NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Marski de Richelieun odotushuoneessa
Herra de Richelieulla oli kuten kaikilla hovimiehillä yksi hotelli
Versaillesissa, toinen Pariisissa, yksi talo Marlyssä, toinen
Luciennesissa. Sanalla sanoen: asunto lähellä jokaista kuninkaan
asuntoa tai retkeilypaikkaa.
Kun Ludvig XIV oli lisännyt palatsiensa lukua, oli hän sillä teollaan säätänyt jokaisen arvohenkilön velvollisuudeksi olla melkoisen rikas, kaikkien, joilla oli etuoikeus päästä hänen suuriin tai pieniin seurapiireihinsä; sillä muutenhan ei kukaan jaksanut arvonsa mukaisesti laajentaa taloutensa komeutta samassa suhteessa kuin oikkujaan seuraava kuningas laajensi omaansa.
"Marski de Richelieu oleskeli silloin, kun herrat Choiseul ja Praslin eroitettiin toimestaan, Versaillesissa olevassa hotellissaan. Ja tähän hotelliinsa oli hän ajanut eilisiltana Luciennesista, jossa hän oli esitellyt rouva Dubarrylle sisarensa pojan."
Hovi oli nähnyt marskin Marlyn metsässä kreivittären seurassa ministerin epäsuosion jälkeen, nähnyt Versaillesissa, se tiesi hänen saaneen salaisen ja pitkän vastaanoton Luciennesissa. Siitä seurasikin, että kun vielä Jean Dubarry lisäsi näitä aavisteluita jonkinlaisilla vihjauksilla, koko hovi piti velvollisuutenaan nyt kiiruhtaa kumartamaan marski de Richelieutä.
Vanhan herttuan vuoro oli siis nyt nauttia tuota kiitosten, imarrusten ja kohteliaisuuksien suitsutusta, jota kaikki onnenonkijat uhraavat epäjumalalle, olipa hän sitten mikä tahansa.
Marski de Richelieu ei tosin aavistanut, että tällainen onni tulisi hänelle jo nyt; mutta kuitenkin nousi hän varmuuden vuoksi jo sen päivän aamuna, johon olemme päässeet, varmalla aikomuksella tukkia sieraimensa tuolta suitsutukselta, aivan kuin Odysseus muinoin tukkesi korvansa vahalla välttääkseen sireenien laulua. Hänen laskelmainsa mukaan tapahtumien tulos kohtaisi häntä vasta seuraavana päivänä, sillä silloin kuningas julistaisi uuden ministeristönsä jäsenten nimet.
Marski kummastui siis suuresti, kun hän nyt heräsi, — tai paremminkin: kun kova vaunujen jyrinä herätti hänet, — ja hän sai kamaripalvelijaltaan kuulla, että hotellin pihat, odotushuoneet ja salit olivat tungokseen asti täynnä vieraita.
"Hm, tuntuupa siltä kuin olisin nostanut melua."
"Nyt on vielä sangen aikaista", vastasi kamaripalvelija nähdessään, millä kiireellä herttua veti yömyssyä pois päästään.
"Tästä lähtien", sanoi herttua, "ei minulla ole määrättyjä tunnin aikoja. Muista se."
"Kyllä, monseigneur."
"Mitä vieraille on sanottu?"
"Ettei monseigneur ole vielä noussut ylös."
"Silläkö tavoin vain?"
"Niin."
"Se oli tyhmästi sanottu; olisi pitänyt lisätä, että minä valvoin myöhään, tai parempi sanoa… Mutta kuule, missä on Rafté?"
"Herra Rafté nukkuu", vastasi kamaripalvelija.
"Kuinka, nukkuuko hän? Hänet täytyy herättää, se onneton!"
"No, älkäähän", virkkoi silloin virkeä, hymyilevä vanhus, joka ilmestyi ovelle. "Tässä Rafté on; mitä hänestä tahdotaan?"
Marskin tyytymättömyys katosi heti, kun hän kuuli nämä sanat.
"Ahaa, arvasinhan, että sinä et nukkunut."
"Ja jos olisin nukkunut, mitä kummaa siinä? Nyt on tuskin vielä selvä päivä."
"Mutta, rakas Rafté, näethän, että minä en nuku enää."
"Se on toinen asia, olette ministeri… Kuinka te voisitte nukkua."
"Oho, tuntuu kuin sinä aikoisit minua siitä torua", sanoi marski väännellen naamaansa kuvastimen edessä. "Etkö sinä ole tähän tyytyväinen?"
