NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Miten d'Aiguillon söi kuninkaan osan
Herttua d'Aiguillon jäi yksin ja oli aluksi melkoisen ymmällä. Hän oli täydellisesti käsittänyt kaiken, mitä eno oli hänelle sanonut, aavistanut hyvin, että rouva Dubarry kuunteli häntä, ymmärtänyt selvästi, että älykkään miehen täytyi tässä tilaisuudessa olla rohkeana miehenä ja näytellä yksin se osa, johon vanha marski haki itselleen ainoastaan toveria.
Kuninkaan saapuminen esti onneksi selityksen, joka olisi välttämättömästi seurannut herra d'Aiguillonin puritaanisesta suhtautumisesta asiaan. Sillä marski ei ollut sellainen, joka olisi kauan antanut itseään narrata, ja varsinkaan sallinut toisen ihmisen hyveellisyyden säteillä liian suurella loistolla omansa vahingoksi.
Mutta kun d'Aiguillon nyt jäi yksin, oli hänellä aikaa pohtia asiaansa.
Tulija oli tosiaan kuningas. Hänen kannuspoikansa olivat jo avanneet etuhuoneen oven, ja Zamore riensi itsevaltiasta vastaan ja kerjäsi häneltä namuja; liikuttavaa tuttavallisuutta, johon Ludvig XV pahalla tuulella ollessaan vastasi nenänapsulla tai korvien nipistelyllä, mikä kohtelu oli tuolle nuorelle afrikalaiselle sangen vastenmielistä.
Kuningas istahti kiinalaiseen kabinettiin, ja se seikka, että d'Aiguillon kuuli nyt kuninkaan puhelun kreivittären kanssa ensimmäisestä sanasta viimeiseen saakka, sai herttuan vakuutetuksi, ettei hänen ja enon keskustelusta ollut mennyt yhtään sanaa rouva Dubarryn korvien ohitse.
Hänen majesteettinsa tuntui olevan väsynyt kuten hän olisi nostanut suunnatonta painoa. Atlas ei ollut menehtyneempi päivätyönsä jälkeen, pidettyään taivaan kantta kaksitoista tuntia hartioillaan.
Ludvig XV antoi rakastajattarensa kiittää, kehua ja hyväillä itseään. Ja hän kerrotti itselleen koko hälinän, minkä herra de Choiseulin eroittaminen oli saanut aikaan, ja se huvitti häntä suuresti.
Silloin päätti rouva Dubarry koettaa onneaan. Tuuli oli sopiva puhua politiikkaa; ja sitäpaitsi tunsi hän nyt itsensä kyllin rohkeaksi vääntämään nurin vaikka kaikki neljä maanosaa.
"Sire", sanoi hän, "te olette nyt kumonnut, se on hyvä; te olette repinyt alas, se on oivallista. Mutta nyt täytyy myöskin rakentaa."
"Oh, se on jo tehty", vastasi kuningas huolimattomasti. "Onko teillä jo ministeristö?"
"On."
"Noin vain tuossa tuokiossa syntynyt, yhdellä hengenvedolla?"
"Kas siinä taas veitikka, jolla ei ole järkeä… Oi teitä naisia! Ennenkuin kokki eroitetaan, kuten minulle eräänä päivänä sanoitte, eikö ole hankittava toinen?"
"Sanokaa vielä tosissanne, oletteko jo muodostanut ministeristön?" Kuningas nousi pystyyn leveältä sohvalta, jolla hän oli paremminkin loikonut kuin istunut käyttäen päänalusenaan enimmäkseen kreivittären olkapäätä.
"Luulisipa, Jeanne, että te tahdotte tietää ministeristöni moittiaksenne sitä ja ehdottaaksenne minulle toisen, niin rauhattomalta te tunnutte", sanoi kuningas.
"No", vastasi kreivitär, "voisihan niinkin olla".
"Todellako?… Teillä on siis ministeristö?"
"Yhtä hyvin kuin teilläkin on", vastasi kreivitär.
"Oh, sehän kuuluu minun tehtäviini, kreivitär; mutta katsellaan nyt vähän teidänkin ehdokkaitanne…"
"Ei, sanokaa minulle ensin omanne."
"Sen teen mielelläni teille esimerkkiä näyttääkseni."
"Ensinnäkin meriministerin paikka, jota viimeksi hoiti kunnon herttua de Praslin?"
"Ah, saatiin uusi keksintö, kreivitär: oiva mies, joka ei ole koskaan nähnyt merta."
"Mitä sanoittekaan?"
"Kautta kunniani, se on mainio keksintö. Minä saavutan kansan yleisen suosion ja minua vielä seppelöidään kaukaisimmillakin merillä, — kuvaani nimittäin."
"Mutta, sire, kuka? Kuka se on?"
"Lyönpä vaikka tuhat yhtä vastaan, ettette sitä arvaa."
