NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU
Aiguillonin herttua
Jos Pariisissa ja Chanteloupiin vievällä tiellä nähtiin surullisia kasvoja ja punaisia silmiä, niin yhtä paljon loistivat katseet onnea Luciennesissa ja huulet ihastunutta hymyä.
Asia oli näet niin, ettei Luciennesissa enää ollut vallassa pelkästään kuolevainen nainen ja kaunein ja hurmaavin kaikista kuolevaisista naisista, kuten hovimiehet ja runoilijat sanoivat, vaan että siellä istui nyt valtaistuimellaan todellinen jumalatar halliten koko Ranskaa.
Saman päivän iltana, jolloin herra de Choiseul oli joutunut epäsuosioon, täyttivät niin ollen Luciennesiin vievän tien samat lukemattomat vaunut, jotka aamulla olivat hyrränneet kartoitetun ministerin vaunujen perässä. Sitä paitsi nähtiin rouva Dubarryn palatsissa vielä kaikki kanslerin puoluelaiset ja kaikki lahjusjärjestelmän ja hovisuosion auttamat nousukkaat. Ja yhteensä nämä vieraat muodostivat valtavan joukon.
Mutta mitä rouva Dubarryyn tulee, oli hänellä oma oivallinen poliisilaitoksensa. Jean Dubarry tiesi melkeinpä paroonilleen kaikkien niiden nimet, jotka olivat heitelleet jäähyväiskukkia menneille Choiseuleille. Hän luetteli näiden epäluotettavain nimet kreivittärelle. Ja niin ollen estettiin heiltä armottomasti pääsy Luciennesin palatsiin, kun taas toisten rohkeutta, joka oli ilmennyt yleisen mielipiteen uhmaamisena, palkittiin suojelusta lupaavalla hymyllä ja päivän jumalattaren täydellisellä näkemisellä.
Suuren vaunujonon ja yleisen tungeskelun jälkeen saivat vastaanottoja yksityiset henkilöt.
Marski Richelieu, päivän sankari, tosin salainen ja vaatimattomasti esiintyvä sankari, istui rouva Dubarryn kotihuoneen nurkimmaisessa nojatuolissa ja katseli, kuinka vierailijain ja suosionhakijain pyörre vieri hänen ohitseen.
Hyvä Jumala, kuinka hän ja rouva Dubarry sitten iloitsivat ja onnittelivat toisiaan! Kädenpuristukset, tukahutetut naurunpuuskat, hurmautuneet jalanpolkemiset näyttivät tänä päivänä tulleen Luciennesin asukkaiden kotikieleksi!
"Täytyy tunnustaa", virkkoi rouva Dubarry, "että kreivi Balsamo tai Fenix, kuten te, marski, häntä kutsutte, on aikakautemme ensimmäinen mies. Olisi suuri vahinko, jos nykyaikaan poltettaisiin noitia."
"Aivan niin, kreivitär, hän on suuri mies", vastasi herttua de
Richelieu.
"Ja hän on kaunis mies. Minä olen rakastunut tuohon mieheen, herttua."
"Te saatte minut mustasukkaiseksi", vastasi Richelieu nauraen ja haluten suuresti kääntää samalla keskustelun vakavampiin asioihin. "Kreivi de Fenix olisi kauhea poliisimestarin virassa."
"Minä ajattelin sitä", vastasi kreivitär. "Mutta se on mahdotonta."
"Minkä tähden, kreivitär?"
"Sen tähden, että hän tekisi virkaveljensä mahdottomiksi."
"Kuinka niin?"
"Koska hän tietää kaikki ja näkee kaikki heidän korttinsa."
Marski de Richelieu punastui poskimaalinsakin läpi.
"Kreivitär", vastasi Richelieu, "minä toivoisin, jos olisin hänen virkatoverinsa, että hän aina näkisi minun korttini ja ilmoittaisi teille, millaiset ne ovat. Silloin näkisitte alinomaa herttasotamiehen polvillaan herttarouvan ja herttakuninkaan jalkain juuressa."
"Teille ei ole vertaa älykkyydessä, rakas herttua", vastasi kreivitär. "Mutta puhukaamme nyt vähän ministeristöstämme… Ajattelin, että sisarenpoikanne on saanut teiltä varmaan sanan?…"
"D'Aiguillon? Hän saapui jo tänne, madame, ja sellaisin entein, joita roomalainen auguri olisi pitänyt parhaimpina maailmassa: hänen vaununsa kohtasivat nimittäin matkalla pois lähtevän herra de Choiseulin."