"Minäkö? Mitä iloa tässä minulle on? Te rasitatte tästä lähtien itseänne liikaa ja tulette sairaaksi, ja siitä johtuu, että minä saan hoitaa hallitusta, eikä se ole ollenkaan hauskaa, monseigneur."
"Oho, kuinka sinä olet vanhentunut, Rafté!"
"Minä olen täsmälleen neljä vuotta nuorempi kuin te, monseigneur.
Niin, niin, minä olen vanha."
Marski polkaisi kärsimättömästi jalkaansa.
"Tulitko odotushuoneen läpi?" kysyi hän.
"Tulin."
"Keitä siellä on?"
"Koko maailma."
"Mitä siellä puhutaan?"
"Toinen kertoo toiselle, mitä hän aikoo teiltä pyytää."
"Sehän on luonnollista. Mutta oletko kuullut heidän juttelevan minun nimittämisestäni virkaan?"
"Oh, minusta on parempi olla niitä puheita teille kertomatta."
"Kas, kas, joko alkaa arvostelu?"
"Vieläpä niiden puolelta, jotka teitä tarvitsevat. Minkälainen onkaan se niiden taholta, joita te tarvitsette, monseigneur!"
"Minun täytyy sanoa sinulle, Rafté", virkkoi vanha marski teeskennellen keveää naurua, "että ne, jotka väittävät sinua imartelijaksi…"
"Kuulkaa, monseigneur", vastasi Rafté, "miksi te annoitte valjastaa itsenne mokoman auran eteen, jota kutsutaan ministeriöksi? Oletteko väsynyt onnelliseen elämään?"
"Ystäväiseni, minä olen saanut kaikkea, paitsi sitä."
"Corbleu, ettehän ole maistanut arseniikkiakaan; miksi ette pistä sitä suklaanne sekaan, uteliaisuuden vuoksi?"
"Rafté, sinä olet laiskuri; nyt sinä aavistat, että saat sihteerinäni paljon työtä, ja pelkäät… ja äsken sinä sen tunnustitkin." Marski antoi pukea itsensä hyvin huolellisesti.
"Minun pitää saada sotilasryhti", kehoitti hän kamaripalvelijaansa, "ja anna minulle sotilas-kunniamerkkini".
"Näyttääpä siltä kuin joutuisimme sota-asioihin?" kysyi Rafté.
"Kyllä, siltä tosiaan näyttää."
"Mutta minä en ole vielä nähnyt kuninkaan virkanimitystä, se ei ole oikein paikallaan."
"Se tulee epäilemättäkin pian."
"Epäilemättäkin, se on siis päivän tunnussana."
"Kuinka sinä olet tullut epämiellyttäväksi vanhoilla päivilläsi,
Rafté, sinä saivartelet muotoseikkoja ja kielen puhtautta. Jos tämän
olisin tiennyt, en olisi teettänyt sinulla tulopuhetta, jonka pidin
Akatemiassa: se teki sinut tuollaiseksi pedantiksi."
"Mutta, kuulkaas, monseigneur, koska me nyt olemme hallitus, niin olkaamme järjestystä rakastavia… Omituinen seikka…"
"Mikä seikka?"
"Niin, kreivi de la Vaudraye, jonka kanssa juuri puhuin tuolla kadulla, ilmoitti, ettei vielä ollut päätetty mitään varmaa ministeriöstä."
Richelieu hymyili.
"Herra de la Vaudraye on oikeassa, — mutta olet siis jo ollut ulkona kaupungilla?"
"Pardieu, täytyihän. Tämä kirottu vaunujen jyrinä herätti minut, minä annoin pukea itseni, pistin rintaani sotilaalliset arvomerkit, minäkin, ja ajelin kaupungilla."
"Ahaa, herra Rafté suvaitsee huvitella minun kustannuksellani?"
"Oi, monseigneur, Jumala siitä varjelkoon. Mutta asia oli sellainen, että…"
"Että…"
"Että minä tapasin ajellessani vielä erään henkilön."
"Kenenkä?"
"Apotti Terrayn sihteerin."
"Ja hän?"
"Niin, hän sanoi minulle, että hänen herransa on nimitetty sotaministeriksi."
Marski de Richelieun odotushuoneessa
"Ohoh", virkkoi Richelieu huulillaan yhä äskeinen ja ainainen hymy.
"Minkä johtopäätöksen monseigneur tästä tekee?"
"Sen, että jos herra Terray on sotaministeri, en minä sitä ole; ja jos hän ei sitä ole, niin ehkä minä se olen."