"Tuota miestä, jonka valinta tuottaa teille kansan suosion?…
Totisesti, en."
"Parlamentin jäsen, kultaseni… Besançonin parlamentin puheenjohtaja."
"Herra de Boynes?"
"Juuri hän… Hitto, kuinka te tiedätte tarkoin asiat… Tunnetteko te tuotakin väkeä?"
"Totta kai minun täytyy tuntea, tehän puhutte minulle kaiken päivää parlamenteista. Mutta kuulkaa, sehän mies ei ymmärrä edes, mikä on airo."
"Sen parempi. Herra de Praslin tunsi alansa liian hyvin, ja hän kävi minulle kovin kalliiksi laivanrakennuksineen."
"Mutta raha-asiain ministeriksi, sir?"
"Oh, mitä niihin tulee, se on eri juttu; siihen virkaan valitsin erikoistuntijan."
"Finanssimiehen?"
"Ei… vaan sotilashenkilön. Finanssimiehet ovat jo melkein syöneet minut puille paljaille."
"Mutta kuinka sota-asiain sitten käy, hyvä Jumala?"
"Rauhoittukaa, ne minä annan finanssimiehelle, Terraylle. Hän on erinomainen tilintarkastaja ja löytää virheitä kaikissa herra de Choiseulin yhteenlaskuissa. Sanonpa teille, että minä ensin aioin ottaa sota-asioita hoitamaan aivan verrattoman miehen, nuhteettoman miehen, kuten eräät sanovat, ollakseni mieliksi filosofeille."
"No, kenet sitten? Voltairen?"
"Melkeinpä… Ritari du Muyn; hän on oikea Cato."
"Hyvä Jumala, minä ihan kauhistun!"
"Asia oli jo päätetty… Minä olin kutsuttanut herran luokseni, hänen virkavaltuutensa oli jo allekirjoitettu. Ja hän oli jo kiittänyt minua, kun minun hyvä tai paha henkeni, arvostelkaa itse, kreivitär, kumpiko, sai minut yhtäkkiä pyytämään häntä tulemaan tänne Luciennesiin tänä iltana illalliselle ja juttusille."
"Hyi, hirveää!"
"Hyvä, kreivitär: noin juuri vastasi herra du Muy kutsuuni."
"Vastasiko hän teille niin?"
"Kyllä, tosin hiukan toisilla sanoilla, kreivitär. Mutta joka tapauksessa sanoi hän, että hänen hartain toiveensa oli palvella kuningasta, mutta että hänen oli suorastaan mahdotonta palvella rouva Dubarrya."
"Kyllä on mies tuo filosofinne!"
"Ymmärrätte, kreivitär, että minä ojensin hänelle käteni… ottaakseni takaisin hänen virkakirjeensä, jonka minä revin kappaleiksi sangen maltillisesti hymyillen; ja sitten ritari katosi. Ludvig XIV olisi kyllä antanut tuon uskalikon mädätä jossakin Bastiljin innoittavassa kellarissa. Mutta minä olen Ludvig XV ja minulla on parlamentti, joka antaa minulle vitsaa, vaikka minun olisi oikeastaan sitä annettava parlamentille. Niin hullusti ovat asiat."
"Mitäpä siitä, sire", vastasi kreivitär suudellen kuninkaallista rakastajaansa monta kertaa, "te olette miesten mies".
"Sitä eivät kaikki sano. Terray on inhottu."
"Kuka ei sitä olisi?… Entä ulkoasiain ministeriksi?"
"Siksi tulee tuo kunnon Bertin, jonka te tunnette."
"Enhän tunne."
"No sitten: se, jota te ette tunne."
"Mutta näissä minä en näe ainoatakaan kelvollista ministeriä."
"Ehkäpä ette; mutta sanokaa nyt minulle omanne."
"Mainitsen ainoastaan yhden."
"Ette mainitse; te pelkäätte."
"Hän on marski."
"Mikä marski?" kysäisi kuningas vääntäen suunsa vastenmieliseen hymyyn.
"Marski de Richelieu."
"Tuo ukko? Tuo uitettu kana?"
"Oho, Mahonin voittajako uitettu kana?"
"Vanha pukki."
"Sire, teidän toverinne."
"Moraaliton mies, jota kaikki naiset juoksevat pakoon."
"Minkä hän sille voi. Se johtuu siitä, ettei hän enää juokse heidän perässään."
"Älkää puhuko enää minulle koko Richelieusta, hän on ihminen, jota minä en voi kärsiä. Tuo Mahonin voittaja on kuljettanut minut kaikkiin Pariisin pahamaineisiin paikkoihin… ja meistä sepitettiin renkutuksia! Ei, ei! Richelieu, oh, pelkkä nimi saa minut suunniltani!"
"Te siis vihaatte heitä oikein?"