"Se oli tosiaan hyvä enne", sanoi kreivitär. "Hän siis tulee tänne?"
"Madame, minä arvelin, että jos herra d'Aiguillon nähtäisiin täällä Luciennesissä hetkellä, jolloin koko maailma täällä kuhisee, niin aljettaisiin asiaa selittää jos jollakin tavalla. Minä pyysin siis häntä jäämään toistaiseksi tänne lähistölle erääseen kylään, kunnes minä käskystänne lähettäisiin häntä noutamaan."
"Lähettäkää siis heti, marski; sillä nyt me olemme yksin, tai melkeinpä yksin."
"Sen teen sitä mieluummin, koska nyt olemme täysin yhtä mieltä, eikö niin, kreivitär?"
"Aivan niin, herttua. — Tehän pidätte… sotaministerin paikasta enemmän kuin raha-asiain ministerin, vai kuinka? Tai toivotteko meriasiain osastoa?"
"Minä tahdon sota-asioita hoitamaan, madame; sillä alalla voisin olla suurimmaksi hyödyksi."
"No hyvä. Minä siis puhun kuninkaalle siihen suuntaan. Eivätkö jotkut ole teille vasten mieltä?"
"Ketkä niin?"
"Jotkut niistä, joita hänen majesteettinsa nimittää teille virkaveljiksi."
"Minä olen maailman mukavin mies toveriksi, kreivitär. Mutta suvainnette minun nyt kutsua sisarenpoikaani, koska olette suonut hänelle sellaisen suosion, että otatte hänet vastaan."
Richelieu meni ikkunan ääreen. Hämärän viimeinen riutuva kuulto valaisi vielä pihaa. Marski antoi merkin eräälle lakeijalleen, joka oli tarkastellut koko ajan ikkunaan ja joka nyt isännältään tämän merkin saatuansa läksi menemään juoksujalkaa.
Sillä välin aljettiin kreivittären huoneistossa sytyttää tulia.
Kymmenen minuuttia marskin lakeijan lähdön jälkeen vierivät vaunut palatsin ulkopihaan. Kreivitär vilkaisi nopeasti ikkunaan.
Richelieu huomasi älykkäästi tuon liikkeen ja se näytti hänestä ennustavan kaikkea hyvää herra d'Aiguillonille ja siis myöskin hänelle itselleen.
— Kreivitär pitää enosta, — ajatteli hän; — hän alkaa pitää myöskin sisarenpojasta: me pääsemme täällä isänniksi.
Juuri kun marski nautti näistä kuvittelunsa onnenlupauksista, kuului huoneen ovelta askeleita, ja kreivittären ensimmäinen kamaripalvelija ilmoitti vieraaksi herttua d'Aiguillonin.
Tulija oli sangen kaunis ja miellyttävä mies; hänen pukunsa oli yhtä kallis kuin hieno ja kantajalleen sopiva. Herttua d'Aiguillon oli iältään yli parhaan nuoruuden; mutta hän oli niitä miehiä, jotka älynsä ja sielunsa voimalla pysyvät nuorina raihnaisimpaan vanhuuteensa saakka.
Viranhoitohuolet eivät olleet piirtäneet ainoaakaan ryppyä hänen otsaansa. Ne olivat ainoastaan laajentaneet niitä luonnollisia uurteita, joita valtiomiesten ja runoilijoiden otsalla nähtyinä sanotaan suurten ajatusten tyyssijaksi. Hänen kaunis, älykäs ja surumielinen päänsä oli pysty ja suora, aivan kuin hän olisi tiennyt, että sitä päätä uhkasi painaa kymmenen miljoonan ihmiset vihat, ja kuin hän olisi samalla tahtonut näyttää, että hän jaksoi sen kuorman kantaa.