Rafté oli nyt keventänyt tarpeeksi omaatuntoaan. Hän oli rohkea, väsymätön, kunnianhimoinen mies, aivan yhtä sukkela kuin hänen isäntänsäkin ja vieläpä paremmin asestettu kuin marski, sillä hän tiesi olevansa halpaa syntyperää ja riippuvassa asemassa: nämä kaksi vikaa haarniskassa olivat neljänkymmenen vuoden kuluessa kehittäneet hänessä huippuunsa kaiken hänen viekkautensa, terävänäköisyytensä ja älyllisen hienoutensa. Kun Rafté nyt huomasi isäntänsä näin rauhalliseksi, ei hän arvellut itselläänkään olevan pelon syytä.
"No niin", sanoi hän, "joutukaa nyt, monseigneur, älkää antako itseänne liioin odottaa, se olisi huono enne".
"Minä olen jo valmis; mutta vielä kerran, keitä siellä on?"
"Tässä on luettelo."
Ja Rafté ojensi herransa käteen pitkän nimiluettelon, ja marski luki siitä suureksi mielihyväkseen kaikki aateliston, papiston ja rahamaailman parhaat nimet.
"Ajattelepas, jos yleisö rupeaisi pitämään minusta, Rafté?"
"Me elämme ihmeiden ajassa", vastasi Rafté.
"Kas vaan, myöskin Taverney", virkkoi marski jatkaen nimien katselua. "Mitä varten hän on tänne tullut?"
"Sitä en tiedä, herra marski. Kas niin, astukaa nyt esille." Ja melkein käskevästi pakotti sihteeri herransa menemään suureen saliin.
Richelieu saattoi olla täysin tyytyväinen, sillä vastaanotto oli sellainen, ettei puhdasverisin prinssi olisi voinut vaatia parempaa.
Mutta sattuma, joka oli jo tehnyt Richelieulle julman kepposen, kujeili pian myöskin koko tälle aikakaudelle ominaisen ja tänne saapuneen yhteiskunnan ovelan, varovaisen ja hienon kohteliaisuuden kustannuksella.
Nyt ei kukaan koko laumasta lausunut Richelieun edessä sanaa "ministeri", sillä kielsihän sen sopivaisuus ja kunnioitettava hovitapa. Jotkut rohkeimmat uskalsivat tosin virkkaa pienen onnentoivotuksen, mutta hekin tiesivät, että heidän täytyi hyvin nopeasti luiskahtaa onnittelunsa ohitse, ja että Richelieu tuskin heille siihen voi vastata. Kaikille kokoontuneille oli tämä vierailu aamuauringon noustessa ainoastaan jonkinlainen mielenosoitus, aivan kuin pelkkä toivomus, että marski nimitettäisiin ministeriksi. Siihen aikaan ei ollut harvinaista, että kokonaiset laumat seurasivat yksimielisesti huomaamattoman hienoja suuntatuulahduksia.
Jotkut kumartelijat tohtivat sitten ilmaista myöskin jonkin toiveensa, halunsa, mielipiteensä.
Joku olisi tahtonut, kuten hän sanoi, että hänen virastonsa olisi lähempänä Versaillesia. Häntä huvitti puhua siitä niin vaikutusvaltaisen henkilön kanssa kuin herra de Richelieu nykyään oli.
Toinen väitti, että herra de Choiseul oli unohtanut hänet kolme kertaa Pyhän Hengen ritariston merkkejä jaettaessa; hän luotti nyt Richelieun hyvään muistiin, haluten palauttaa asiaa myöskin kuninkaan mieleen, nyt nimittäin, kun mikään ei enää ollut hänen majesteettinsa hyvän tahdon esteenä.
Lyhyesti sanoen: marskin hurmaantuneita korvia kohtasivat sadat enemmän tai vähemmän ahnaat pyynnöt, mutta kaikki lausuttuina ylen taitavalla tavalla.
Vähitellen vieraslauma hajaantui; tahdottiin jättää herra marski rauhaan ja tärkeihin tehtäviinsä, sanottiin.
Yksi ainoa herra viipyi vielä salissa.
Hän ei ollut lähestynyt marskia toisten joukossa, hän ei ollut pyytänyt mitään, ei edes esitellyt itseään.
Kun jonot harvenivat, tuli tuo herra hymyhuulin herttuan luo.
"Ah, parooni de Taverney", sanoi marski; "ihastuttavaa, ihastuttavaa!"