"Keitä?"
"Richelieu-sukuun kuuluvia."
"Minä kammoan heitä."
"Kaikkia?"
"Kaikkia! Eikö tuokin Fornsac ole koko otus herttuaksi ja pääriksi.
Hän on kymmenen kertaa ansainnut joutua teilauslavalle."
"No, häntä en puolustakaan; mutta onhan maailmassa vielä muitakin
Richelieu-suvun jäseniä."
"Kah, niin, d'Aiguillon."
"No, entä hän?"
Saattaa arvata, että herttua d'Aiguillon kuunteli viereisessä huoneessa korvat pystyssä.
"Häntä pitäisi minun vihata vielä enemmän kuin muita, sillä hänen tähtensä saan nyt kaikki rääkkyjät Ranskassa niskaani. Mutta hän on jollakin tavalla minun heikko puoleni, enkä voi siinä suhteessa itseäni parantaa; hän on rohkea, eikä ole minusta epämiellyttävä."
"Hän on älykäs mies."
"Hän on miehuullinen ja puolustaa kiivaasti kuninkaan etuoikeuksia.
Kas siinä todellinen pääri!"
"Te olette sata kertaa oikeassa! Tehkääpä jotakin hänestä!"
Silloin pani kuningas käsivartensa ristiin rinnalleen ja katseli kreivitärtä.
"Kuinka te, kreivitär, ehdotatte minulle tällaista juuri hetkellä, jolloin koko Ranska vaatii, että minun on tuo herttua eroitettava ja karkoitettava maasta?"
Silloin pisti rouva Dubarry vuorostaan käsivartensa ristiin. "Äsken te sanoitte Richelieuta uitetuksi kanaksi; no, se nimitys sopii nyt teihin."
"Oho, kreivitär…"
"Olette nyt ylpeä, kun eroititte herra de Choiseulin."
"Oh, se ei ollut mikään helppo asia."
"Te teitte sen, ja se oli hyvä. Mutta nyt te pelästytte seurauksia."
"Minäkö?"
"Tietysti. Mitä te teitte, kun eroititte herttua de Choiseulin?"
"Annoin potkun parlamentille."
"Ja pelkäätte antaa kaksi? Voi toki, nostakaa potkuun molemmat jalkanne, tietysti yksi ensin, toinen sitten. Parlamentti tahtoi pitää Choiseulin; te hänet eroititte. Se tahtoi eroittaa d'Aiguillonin; pitäkää te d'Aiguillon."
"Enhän häntä eroitakaan."
"Pitäkää hänet lisättynä ja parannettuna laitoksena."
"Te tahdotte ministerin paikkaa tuolle rettelöitsijälle?"
"Minä tahdon palkintoa miehelle, joka on teitä puolustanut virka-arvonsa ja varallisuutensa menettämisen uhalla."
"Sanokaa henkensä uhalla, sillä kerran kivitetään hänet kuoliaaksi ystävänne Maupeoun parissa, tuo teidän herttuanne."
"Olisipa tämäkin rohkaisu puolustajillenne, jos he kuulisivat sananne."
"Oh, he maksavat minulle samalla mitalla, kreivitär."
"Älkää sanoko niin, tosiasiat puhuvat toisin."
"Mutta kuulkaas, miksi te nyt noin kiivailette tuon d'Aiguillonin puolesta?"
"Kiivailenko? Minä en häntä edes tunne; minä näin hänet tänään ja ensi kertaa puhuin hänen kanssaan."
"Ahaa, se on eri asia; mielipiteenne johtuu siis vakaumuksesta, ja minä kunnioitan kaikkia vakaumuksia, koska minulla itselläni ei ole niitä milloinkaan."
"Antakaa siis jotakin Richelieulle tuon d'Aiguillonin tähden, kun ette kerran tahdo mitään antaa d'Aiguillonille."
"Richelieulle! En milloinkaan mitään hänelle!"
"Siis d'Aiguillonille, koska ette tahdo mitään antaa Richelieulle."
"Mitä, hänellekö salkku? Tällä hetkellä se on mahdotonta."
"Sen minä kyllä ymmärrän… mutta myöhemmin… Ajatelkaa, että hän on kyvykäs ja toimeen pystyvä mies, ja että te saatte hänessä Terrayn ja Maupeoun keralla kaikki Kerberoksen kolme päätä. Ja ajatelkaa lisäksi, että onhan teidän ministeristönne pelkkää leikkiä eikä voi pysyä kauan pystyssä."
"Te erehdytte, kreivitär, se on pystyssä ainakin kolme kuukautta."
"Kolme kuukautta siis; pistänpä lupauksenne muistiin."
"Oh, oh, kreivitär!"
"Se on päätetty; mutta nyt teidän täytyy antaa minulle jotakin jo aivan heti."
"Minulla ei ole mitään antamista."