Herra d'Aiguillonin kädet olivat ylen kauniit ja näyttivät lainehtivain hihapitsien keskelläkin kovin valkeilta ja hienoilta. Siihen aikaan pidettiin kaunismuotoista jalkaa suuressa arvossa; herttua d'Aiguillonin jalat olivat pontevassa siroudessaan ja aristokraattisilta muodoiltaan mallikelpoisen moitteettomat. Hänessä yhtyivät toisiinsa runoniekan rakastettavuus, ylhäisaatelisen jalous ja muskettisoturin notkeus ja joustava ryhti. Kreivittärelle täytyi hänen olla kolminkertainen ihanne: hänessä löysi rouva Dubarry yhdessä henkilössä kaikki ne kolme tyyppiä, joita hän, tuo kaunis ja aistillinen olento, saattoi vaistojensa vetämänä rakastaa.
Omituisen sattuman tai paremminkin herra d'Aiguillonin älykkään taktiikan järjestämäin olosuhteiden vuoksi eivät nuo yleisön kaksi vastenmielisyyden esinettä, kuninkaan naikkonen rouva Dubarry ja hoviherra d'Aiguillon, olleet vielä koskaan nähneet hovissa toisiaan kasvoista kasvoihin eivätkä kaikkine viehättävine puolineen.
Kolme vuotta jo olikin Aiguillonin herttua uskotellut ihmisille, että hänellä oli ylen paljon työtä Bretagnessa tai työhuoneessaan Versaillesissa ollessaan, eikä hän ollut liioin näyttäytynyt hovissa. Hän tiesi, että hovissa tapahtuisi pian jokin mullistus, — joko hänelle edullinen tai ei. Jos mullistus oli hänelle hyödyllinen, oli hänestä parempi tarjota hallittavilleen tähän asti tuntemattomana pysyneen henkilön hyviä töitä. Toisessa tapauksessa jälleen hän oli ajatellut voivansa kadota jättämättä itsestään jälkeä; siten voisi hän nousta helpommin ylös tuhon pyörteestä aivan uutena henkilönä.
Sitäpaitsi määräsi kaikkia näitä laskelmia vielä eräs syy; ja vaikka se onkin romaanimaisin, oli se kuitenkin syistä kaikkein suurin.
Ennenkuin rouva Dubarrysta tuli kreivitär ja ennenkuin hän hyväili joka yö huulillaan Ranskan kruunua, oli hän ollut kaunis, iloinen ja suloinen olento. Ja häntä oli rakastettu: onni, jota hän nykyään toivoi turhaan, koska hän oli tullut pelätyksi.
Siinä lukuisassa nuorten, rikkaiden, mahtavien ja kauniiden miesten joukossa, jotka olivat pyrkineet Jeanne Langen, nykyisen rouva Dubarryn suosioon, niiden monien runonrustaajien laumassa, jotka olivat sommitelleet kahden säkeen loppusoinnuiksi sanat Lange ja ange [ange = enkeli. Suom.], oli Aiguillonin herttua ollut muinoin aivan ensimmäisessä rivissä. Mutta lieneekö asia ollut niin, ettei neiti Lange ollutkaan niin löyhä kuin hänen panettelijansa väittivät, tai oli sitten kuningas ja hänen yhtäkkiä syttynyt rakkautensa eroittanut toisistaan nämä kaksi sydäntä, jotka jo alkoivat toisiaan ymmärtää, — ja se seikka ei heidän kummankaan ansioita vähennä, — niin oli asia vain, että herttua oli lakannut lähettelemästä neiti Langelle runoja, akrostikoneja, kukkakimppuja ja parfyymejä, ja neiti Lange oli sulkenut häneltä Petits Champs-kadun varrella olevan talonsa oven. Sitten oli herttua vetäytynyt huokauksiaan tukahuttaen syrjäiseen Bretagneen, ja neiti Lange puolestaan lähettänyt kaikki huokauksensa Versaillesiin parooni de Gonesselle, nimittäin Ranskan kuninkaalle.
Kaikesta tästä seurasi, että herttua d'Aiguillonin yhtäkkinen katoaminen ei ensin saanut rouva Dubarrya juuri mihinkään erikoisiin mietteisiin, sillä hänen ajatuksensa kammoivat nyt kaikkea mennyttä. Mutta kun hän sitten huomasi, kuinka hiljaisena hänen entinen ihailijansa pysyi, tuli hän ensin uteliaaksi, ja vähitellen hän sitä kummastuikin. Ja koska hän asemassaan oli oppinut arvostelemaan miehiä, ajatteli hän nyt, että herttua oli tosiaan älykäs mies.
