NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Marskin pettymys
Jean Dubarry vimmastui parooni de Taverneyn loukkaavasta lähdöstä, meni jo pari askelta hänen perässään, mutta kohautti sitten olkapäitään ja tuli takaisin marskin luo.
"Otatteko te tuollaisia vastaan?"
"Jopahan, ystäväni, te erehdytte; päinvastoin minä ajan heidät pois."
"Tiedättekö te, mikä tuo herra oli?"
"Kyllä, valitettavasti."
"Niin, mutta tiedättekö sen oikein?"
"Hän on muuan Taverney."
"Hän on mies, joka tahtoo lykätä tyttärensä kuninkaan sänkyyn…"
"Mitä sanotte?"
"Mies, joka koettaa syrjäyttää meidät ja käyttää sitä varten mitä keinoja tahansa… Mutta Jean on varuillaan, ja Jean on selvänäköinen!"
"Luuletteko tosiaan, että hän tahtoo…?"
"Onpa se nyt vaikea nähdä. Hän on dauphinen puoluetta, hyvä marski… ja hänellä on pieni tappelukukkonsa."
"Oho!"
"Pikku mies, joka on opetettu pureskelemaan ihmisiä kinttuihin, tappelupukari, joka on pistänyt miekalla olkapäähän Jeania… Jean-parka."
"Teitäkö? Sittenpä hän on teidän henkilökohtainen vihollisenne, rakas varakreivi", virkkoi Richelieu muka ällistyen.
"Aivan niin, minun vihamieheni siinä hevosjutussa, jonka tunnette."
"Ah, miten omituisesti luontaiset taipumuksemme määräävät tekojamme. Minä en sitä asiaa tiennyt, ja kuitenkin hylkäsin minä kaikki, mitä hän pyysi. Jos olisin tuntenut tämän jutun, en olisi häntä ainoastaan neuvonut lähtemään, vaan potkinut ovelle… Olkaa huoletta, varakreivi, nyt saa tuo korea tappelupukari kokea minun kouraani, sen hän pian huomaa."
"Niin, te voitte riistää häneltä halun karata ihmisten kimppuun keskellä maantietä… Kah, minä en ole teitä vielä onnitellutkaan."
"Niin, varakreivi, tuntuu kuin asia olisi nyt lopullisesti päätetty."
"Aivan varmaan päätetty… Sallitteko minun syleillä teitä?"
"Sydämen halusta."
"Ma foi, oli siinä vaivaa; mutta mitäpä se haittaa, kun vain onnistuu. Olette nyt tyytyväinen, vai mitä?"
"Kyllä, suoraan sanoen, sillä minä luulen voivani olla hyödyllinen."
"Siinä ei epäilemistä; mutta se oli peijakkaan läimäys, kyllä siitä ulina nousee."
"Eikö sitten yleisö minusta pidä?"
"Teistäkö?… Siitä ollaan eri mieltä. Mutta hän se on vihattu."
"Hän?" kysyi Richelieu ällistyneenä. "Kuka hän?…"
"Tietysti hän", toisti Jean. "Oh, parlamentit nousevat ilmikapinaan, sillä tämä on uusi Ludvig XIV:n piiskanisku; ne saivat sievästi selkäänsä, herttua, se on varma."
"Mutta selittäkäähän…"
"Sehän on itsestään selvä, kun parlamentit niin vihaavat miestä, joka on pannut nuo vainoamiset alkuun."
"Ah, te luulette, että muka…"
"Minä olen varma siitä niinkuin koko Ranska. Mutta se on samantekevää, herttua, te teitte erinomaisen viisaasti, kun annoitte hänen tulla noin peittelemättä, selvä teko muistossa."
"Kenenkä?… Sanokaa, kenen, varakreivi? Istun tässä kuin neulan terillä, en ymmärrä puheestanne sanaakaan."
"Tietysti minä puhun sisarenne pojasta, herra d'Aiguillonista."
"No niin, hänestä?"
"Niin, sanon että teitte viisaasti, kun annoitte hänen tänne tulla."
"Oi, sangen viisaasti, sangen viisaasti! — Hän auttaa minua, sitähän tahdotte sanoa."
"Hän auttaa kaikkia meitä! Tiedätte että hän on hyvissä väleissä
Jeannetten kanssa?"
"Niin, tosiaankin?"
"Mitä parhaissa. He ovat jo jutelleet keskenään ja ymmärtäneet mainiosti toisensa, siitä lyön vaikka vetoa."
"Ja sen te tiedätte?"
"Helppo tietää. Jeannette on suurin unikeko, mitä olla saattaa."
"Ah!"
"Hän ei pääse vuoteesta ennenkuin kello yhdeksän, kymmenen tai yksitoista aamulla."