"Onpas kevyt ratsuväkenne. Herra d'Aiguillon on upseeri ja oikea miekan mies; antakaa hänelle kevyt ratsuväkenne."
"No olkoon, saakoon hän sen."
"Kiitos", huudahti kreivitär suunniltaan ilosta; "kiitos!"
Ja herra d'Aiguillon saattoi kuulla hänen majesteettinsa Ludvig XV:n poskelle läiskähtävän oikein rahvaanomaisen suudelman.
"Ja nyt antakaa minulle illallista, kreivitär", sanoi kuningas.
"Ei", vastasi rouva Dubarry, "täällä ei ole mitään; te olette väsyttänyt minut upo-uuvuksiin politiikalla… Väkeni on pitänyt puheita ja järjestänyt ilotulituksen; mutta se ei ole valmistanut ruokaa."
"Tulkaa sitten Marlyyn; minä otan teidät kanssani."
"Mahdotonta: minun pää-parkani särkee niin, että se on haljeta."
"Päänsärkyä siis?"
"Niin, mitä kamalinta."
"Teidän on siis nyt mentävä levolle, kreivitär."
"Minä teenkin sen heti, sire."
"Hyvästi sitten."
"Hyvästi, nimittäin näkemiin."
"Minä olen hiukan herra de Choiseulin tapainen: minut karkoitetaan pois."
"Mutta teitä saatetaan, teitä liehitään ja hyväillään suudelmilla", sanoi tuo huima nainen työntäen kuningasta hiljaa ovelle. Ja viimein sai hän Ludvig XV:n ulos, ja kääntyi sitten katsomaan joka askelmalla taakseen, nauraen niin, että seinät kajahtelivat.
Ulkoportaiden yläpäässä pylväiden välissä pysähtyi kreivitär ja näytti kuninkaalle alas valoa kynttilällä.
"Kuulkaas vielä, kreivitär", sanoi kuningas ja nousi yhden askelman takaisin.
"Mitä, sire?"
"Kunhan marski-parka ei vain tästä kuolisi?"
"Mistä?"
"Siitä, että salkku vetäysi takaisin."
"Kuinka te olette ilkeä!" huudahti kreivitär ja lähetti kuninkaalle vielä viimeisen helisevän naurun.
Ja hänen majesteettinsa läksi Luciennesista tyytyväisenä viime letkaukseensa marskia vastaan, jota hän tosiaan inhosi.
Kun rouva Dubarry meni takaisin huoneeseensa, näki hän siellä herttua d'Aiguillonin polvillaan oven edessä, kädet ristissä ja silmät tulisesti häneen luotuina.
Kreivitär punastui.
"Minä en onnistunut", sanoi hän; "marski-raukka…"
"Oh, minä tiedän kaikki", vastasi herttua; "olen kuullut… Kiitos, madame, kiitos!"
"Arvelin olevani sen teille velkaa", lausui rouva Dubarry suloisesti hymyillen. "Mutta nouskaa ylös herttua, tai joudun luulemaan, että teillä on yhtä hyvä muisti kuin äly."
"Sangen mahdollista, madame; sanoihan enoni teille, että minä en ole muuta kuin teidän intohimoinen palvelijanne."
"Ja kuninkaan myöskin; huomenna täytyy teidän mennä hänen majesteettinsa puheille. Mutta nouskaa nyt ylös, olkaa hyvä."
Ja kreivitär ojensi herttualle kätensä, ja herttua suuteli sitä kunnioittavasti.
Kreivitär näytti olevan kovin liikutettu, sillä hän ei puhunut enää sanaakaan.
Myöskin herra d'Aiguillon seisoi vaiti ja yhtä hämmennyksissään kuin kreivitär. Viimein nosti rouva Dubarry päätänsä ja sanoi uudestaan:
"Marski-raukka! Hänelle täytyy antaa tieto tästä tappiosta."
Herra d'Aiguillon piti näitä sanoja selvänä hyvästelynä ja kumarsi.
"Madame", sanoi hän, "minä lähden heti hänen luokseen".
"Oi, herttua, ikävät uutiset pitää ilmoittaa aina niin myöhään kuin mahdollista; tehkää toisin, älkää menkö marskin luo, vaan syökää kanssani illallista."
Herttua tunsi aivan kuin nuoruuden ja rakkauden tuoksun lämmittävän ja vilkastuttavan vertansa.
"Te ette ole nainen", sanoi hän, "te olette…"
"L'ange, eikö niin?" kuiskasi hänen korvaansa kreivitär polttavin huulin, melkein häneen koskettaen, voidakseen sanoa sen hiljempaa, ja vieden häntä ruokapöytään.
Herra d'Aiguillon saattoi sinä iltana pitää itseään onnen poikana, sillä hän oli vienyt enonsa salkun ja söi vielä kuninkaan osan.