Tämäkin tunnustus oli jo paljon hänen puoleltaan, mutta siihen ei sisältynyt vielä kaikki. Tulisi hetki, jolloin rouva Dubarry huomaisi, että d'Aiguillon oli paitsi älyn myöskin sydämen mies.
Täytyy tunnustaa, että neiti Lange-raukalla oli syytä pelätä menneisyyttään. Kerran oli muuan muskettisoturi, joka väitti muinoin olleensa onnellinen rakastaja, tunkeutunut suorastaan Versaillesiin pyytämään neiti Langelta edes hiukan entistä suosiota. Ja vaikka soturin puhe oli heti kuninkaallisen ylpeästi tukehutettu, oli se kuitenkin sopinut sangen huonosti madame de Maintenonin palatsin puhtaaseen kaikuun.
On nähty, ettei marski Richelieu ole rouva Dubarryn kanssa keskustellessaan koskettanut koskaan siihen seikkaan, että hänen sisarensa poika ja neiti Lange olivat olleet aikoinaan tuttavia. Tällainen vaikeneminen vanhan marskin puolelta, joka oli ylen tottunut puhumaan vaikka maailman tukalimmista asioista, oli suuresti kummastuttanut kreivitärtä ja tehnyt, jos sitä on tarpeen sanoa, hänet levottomaksikin.
Kreivitär odotti siis nyt kovasti d'Aiguillonia, nähdäkseen viimeinkin, mitä asiasta oikein ajatella, ja oliko marski ollut vain hienotuntoinen vai eikö hän ollut tiennyt hänen ja herttuan entisistä suhteista.
Aiguillonin herttua astui sisään.
Hänen käytöksensä oli kunnioittava, mutta samalla vapaa ja kyllin varma itsestään, ja hän tiesi tervehtiä niinkuin tulee tuota naista, joka oli jotakin kuningattaren ja tavallisen hovinaisen keskiväliltä. Ja tällaisella hienolla älykkyydellään sai herttua kohta osakseen rouva Dubarryn tunnustuksen ja suojeluksen ja teki hänet heti taipuisaksi näkemään hyvän täydellisenä ja täydellisyyden suorastaan verrattomana.
Sitten ojensi herttua kätensä enonsa käteen; ja marski Richelieu lähestyi kreivitärtä ja virkkoi hänelle hyväilevällä äänellä:
"Kas tässä, madame, herttua d'Aiguillon: hänessä on minulla kunnia esitellä teille ei sisarenpoikani, vaan eräs teidän alttiimpia palvelijoitanne."
Kreivitär katseli marskin näin sanoessa herttuaan, ja katseli häntä niinkuin nainen yleensä katselee, nimittäin sellaisin silmin, joilta mikään ei pysy salassa. Ja nyt näki hän ainoastaan kaksi kunnioittavasti kumartavaa päätä ja kahdet kasvot, jotka tervehdyksen jälkeen kohosivat tyyninä ja kirkkaina jälleen ylös.
"Minä tiedän", vastasi rouva Dubarry, "että te pidätte herttuasta, marski de Richelieu, ja olette minun ystäväni. Sentähden pyytäisin herttuaa kunnioituksesta enoaan kohtaan noudattamaan hänen esimerkkiään kaikessa, mitä hän tekee minun mielihyväkseni."
"Sellaisen käytöksen olen suunnitellut ohjeekseni etukäteen, madame", vastasi d'Aiguillon kumartaen uudestaan.
"Oletteko kärsinyt kovasti Bretagnessa olosta?" kysyi kreivitär.
"Olen, madame, eikä se kärsimys ole vielä lopussa", vastasi d'Aiguillon.
"Kuitenkin minä luulen sen olevan, monsieur; muuten, tuossa on herra de Richelieu, joka teitä voimakkaasti tukee."
D'Aiguillon katseli aivan kuin kummastuneena marskiin.
"Ah", sanoi kreivitär, "minä näen, ettei marskilla ole vielä ollut aikaa puhua kanssanne; sehän onkin hyvin luonnollista, koska te olette juuri saapunut tänne. No niin, teillä lienee tuhansia asioita keskenänne. Minä jätän siis teidät kahden, marski. Herra herttua, tehän olette täällä kuin kotonanne."
