NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU
Epäsuosio
Kun Versaillesin linnan kello löi seuraavana päivänä yksitoista, tuli kuningas Ludvig XV huoneistansa, meni sänkykamarinsa vieressä olevan gallerian läpi ja huusi kovalla ja jäykällä äänellä:
"Herra de la Vrillière."
Kuningas oli kalpea ja näytti kiihtyneeltä. Kuta enemmän hän koetti salata mielenliikutustaan, sitä selvemmin ilmeni se hänen sekaantuneesta katseestaan ja hänen tavallisesti eleettömien kasvolihastensa jännityksestä.
Hyytävä hiljaisuus syntyi heti hovimiesten rivissä, herrain, joiden joukossa seisoivat muun muassa herttua de Richelieu ja varakreivi Jean Dubarry, molemmat tyyninä ja muka välinpitämättöminä ja niinkuin eivät olisi tienneet mistään.
Herttua de la Vrillière meni kuninkaan luokse ja otti hänen kädestään kuninkaallisen kirjeen, jota hän majesteettinsa hänelle ojensi.
"Onko herttua de Choiseul täällä Versaillesissa?" kysyi kuningas.
"Sire, hän on ollut täällä eilisestä saakka; hän palasi Pariisista kello kaksi iltapuolella."
"Onko hän hotellissaan? Vai linnassako?"
"Linnassa, sire."
"Hyvä on", sanoi kuningas, "viekää hänelle tämä käsky".
Väristys kulki kauan katselijain piirissä, jotka kumartuivat supattelemaan keskenään aivan kuin tähkät kallistuvat myrskyn uhatessa.
Kuningas rypisti kulmiaan kuin enentääkseen kohtauksen herättämää pelkoa ja meni ylpeästi takaisin työhuoneeseensa: kuningasta seurasivat henkivartioston päällikkö ja kevyen ratsuväen kapteeni.
Kaikki katselivat herra de la Vrillièreä, joka meni nyt, itsekin levottomana saamastaan tehtävästä, hitaasti linnanpihan yli herttua de Choiseulin huoneisiin.
Sillävälin puhkesi uhkaava tai toisaalla pelokas keskustelu galleriassa vanhan marskin ympärillä, joka oli olevinaan kaikkia muita kummastuneempi, mutta joka ei voinut ketään pettää, sillä hänen huulillaan värähteli hieno, merkitsevä hymy.
Kun herra de la Vrillière tuli takaisin, kokoonnuttiin heti hänen luokseen.
"No niin?" kysyttiin häneltä. "Se oli karkoituskäsky."
"Karkoitetaanko herttua de Choiseul?"
"Kyllä, karkoituskäsky asianomaisessa muodossa."
"Te luitte sen, herttua?"
"Luin."
"Ja se oli aivan selvässä muodossa?"
"Arvostelkaa sitä itse."
Ja herttua de la Vrillière lausui seuraavat sanat, jotka hän hovimiehille ominaisella armottoman tarkalla muistilla oli painanut mieleensä:
"Serkkuni tyytymättömyys, jota teidän palvelunne minussa aiheuttaa, pakottaa minut karkoittamaan teidät Chanteloupiin, jonne te lähdette kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Olisin lähettänyt teidät vielä kauemmaksi, ellei minua pidättäisi erikoinen kunnioitus rouva de Choiseulia kohtaan, jonka terveyttä minä tahdon sääliä. Varokaa, ettei käytöksenne saata minua päättämään toisin."
Vrillièren herttuaa ympäröivässä hovijoukossa syntyi kummastuksen suhina.
"Ja mitä hän vastasi teille, herra de Saint-Florentin", kysyi Richelieu, joka oli tahallaan mainitsematta herttuaa hänen uudella nimellään tai hänen arvonsa mukaisesti.
"Hän vastasi minulle: 'Herra herttua, minä olen vakuutettu ilosta, jonka tämän kirjeen tuominen teille tuottaa.'"
"Se oli kova asia tuolle herttua-paralle", sanoi Jean.
"Sehän on selvää, herra varakreivi: ei suinkaan voi olla hiukan äännähtämättä, kun moinen tiilikivi putoaa katolta niskaan."
"Ja mitä hän tekee? Tiedättekö sen?" kysyi Richelieu.
"Luultavasti hän tottelee."
"Hm", virkkoi marski. "Tuolla tulee herttua!" huudahti Jean, joka seisoi tähystelemässä ikkunan ääressä.