"Minä tahdoin odottaa, herttua, toivottaakseni sinulle onnea, vilpittömästi ja koko sydämestäni."
"Oh, todellako, ja minkä tähden!" vastasi Richelieu, joka oli vieraiden varovaisuudesta itse tullut vaiteliaaksi ja ikäänkuin salaperäiseksi.
"Tietysti sinun uuden asemasi johdosta, herttua."
"Hst, hst", sanoi marski. "Ei puhuta siitä… Mitään ei ole vielä ratkaistu, se on pelkästään huhua."
"Kuitenkin ovat monet samaa mieltä kuin minäkin, sillä sinun salisi olivat täynnä väkeä, kunnon marskini."
"Minä en tosiaan tiedä, minkätähden ne olivat täynnä."
"Mutta minä tiedän, minä."
"Minkätähden sitten?"
"Minun tarvitsee ainoastaan virkkaa sana."
"Ja mikä?"
"Eilen sain minä Trianonissa kunnian päästä kuninkaan seuraan."
"Hänen majesteettinsa puhui minun lapsistani, ja sanoi lopuksi; — Te tunnette herttua de Richelieun, luullakseni; olkaa ystäviä hänen kanssaan."
"Ahaa, hänen majesteettinsa sanoi niin?" vastasi Richelieu, ja ylpeys leimahti hänessä aivan kuin nämä kuninkaan sanat olisivat olleet se virkavaltuus, jonka julkaisemista Rafté epäili tai jonka viipymistä hän valitti.
"Joten minä hyvin arvasin asian todellisen tilan", jatkoi parooni de Taverney. "Eikähän se ollutkaan vaikeaa, kun näin, miten koko Versailles touhusi, ja niinpä minäkin kiiruhdin tottelemaan kuningasta ja olemaan hyvissä väleissä sinun kanssasi ja jättämään omaa tunnettani noudattaen sinun haltuusi meidän vanhan ystävyytemme muistamisen."
Herttua aivan juopui onnesta: sellainen on luonnon luoma vika, selkein järki ei joskus voi siltä itseään varjella. Niinpä näkikin hän nyt parooni de Taverneyssä kumartelijan, joka kuului kaikkein viimeisimpään luokkaan, noihin keskelle hovisuosion tietä pysähtyneihin, joita on hyödytöntä edes suojellakaan ja varsinkin hyödytöntä tuntea. Sellaiset ovat ainoastaan kiusana, kun he uskaltavat nousta yli kaksikymmentä vuotta vanhasta varjostaan ja tulla lämmittelemään toisten menestyksen päiväpaisteessa.
"Ymmärrän, mistä on kysymys", sanoi nyt marski melkoisen tylysti; "minulta tullaan jotakin pyytämään".
"Kyllä, sinä olet oikeassa, herttua."
"Vai niin", sanoi Richelieu istahtaen tai paremminkin heittäytyen sohvaan.
"Olen jo kertonut sinulle, että minulla on kaksi lasta", jatkoi ovela ja joustava Taverney, joka huomasi ylhäisen ystävänsä kylmenevän ja kävi hänen kimppuunsa nyt heti sitä kiivaammin. "Minulla on tytär, jota minä rakastan suuresti, ja joka on hyveen ja kauneuden esikuva. Hän on nyt madame la dauphinen palveluksessa, sillä viimemainittu on suvainnut suoda hänelle erikoisen arvonantonsa. Hänestä, kauniista Andréestani, minä en siis sinulle enempää puhu, herttua; hänen asemansa on varma, hänen onnensa on lähtenyt hyvälle tolalle. Oletko nähnyt minun tytärtäni? Enkö ole häntä sinulle jossakin esitellyt, tai etkö ole kuullut hänestä puhuttavan?"
"Hm!… En tiedä", vastasi Richelieu huolimattomasti.
"No siitä ei väliä", jatkoi parooni de Taverney, "tyttärellänihän on paikka. Minä itse jälleen, katsos, minä en tarvitse mitään, kuningas on antanut minulle eläkkeen, jolla voin elää. Tosin tunnustan, että haluaisin joitakin lisätuloja, voidakseni rakentaa jälleen kuntoon Maison Rougen, jossa minä aion viettää viimeiset päiväni; sinun ja tyttäreni vaikutuksella…"
"Oh", äännähti hiljaa Richelieu, joka oli niin syventynyt ihailemaan omaa suuruuttaan, ettei ollut kuunnellut parooni de Taverneyn puhetta; mutta sanat 'tyttäreni vaikutuksella' herättivät hänet äkkiä. Ja hän ajatteli: — Vai niin, sinun tyttäresi… Mutta hän on nuori kaunotar, joka tuottaa tuolle hyvälle kreivittärelle epäilyksiä; hän on pikku skorpiooni, joka lämmitteleikse dauphinen siipien alla pistääkseen erästä Luciennesissa… Maltahan siinä, minä en tahdo olla mikään huono ystävä; mutta mitä kiitollisuuteen tulee, niin saa rakas kreivitär, joka on tehnyt minusta ministerin, nähdä, puuttuuko sitä tarvittaessa minulta.