Näin sanoen lähti kreivitär pois huoneesta. Mutta hänellä oli omat suunnitelmansa. Hän ei mennyt liian kauaksi pois. Vastaanottohuoneen takana oli suurikokoinen kamari, jossa kuningas Luciennesissa käydessään usein mielellään oleskeli, istuskellen monien kiinalaisten koriste-esineiden keskellä. Hänestä oli tämä huone mieluisempi kuin tuo toinen, sillä täältä saattoi kuulla kaikki, mitä toisessa sanottiin.
Rouva Dubarry oli siis varma siitä, että hän kuulisi täältä koko herttuan ja hänen sisarenpoikansa keskinäisen puhelun. Ja sen puhelun perustalla aikoi hän luoda varman mielipiteensä herttuasta.
Mutta herra Richelieu ei antanut itseään puijata, hän tunsi melkeinpä kaikki kuninkaallisten henkilöiden tai ministerien huoneiden salaisuudet. Hänen apuneuvojaan oli kuunnella, kun toiset puhuivat; ja hänen sotatemppujaan puhua silloin kun toiset kuuntelivat.
Richelieun herttua päätti siis sen hyvän vastaanoton rohkaisemana, jonka rouva Dubarry oli suonut hänen sukulaiselleen, kehittää asiaa vieläkin pitemmälle ja esittää kreivittärelle kokonaisen pienen onnen ja suuren vallan salaisen suunnitelman, itsensä kreivittären poistumista hyväkseen käyttäen — suunnitelman, joka oli punottu monenmoisista juonista. Ja tähän syöttiin yhtyivät sellaiset edut, ettei kaunis nainen, ja varsinkaan hovinainen, voi niitä juuri koskaan vastustaa.
Hän pyysi siis sisarensa poikaa istumaan ja sanoi hänelle:
"Te näette, herttua, että minä olen täällä kuin kotonani."
"Niin, monsieur, sen näen."
"Minulla on ollut onni päästä tuon ihastuttavan naisen suosioon, jota pidetään täällä kuningattarena ja joka sitä tosiaan on."
D'Aiguillon kumarsi.
"Minä saatan sanoa teille, herttua", jatkoi Richelieu, "erään seikan, jota en voinut ilmoittaa teille keskellä ihmisjoukkoa ja maantiellä, nimittäin sen, että rouva Dubarry on luvannut minulle salkun ministeristössä".
"Ah, sen te syyllä ansaitsette, monsieur", vastasi d'Aiguillon.
"En tiedä, ansaitsenko sen vai en, mutta sen minä vain saan, joskin myöhänlaiseen. Ja kun kerran pääsen varmalle oksalle, tahdon ajatella teitäkin, d'Aiguillon."
"Kiitos, herra herttua; te olette hyvä sukulainen, sen olen saanut monesti kokea."
"Onko teillä joitakin suunnitelmia mielessä, d'Aiguillon?"
"Ei kerrassaan mitään, ellei ehkä se, ettei minulta riistettäisi herttuan ja päärin arvoani, kuten parlamentin herrat tahtovat."
"Onko teillä tukijoita millään taholla?"
"Minullako? Ei ainoaakaan."
"Te olisitte siis auttamatta kukistunut, ellei nykyisiä muutoksia olisi tapahtunut?"
"Aivan varmaan, herra herttua."
"Niinkö sanotte; mutta tehän puhutte kuin filosofi… Peijakas vie, minäkin olen sinulle melkoisen jäykkä, d'Aiguillon-parkani, ja puhun sinulle paremminkin ministerin kuin enon tavalla."
"Hyvyytenne tekee minut ylen kiitolliseksi, eno."
"Kun kutsutin sinut tänne, jopa näin nopeasti, niin ymmärräthän, että tahdoin sinua tänne näyttelemään kaunista osaa… Kuulepas, oletko koskaan sattunut ajattelemaan, millaista miestä herra de Choiseul on näytellyt täällä kymmenen vuotta?"
"Kyllä, se oli kaunis osa."