"Hän tulee tänne!" huudahti herttua de la Vrillière.
"Mitäs teille sanoin, herra de Saint-Florentin!"
"Hän kävelee nyt pihan yli tänne", jatkoi Jean.
"Yksinkö?"
"Aivan yksin, salkku kainalossa."
"Oi taivahinen", jupisi Richelieu, "toistuukohan taas eilispäiväinen kohtaus?"
"Älkää puhukokaan siitä, minua väristää sitä ajatellessani", vastasi
Jean.
Jean ei ennättänyt sanoa lausettaan loppuun, kun herttua de Choiseul ilmestyi jo gallerian ovelle. Pää pystyssä ja rauhallisena hän kulki, sinkauttaen silmistään kirkkaan ja tyynen katseen vihollisiinsa ja noihin muihin, jotka olivat valmiit julistamaan itsensä hänen vihollisikseen heti, jos hän joutuisi epäsuosioon.
Kukaan ei odottanut moista käytöstä äskeisen tapahtuman jälkeen; kukaan ei siis koettanutkaan tukkia häneltä tietä.
"Oletteko varma, että luitte kirjeen oikein?" kysyi Jean.
"Parbleu!"
"Ja hän tulee vielä takaisin, saatuaan moisen kirjeen, jonka meille luitte?"
"Minä en enää tätä käsitä, kautta kunniani!"
"Mutta kuningas nakkaa hänet Bastiljiin!"
"Siitä tulee kauhea skandaali."
"Minun käy melkein sääliksi ministeriä."
"Ah, nyt hän menee kuninkaan luokse. Suunnatonta!"
Herttua de Choiseul ei tosiaan välittänyt ovenvartijoista, jotka koettivat aivan ällistyneinä estää häntä pääsemästä sisään, vaan tunkeutui suorastaan kuninkaan kirjoitushuoneeseen. Kuninkaalta pääsi hänet nähdessään kummastuksen huudahdus.
Herttua de Choiseulilla oli kädessään kuninkaallinen kirje; hän näytti sitä melkeinpä hymyillen kuninkaalle.
"Sire, kuten teidän majesteettinne eilen minulle etukäteen ilmoitti, olen juuri saanut uuden kirjeen."
"Niin, herrani", vastasi kuningas;
"Ja koska teidän majesteettinne suvaitsi silloin sanoa minulle, ettei minun pitäisi koskaan käsittää todeksi kirjeitä, joita teidän majesteettinne ei ole itse suullisesti vahvistanut sanoillaan, niin tulin pyytämään selitystä."
"Se on lyhyt, herra herttua", vastasi kuningas, "tänään pitää kirje paikkansa".
"Pitää paikkansa?" sanoi herttaa. "Näin loukkaava kirje, niin uskolliselle palvelijalle!"
"Uskollinen palvelija, monsieur, ei pane herraansa näyttelemään narrin osaa."
"Sire", vastasi ministeri ylpeästi, "minä luulin syntyneeni tarpeeksi lähellä valtaistuinta ymmärtääkseni teidän majesteettianne".
"Monsieur", sanoi kuningas lyhyesti, "minä en tahdo pitää teitä epätietoisuudessa. Eilisiltana otitte te työhuoneessanne Versaillesissa vastaan rouva de Grammontin lähetin."
"Se on totta, sire."
"Hän toi teille kirjeen."
"Eivätkö veli ja sisar saa kirjoittaa toisilleen, sire?"
"Odottakaahan, olkaa hyvä; minä tiedän, mitä siinä kirjeessä oli… Oh, sire, kas tuossa… minä näin sen vaivan, että kopioitsin sen omin käsin."
Ja kuningas antoi herttualle täyden jäljennöksen rouva de Grammontin kirjeestä.
"Sire…"…
"Älkää kieltäkö, herttua… te panitte sen kirjeen pieneen rautalippaaseen, joka on sänkynne takana."
Herttua kävi kalpeaksi kuin ruumis.
"Eikä siinä kaikki", jatkoi kuningas armottomasti. "Te kirjoititte rouva de Grammontille vastauksen. Senkin kirjeen sisällön minä tiedän Se kirje on taskussanne muistikirjan välissä ja puuttuu ainoastaan lisäystä, jonka aioitte laatia lähdettyänne luotani. Näette, että olen asioista perillä, eikö niin?"
