Versaillesissa. "Siinäkö kaikki?" kysyi Balsamo. "Kaikki", vastasi ääni. "Mitä herttua nyt tekee?"
"Hän kääntää kaksin kerroin paperin, johon hän kirjoitti, sitten hän kääntää sen vielä, ja panee sen pienen, punaisen taskukirjan väliin, jonka hän otti hännystakkinsa vasemmasta taskusta."
"Kuulitteko?" virkkoi Balsamo kreivittärelle, joka oli aivan lamassa hämmästyksestä. "Ja nyt?"
"Nyt hän laskee pikalähetin menemään, puhuen hänen kanssaan."
"Mitä hän lähetille sanoo?"
"En kuullut muuta kuin viimeisen lauseen."
"Mitä se oli…?"
"'Kello yksi Trianonin portilla.' Lähetti kumartaa ja menee."
"Aivan niin", virkkoi Richelieu, "hän sanoi lähetille, missä he tapaavat toisensa, kun herttua on päässyt työstä kuninkaan luota".
Balsamo vaati viittauksella herttuaa ja kreivitärtä vaikenemaan.
"Mitä tekee herttua nyt?" kysyi hän salaperäiseltä ääneltä.
"Hän nousee ylös. Hänellä on kädessä kirje, jonka mies hänelle toi. Hän menee sänkynsä luo ja painaa sen ja seinän välissä olevaa jousta, jolloin aukeaa rautalipas. Hän heittää kirjeen siihen ja lukitsee lippaan."
"Oh, tämä on tosiaan noituutta!" huudahtivat herttua ja kreivitär yhtaikaa kalman kalpeina.
"Tiedättekö jo kaikki, mitä haluatte tietää, madame?" kysyi Balsamo.
"Herra kreivi", vastasi rouva Dubarry ja lähestyi Balsamoa kauhun vallassa. "Te olette tehnyt minulle palveluksen, josta antaisin kymmenen vuotta elämänikääni, tai jota oikeastaan en voi millään maksaa. Vaatikaa minulta mitä tahdotte."
"Oh, madame, tiedätte että meillä on vanhaa tiliä."
"Sanokaa, sanokaa, mitä toivotte?"
"Aika ei ole vielä tullut."
"No, mutta kun se tulee, vaikka vaatisitte miljoonan…"
Balsamo hymyili.
"Kuulkaas, kreivitär", huudahti marski, "sitä miljoonaa sopisi paremmin teidän pyytää kreiviltä. Mies, joka tietää sellaista kuin hän tietää ja joka ennen kaikkea näkee, mitä näkee, eikö hän löytäisi kultaa ja timantteja maan sisuksista, niinkuin ajatuksetkin ihmisten sieluista?"
"Niinpä minä polvistun eteenne avuttomuuteni tuntien", virkkoi kreivitär.
"Ei, kreivitär, kerran saatte maksaa laskunne minulle. Minä kyllä annan teille siihen tilaisuuden."
"Kreivi Balsamo", sanoi herttua Richelieu, "minä olen alistettu, voitettu, murskattu: minä uskon".
"Niinkuin Tuomas muinoin, eikö niin, herra herttua? Se ei ole uskomista, se on näkemistä."
"Sanokaa sitä miksi tahansa; mutta minä teen julkisen katumuksen, ja kun minulle vasta puhutaan jotakin noidista, niin tiedän sanottavani."
Balsamo hymyili.
"Nyt, madame, sallitteko minun päättää työni?" kysyi hän kreivittäreltä.
"Sanokaa."
"Henki on väsynyt. Suokaa minun vapauttaa hänet taikalauselmalla."
"Tehkää se, monsieur."
"Lorenza", sanoi Balsamo arabiankielellä, "minä kiitän sinua; minä rakastan sinua. Palaa huoneeseesi samaa tietä, jota tänne tulit, ja odota siellä minua. Mene, rakkaani!"
"Minä olen niin väsynyt", vastasi ääni italiaksi, vielä suloisempana kuin äsken manatessa. "Tule heti, Akharat."
"Minä tulen."
Ja askeleet loittonivat samalla pehmeällä kahinalla kuin tullessaankin.
Muutaman minuutin kuunteli Balsamo tarkoin, että Lorenza oli lähtenyt pois. Sitten kumartui hän syvään, mutta majesteettisen arvokkaasti kahdelle vieraalleen, jotka lähtivät ällistyneinä ja pää täynnä sekavia ajatuksia ulos ja palasivat ajurinrattaihinsa, paremminkin muistuttaen juopuneita kuin järkeviä ihmisiä.