"Kaunis! Ymmärtäkäämme toisiamme: se oli kaunis niin kauan kuin hän madame de Pompadourin kanssa hallitsi kuningasta ja karkoitutti jesuiitat maasta; mutta se muuttui kauniista ylen vaivaiseksi, kun hän narrin tavoin ryhtyi riitoihin rouva Dubarryn kanssa, joka vastaa vaikka sataa Pompadouria. Sillä tavoin toimitti herttua de Choiseul itsensä potkituksi pois neljänkolmatta tunnin sisällä… Sinä et vastaa."
"Minä kuuntelen, monsieur, ja koetan ymmärtää, mitä te pyritte tarkoittamaan."
"Sinä pitäisit Choiseulin osan ensimmäisestä jaksosta, eikö niin?"
"Tottahan."
"No niin, hyvä ystäväni, sitä osaa minä olen päättänyt ruveta näyttelemään."
D'Aiguillon käännähti äkkiä enoonsa päin ja kysyi:
"Puhutteko te totta?"
"Kyllä; miksikä en?"
"Tulisiko teistä sitten rouva Dubarryn rakastaja?"
"Oh, hemmetti, sinulla on liian kiire; kuitenkin näen, että olet minut ymmärtänyt. Niin, Choiseul oli sangen onnellinen, hän hallitsi kuningasta ja kuninkaan rakastajatarta; hän rakasti madame de Pompadouria, sanotaan… Ja miksipä sitten ei?… No niin; ei, minusta ei voi tulla lemmittyä lempijää, sinun kylmä hymysi sanoo jo sen minulle: sinä katselet nuorilla silmilläsi minun ryppyistä otsaani, sisään vääntyneitä polviani ja kuivaa kättäni, joka aikoinaan oli niin kaunis. Minun ei olisi siis pitänyt sanoa Choiseulista puhuessani: 'Minä aion näytellä hänen osaansa.' Minun olisi pitänyt sanoa: 'Me kaksi tässä näyttelemme sen yhdessä.'"
"Eno!"
"Ei, hän ei voi minua rakastaa, sen minä tiedän; ja kuitenkin sanon sinulle, — pelkäämättä mitään, sillä hän ei sitä saa kuulla, minä rakastaisin tuota naista yli kaiken… mutta…"
D'Aiguillon rypisti kulmiaan.
"Mutta", jatkoi marski, "minä olen tehnyt erinomaisen suunnitelman; sen osan, jonka ikäni tekee minulle mahdottomaksi näytellä kokonaan, minä jaan kahdelle henkilölle".
"Ah, ah!" äännähti d'Aiguillon.
"Jonkun minun mielestäni täytyy rakastaa rouva Dubarrya", sanoi
Richelieu. "Parbleu, olisiko se vaatimus… niin mainio nainen!"
Ja Richelieu puhui kovemmalla äänellä:
"Ymmärräthän, ettei kysymykseen voi tulla mikään Fronsac: surkea, suvustaan rappeutunut raukka, narri, pelkuri, lurjus, vaivainen… Kuulepas, olisitkohan se ehkä sinä?"
"Minäkö?" huudahti d'Aiguillon. "Oletteko te hullu, eno!"
"Hullu, mitä sanot? Etkö sinä jo makaa sen miehen jalkain juuressa, joka antaa sinulle tällaisen neuvon? Etkö sinä vimmastu ilosta, pala kiitollisuudesta! Kun näit, kuinka hän otti sinut vastaan, etkö sinä ole jo lumoissa… hullaantunut rakkaudesta?… Ohoi", huudahti vanha marski, "Alkibiadeen ajoista saakka ei ole ollut maailmassa muuta kuin yksi Richelieu, eikä tule enää olemaan… sen nyt surukseni näen!"
"Eno", vastasi herttua mielenliikutuksen vallassa, joka saattoi olla teeskenneltyä, mutta oli tällä kertaa ihmeellisen taitavasti näytelty, taikka sitten todellistakin, sillä olihan enon esitys aivan selvä; "eno, minä ymmärrän täydellisesti, mitä etuja teille siitä asemasta olisi, josta puhutte. Te hallitsisitte herra de Choiseulin vallalla, ja minä rakentaisin rakastajana valtanne perustukset. Kyllä, se suunnitelma sopii Ranskan älykkäimmälle miehelle. Mutta te olette unohtanut sitä tehdessänne erään seikan."