Sitten sanoi hän ylhäisen vakavalla äänellä parooni de Taverneylle:
"Jatkakaa."
"Ma foi, minä lähenenkin jo puheen loppua", vastasi parooni aikoen varmasti nauraa partaansa turhamaiselle marskille, jos hän vain saisi, mitä nyt toivoi. "Minä en ajattele muita kuin Filipiäni, jolla on hyvä nimi, mutta joka ei saa tilaisuutta sitä koskaan kiilloitella, ellei kukaan häntä auta. Filip on reipas ja ajatteleva poika; ehkä liian ajatteleva, mutta se johtuu hänen ahtaasta asemastaan: hevonen pitää päänsä alhaalla, jos vedetään kovasti suitsista, kuten tiedät."
— Mitä tämä nyt minuun kuuluu? — ajatteli marski näyttäen jo selvästi ikävystyneeltä ja kärsimättömältä.
"Minä tarvitsisin jonkun ylhäisessä asemassa olevan tuttavuutta, kuten esimerkiksi sinun, saadakseni Filipille komppanian", jatkoi Taverney hellittämättä; "hänen korkeutensa dauphine nimitti hänet Strassburgiin saapuessaan kapteeniksi; mutta nyt puuttuu häneltä ainoastaan satatuhatta livreä, joilla hän saisi kunnon komppanian jossakin arvokkaassa ratsuväkirykmentissä… Toimita se asia minulle, suuri ystäväni."
"Eikö teidän poikanne ole se nuori mies, joka teki palveluksen hänen korkeudelleen dauphinelle; vai mitä?" kysyi Richelieu.
"Suuren palveluksen!" huudahti de Taverney. "Hän se juuri otti hänen korkeutensa viimeisessä majatalopaikassa takaisin hevoset, jotka tuo Jean Dubarry aikoi väkivallalla dauphinelta ryöstää."
— Kas niin, enkös arvannut oikein, — ajatteli Richelieu. — Hän on kreivittären vimmatuimpia vihollisia… kylläpä tulikin miehensä luokse, tuo Taverney-parka! Vetää ansioinaan esille vikoja, jotka tekevät hänet aivan mahdottomaksi…
"Te ette minulle vastaa?" kysyi Taverney marskin itsepintaisesta vaikenemisesta hiukan närkästyneenä.
"Kaikki tämä on mahdotonta, hyvä herra de Taverney", vastasi marski ja nousi ylös ilmaisten jyrkästi, että vastaanotto oli nyt lopussa.
"Mahdotontako? Moinen pikkuseikka mahdotonta? Puhuuko entinen ystävä minulle tuolla tavoin?"
"Ja miksikä ei?… Onko se, että ollaan ystäviä, kuten sanoitte, riittävä syy, jonka nojalla toinen saa… tehdä vääryyttä, toinen käyttää väärin sanaa ystävyys? Te ette tullut luokseni kahteenkymmeneen vuoteen, sillä silloin en ollut mitään; mutta nyt olen ministeri ja te tulette."
"Monseigneur Richelieu, te itse teette tällä hetkellä väärin."
"En, hyvä ystävä, minä en tahdo juoksutella teitä odotushuoneissani; minä olen teidän todellinen ystävänne, siksi minä sanon…"
"Mutta jokin syy teillä on kieltää, vai mitä?"
"Minullako!" huudahti Richelieu hyvin rauhattomana, sillä hän ajatteli, että Taverney saattoi ehkä epäillä.
"Minullako syy?"