Herttua de Choiseul pyyhki otsaansa, joka oli kylmän hien vallassa, kumarsi sanaakaan virkkamatta ja läksi kuninkaan huoneista aivan kuin häntä olisi kohdannut halvaus.
Ellei raitis ilma olisi leyhähtänyt hänen kasvoilleen, olisi hän kaatunut maahan.
Mutta hän oli lujatahtoinen mies. Galleriassa hän hallitsi jälleen mielensä, kulki pää pystyssä hoviväen kujan läpi, meni huoneustoonsa ja ryhtyi polttamaan ja panemaan lukon taakse kaikenlaisia papereitaan.
Neljännestunnin kuluttua ajoi hän vaunuillaan pois linnasta.
Herra de Choiseulin joutuminen epäsuosioon oli ukonisku, joka loimautti koko Ranskan tuleen.
Parlamentit, jotka olivat tosiaan saaneet ministerin suvaitsevaisuudelta tukea, levittivät kohta tiedon, että valtakunta oli nyt menettänyt varmimman pylväänsä. Aateli pysyi hänessä kiinni, koska hän itse kuului tähän säätyyn. Papistolle oli tuo mies, jonka persoonallinen, joskus ylpeyteen vivahtava arvokkuus antoi hänen ministerintöilleen pyhän hohteen, ollut lempeä.
Ensyklopedistinen eli filosofinen puolue, joka jo siihen aikaan oli lukumäärältään melkoisen suuri ja varsinkin sangen voimakas, koska se lisäsi rivejään valistuneilla, oppineilla ja saivartelunhaluisilla ihmisillä, päästi pahan hälinän nähdessään hallituksen joutuvan pois sellaisen miehen käsistä, joka suitsutti ihailun uhria Voltairelle, myönsi vuotuisia määrärahoja Ensyklopedialle ja säilytti ja kehitti hyödylliseen suuntaan madame de Pompadourin ajan tapoja, tuon kaupan ja filosofian naisellisen Maecenaan.
Kansalla oli enemmän syytä valitukseen kuin kaikilla muilla tyytymättömillä. Ja kansa nurisikin, tutkimatta liioin asiaa, mutta se osui kuten aina kuitenkin totuuden pääkohtaan, pahan haavaan.
Laajasti arvostellen oli Choiseul sekä huono ministeri että huono kansalainen; mutta ajan oloihin verrattuna oli hän miehisen kunnon, moraalin ja isänmaanrakkauden mallikuva. Kun maaseudun kansa oli kuolemaisillaan nälkään ja kuuli puhuttavan kuninkaan tuhlaavaisuudesta ja rouva Dubarryn perikatoon vievistä oikuista, kun sille kansalle julkisesti levitettiin sellaisia mielipiteitä kuten esimerkiksi Neljänkymmenen écun mies, tai sellaisia neuvoja kuin Yhteiskunnallinen sopimus, ja salaisesti sellaisia paljastuksia kuin Käsinkirjoitettuja uutisia ja Kunnon kansalaisen omituisia aatoksia, silloin kauhistui tuo kansa joutumista yksinomaan kuninkaan naikkosen saastaisiin käsiin, rouva Dubarryn, joka ansaitsi vähemmän kunnioitusta kuin jonkun sydenpolttajan vaimo, kuten Bauveau aikoinaan sanoi. Se kauhistui joutumista tuon kaikkien hovisuosikkien suosikin uhriksi. Ja suunnattomien kärsimysten uuvuttamana se näki kummakseen nyt tulevaisuutensa vieläkin mustempana kuin menneisyys oli ollut.
Asia ei kuitenkaan ollut niin, että kansa olisi erikoisesti suosinut jotakin yhteiskunnan piiriä, joskin toiset olivat siitä vastenmielisiä. Se ei rakastanut esimerkiksi parlamentteja. Parlamentit, sen luonnolliset suojelijat, olivat aina jättäneet sen oman onnensa nojaan, pohtiessaan hedelmättömästi keskinäisiä kilpailu- ja itsekkyyskysymyksiään. Parlamentit olivat kaikkivaltiaan kuninkuuden väärän heijastuksen häikäiseminä kuvitelleet olevansa jonkinlainen aateliston ja kansan välinen aristokratia.