"Minkä sitten?" huudahti Richelieu rauhattomana. "Etkö sinä ehkä voisi rakastaa rouva Dubarrya? Sekö se on?… Sinä olet hullu, kolminkertainen hullu. Sinä onneton, siinäkö syy?"
"Oi en, sitä en tarkoita, eno", huudahti d'Aiguillon aivan kuin olisi tiennyt, ettei yksikään hänen sanoistaan jää kuulematta. "Rouva Dubarry, jota minä tuskin tunnen, näytti minusta kauneimmalta ja suloisimmalta, mitä naisia tunnen. Päinvastoin, minä voisin rakastua häneen sokeasti, minä rakastaisin häntä rajattomasti: siitä ei estettä."
"Mistä sitten?"
"Siitä, herra herttua, ettei rouva Dubarry rakastaisi koskaan minua, ja sellaisten välien ensimmäinen ehto on rakkaus. Kuinka te uskottelettekin, että kaunis kreivitär huomaisi täällä, tämän loistavan hovin keskellä, tämän kaikki kauniit avut saaneen nuorison ja häntä palvelevan nuorison joukossa juuri sellaisen olennon, jolla ei ole mitään ansioita, sellaisen, joka ei enää ole nuori ja jota suru painaa, miehen, joka koettaa kätkeytyä kaikkien silmiltä, koska hän tietää, että hänen täytyy pian kadota? Eno, jos minä olisin tuntenut rouva Dubarryn nuoruuteni ja komeuteni aikoina, silloin kun naiset rakastivat minussa kaikkea, mitä nuoressa miehessä rakastetaan, olisi hän ehkä voinut säilyttää minua muistossaan. Sekin olisi jo paljon; mutta kun ihmisellä ei ole mitään, ei menneisyyttä eikä nykyisyyttä, niin ei ole tulevaisuuttakaan. Eno, nuo haaveet täytyy jättää; mutta kuitenkin te olette saanut sydämeni värisemään, niin suloisina ja kultaisina te olette minulle niitä kuvaillut."
Herttua d'Aiguillonin laususkellessa näitä sanojaan niin tulisella äänellä, että Mole olisi sitä voinut kadehtia ja Lekain ottanut sen mallikseen, puraisi Richelieu huultaan ja mietti mielessään:
— Olisikohan tämä vintiö arvannut, että kreivitär kuuntelee meitä? Peste, kuinka hän on ovela. Hänpä on koko mestari. Olenpa tässä varuillani.
Richelieu oli oikeassa; kreivitär kuunteli, ja jokainen d'Aiguillonin sana tunkeusi syvälle hänen sydämeensä; hän nautti pitkän siemauksen herttuan tunnustuksen suloutta, hän ahmi moisesta harvinaisesta uskollisuudesta, joka ei edes läheiselle ystävälle paljastanut menneiden suhteiden salaisuutta, koska ei tahtonut pienimmänkään varjon lankeavan ehkä vielä rakastamaansa olentoon.
"Sinä siis kieltäydyt?" kysyi Richelieu.
"Oh kyllä, tässä suhteessa, eno; sillä kovaksi onnekseni minä pidän asiaa mahdottomana."
"Koeta edes, onneton!"
"Ja millä tavoin?"
"Olethan nyt meidän piiriämme… Sinä näet kreivittären joka päivä, koeta kiehtoa häntä, morbleu!"
"Oman etuniko vuoksi… Ei, sitä minä en tee… Jos minä moinen surkea ajatus mielessäni sattuisin miellyttämään häntä, minä pakenisin maailman loppuun, niin minä häpeäisin itseäni."
Marski Richelieu raaputteli vielä leukaansa.
— Nyt on teko saatu alkuun, — ajatteli hän, — taikka on d'Aiguillon hölmö.
Yhtäkkiä kuului pihan puolelta jyrinää, ja jotkut äänet kajahuttivat:
"Kuningas!"
"Peijakas!" huudahti Richelieu, "kuninkaan ei pidä saada nähdä minua täällä, minä livistän pois".
"Mutta minä sitten?" kysyi herttua.
"Se on eri asia, sinut täytyy hänen saada nähdä. Jää tänne… jää vain, äläkä. Jumalan nimessä, heitä vielä kirvestäsi kaivoon."
Näin sanoen katosi Richelieu alas pieniä portaita, sanoen vielä lähtiessään herttualle:
"Näkemiin, huomenna!"