"Niin, minulla on vihollisia…"
Herttua olisi voinut vastata suoraan, mitä hän ajatteli; mutta silloin olisi hän paljastanut paroonille, että hän säästi kiitollisuutensa tähden rouva Dubarrya; ja silloin olisi hän tunnustanut olevansa kuninkaan rakastajattaren leipoma ministeri, ja sitä seikkaa marski ei olisi myöntänyt, vaikka hän olisi saanut kokonaisen keisarikunnan. Hän kiiruhti siis vastaamaan paroonille:
"Ei teillä ole vihollisia, rakas ystäväni; mutta minulla, minulla niitä on; ja jos nyt heti paikalla ja asiaa tutkimatta myöntäisin sellaisia suosionosoituksia, niin saisin ihmiset puhumaan itsestäni, että minä jatkan Choiseulin uraa. Hyvä ystäväni, minä tahdon jättää jäljet toiminnastani. Kaksikymmentä vuotta olen hautonut mielessäni kaikenlaisia uudistuksia ja edistysaskeleita, ja ne aatteet puhkeavat nyt kukkaan! Hovisuosio turmelee koko Ranskan, minä turvaudun todellisiin ansioihin; filosofiemme kirjat ovat soihtuja, joiden valoa silmäni eivät ole turhaan nähneet; kaikki menneen ajan synkät varjot haihtuvat, mutta sitä vaatikin valtakunnan onni jo kipeästi… Minä tutkin kyllä teidän poikanne ansioita, yhtä hyvin kuin kaikkien muidenkin kansalaisten, jotka tulevat eteeni; minä kannan uhrin vakaumukselleni, tuskallisen uhrin, epäilemättäkin, mutta uhrin, jonka ihminen kantaa ehkä kolmensadantuhannen muun ihmisen hyväksi… Jos teidän poikanne, Filip de Taverney, näyttää minusta ansaitsevan suopeuteni, niin hän sen saa, ei siksi, että hänen isänsä on minun ystäväni, tai hänen nimensä vuoksi, vaan sen tähden, että hän on ansiollinen sen saamaan. Sellainen on minun menettelyohjeeni."
"Nimittäin teidän filosofiankurssinne", vastasi vanha parooni; hän pureskeli vimmoissaan kynsiään, ja hänen harmiaan lisäsi nyt vastenmielisellä painolla koko äskeinen juttelu, joka oli vaatinut häntä niin syvästi alistumaan ja käyttelemään kaikenlaisia halpamaisia temppuja.
"Filosofia, olkoonpa vain, monsieur: se on kaunis sana."
"Joka päästää kauneista teoista, herra marski, eikö niin?"
"Te olette heikko hovimies", vastasi Richelieu hyvin kylmästi.
"Minun arvoiseni miehet ovat hovimiehiä ainoastaan kuninkaalle."
"Oh, teidän laisianne hovimiehiä on sihteerilläni herra Raftélla joka päivä satoja odotushuoneessani", vastasi Richelieu. "Ja ne tulevat tänne, tiesi mistä, maaseudun loukoista, joissa he ovat oppineet olemaan epäkohteliaita niille, joita he väittävät ystävikseen, loukaten saarnatessaan sovinnollisuutta."
"Oh, oh, kyllä tiedän, ettei joku Maison-Rouge, joka polveutuu ristiretkien aikuisesta aatelista, ymmärrä sovinnollisuutta samoin kuin erään trubaduuri Vignerotin jälkeläinen."
Marski oli älykkäämpi kuin parooni de Taverney.
Hän olisi voinut antaa nakata paroonin ulos ikkunasta, mutta hän ainoastaan nyökäytti olkapäitään ja vastasi:
"Te olette liiaksi takapajulla ajastanne, ristiretkien aikuinen vieraani; te olette päässyt vasta häväistyskirjoitukseen, jonka parlamentit sommittelivat vuonna 1720, mutta ette ole lukenut vastausta, jonka herttuat ja päärit siihen antoivat. Menkää kirjastooni, hyvä herra, niin Rafté luettaa sen teillä."
Ja juuri kun hän päästi itsensä vastustajastaan näillä nokkelilla sanoilla, aukesi ovi ja eräs herra astui siitä hälisten sisään ja huusi:
"Missä hän on, se rakas herttua?"
Tulija oli kasvoiltaan hehkuvan punainen, hänen silmänsä loistivat selällään tyytyväisyydestä ja hänen sylinsä oli auki ystävälliseen syleilyyn. Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin varakreivi Jean Dubarry.
Nähdessään tulijan ponnahti parooni de Taverney hämmästyneenä ja harmissaan askeleen taaksepäin.
Jean huomasi tuon liikkeen, tunsi paroonin ja käänsi hänelle selkänsä.
"Nyt luulen yskän ymmärtäväni", virkkoi parooni de Taverney tyynesti; "minä poistun. Jätän herra ministerin sopivaan seuraan."
Ja ylpeästi läksi hän huoneesta.