Kansa ei rakastanut myöskään aatelia; siitä esti sitä sen oma vaisto ja huonot muistot. Se pelkäsi miekkavaltaa yhtä suuresti kuin se vihasi kirkkoa. Mikään herra de Choiseulin eroittamisessa ei oikeastaan liikuttanut kansaa. Mutta se kuuli ylimystön, pappien ja parlamentin valitukset, ja tämä meteli yhtyneenä kansan omaan epämääräiseen murinaan sai aikaan äänen, joka kansaa huumasi.
Tämä tunne kehittyi siihen suuntaan, että herra de Choiseul sai osakseen kaipuuta ja melkeinpä kansan suosion.
Koko Pariisi seurasi karkoitettua, kun hän matkusti Chanteloupiin, — koko Pariisi, sen sanonnan näyttävät itse tosiseikat päteväksi.
Kansa muodosti kujan herra Choiseulin vaunujen kahden puolen. Ne parlamentin jäsenet ja hovimiehet, joita herttua ei lähtiessään ennättänyt ottaa vastaan, antoivat ajaa vaununsa kansan rivien eteen hyvästelläkseen häntä ohimennen ja saadakseen häneltä takaisin tervehdyksen.
Suurin tungos oli Enferin tulliportilla, Touraineen vievän tien päässä. Siellä oli sellainen kuhina jalankulkijoita, ratsastajia ja vaunuja, että liikenne keskeytyi moneksi tunniksi.
Kun herttua viimein pääsi tulliportin ulkopuolelle, näki hän, että häntä saattoivat yli sadat vaunut muodostaen aivan kuin pyhimyskehän hänen vaunuilleen.
Suosionhuudot ja huokaukset saattoivat häntä vielä maantiellä. Hän oli kuitenkin liian älykäs ja tunsi aseman liian hyvin ymmärtääkseen, ettei tämä häly todistanut niin paljon kaipausta hänen poistumisensa tähden kuin pelkoa, mitä tuntematon tulevaisuus toisi mukanansa hänen kukistuttuaan.
Väkeä kuhisevalla tiellä vierivät sitten täyttä laukkaa vastaan postivaunut, ja ellei kyytimies olisi ajoissa ponnistanut viimeisiäkin voimiansa, olisivat hänen pölystä ja vaahdosta valkeat hevosensa rynnänneet kiinni herra de Choiseulin valjakkoon.
Näiden postivaunujen ikkunasta pilkisti ulos muuan henkilö juuri samassa kuin herra de Choiseul pisti ulos päänsä.
Herra d'Aiguillon tervehti syvästi kumartaen kukistunutta ministeriä, jonka perintöä hän nyt kiiruhti saamaan. Herra de Choiseul heittäytyi takaisin vaunukoriinsa: yksi ainoa sekunti oli myrkyttänyt koko hänen tappionsa voittoriemun!
Mutta samalla hetkellä ja aivan kuin korvaukseksi tästä kohtauksesta näki herra de Choiseul myöskin eräät toiset vaunut. Ne olivat koristetut Ranskan vaakunalla ja niitä veti kahdeksan hevosta, ja ne tulivat Sevresistä Saint-Cloudiin vievää syrjätietä. Sattumalta tai tungoksen pelosta olivat nämä kuninkaalliset vaunut karttaneet valtatietä. Ne sattuivat nyt kohtaamaan herra de Choiseulin ajoneuvot. Niiden takaistuimella istui Madame la dauphine ja hänen ylin seuranaisensa, rouva de Noailles.
Etupuolella taas istui neiti Andrée de Taverney.
Herra de Choiseul kumartui ulos vaunujensa ikkunasta ja punastui ilosta ja ylpeydestä.
"Hyvästi, Madame", sanoi hän ja ääni tuli kurkusta vaikeasti.
"Näkemiin, herra de Choiseul", vastasi dauphine huulillaan majesteettinen hymy ja itsevaltiaan halveksima kaikkia jäykkiä hovisääntöjä kohtaan.
"Eläköön herra de Choiseul!" huudahti näiden dauphinen sanain jälkeen muuan innostunut ääni.
Neiti Andrée käännähti tämän huudon kuullessaan nopeasti.
"Pois, pois tieltä!" huusivat nyt prinsessan ratsukuskit ja pakottivat kalpeana ja ahnain silmin tähystelevän Gilbertin väistymään syrjään tien viereen.
Sillä tuo sankarimme se oli tosiaan huutanut siellä filosofisessa innostuksessaan: "Eläköön herra de Choiseul!"