"No niin; mitä siitä?…"
"No, tänä aamuna näin d'Aiguillonin vaunujen lähtevän Luciennesista, kun kello oli vasta tuskin kuusi."
"Kello kuusi?" huudahti Richelieu hymyillen.
"Niin."
"Tänäänkö, tänä aamuna?"
"Juuri tänä aamuna. Ymmärrättehän, että jos Jeannette on ollut niin aamuvirkku, että on antanut sisarenne pojalle vastaanoton näin varhain aamulla, on hän suorastaan hullaantunut teidän rakkaaseen sisarenpoikaanne."
"Kyllä, kyllä", jatkoi Richelieu ja hieroi käsiään vastatusten; "kello kuusi. Hyvin tehty, d'Aiguillon!"
"Se vastaanotto mahtoi alkaa kello viisi… ihan yöllä. Se on ihmeellistä…"
"Suorastaan ihmeellistä", toisti marski. "Todellakin ihmeellistä, rakas Jean!"
"Ja te kolme olette nyt ystävyksin kuin Orestes, Pylades ja vielä yksi Pylades lisää."
Juuri kun marski hieroi kaikkein tyytyväisimmin kämmeniään, astui sisään herttua d'Aiguillon.
Sisarenpoika tervehti enoaan valittava ilme kasvoillaan, sellainen ilme, joka sai Richelieun aavistamaan suurimman osan koko totuudesta, ellei juuri tietämään sitä kaikkea.
Marski kalpeni kuin häneen olisi lyöty surmaava haava. Hänelle tuli heti tunto, että hovissa ei ihmisellä ole ystäviä eikä sukulaisia, vaan että jokainen siellä hoitaa omia etujaan.
— Minä olin aika hölmö, — ajatteli marski. — Sitten kysyi hän tukahuttaen raskaan huokauksen:
"No, d'Aiguillon?"
"Niin, herra marski?"
"Se oli armoton läimäys parlamenteille", virkkoi Richelieu toistaen varakreivin sanoja.
D'Aiguillon tuli punaiseksi.
"Te siis tiedätte asian?" kysyi hän.
"Herra varakreivi on kertonut minulle kaikki", vastasi Richelieu; "yksinpä varhaisen käyntinne Luciennesissakin tänä päivänä, ennen päivän valkenemista. Teidän virkanimityksenne on suuri voitto suvulleni."
"Olkaa vakuutettu, että olen kovin pahoillani."
"Mitä helkkaria hän sanoo?" äännähti Jean pannen käsivartensa ryntäille ristiin.
"Me käsitämme toisemme", keskeytti Richelieu, "me käsitämme".
"Kyllä uskon; mutta minä, minä en käsitä mitään… Pahoillanne…
Ahaa, nyt ymmärrän… siksi, ettei hän kohta päässyt ministeriksi.
Niin, niin… nyt sen käsitän."
"Ah, väliaikaisuutta siis", äännähti marski tuntien sydämessään toivon jälleen heräävän; toivon, tuon kunniaa ja rakkautta tavoittelevan ihmisen alinomaisen pettäjän.
"Odoteltava on, se on totta, herra marski."
"Mutta siitäkin ajasta on maksu runsas", huudahti Jean. "Versaillesin parhain päällikköpaikka."
"Herra Dubarry ehkä hiukan liioittelee", virkkoi herttua d'Aiguillon.
"Mutta mikä paikka se sitten on?"
"Kuninkaan kevyen ratsuväen päällikön."
Richelieu tunsi kalpeuden jälleen valahtavan ryppyisille poskilleen.
"Oh, aivan niin, se on melkoisen vaatimaton paikka niin pystyvälle miehelle", sanoi hän huulillaan hymy, jonka ilmettä on mahdoton kuvata. "Mutta mitäpä sille voi, herttua. Kauneinkaan nainen maailmassa ei voi antaa enempää kuin mitä hänellä on, vaikka hän olisi kuninkaan rakastajatar."
Nyt oli d'Aiguillonin vuoro kalveta.
Jean katseli kauniita Murillon tauluja, joita oli seinillä.
Richelieu taputteli sisarenpoikaansa olalle ja sanoi hänelle:
"Onneksi on teille luvattu, että pääsette nopeasti ylenemään. Minä onnittelen teitä, herttua, onnittelen vilpittömästi… Teidän älykkyytenne ja taitavuutenne asian sovittelussa on yhtä suuri kuin hyvä onnenne… Hyvästi, minulla on työtä; älkää unohtako minua, kun tulee kysymys suosionosoituksistanne, rakas ministeri." D'Aiguillon vastasi ainoastaan:
"Te olette sama kuin minä, herra marski, ja minä olen sama kuin te."
Sitten hän kumarsi enolleen ja meni ulos huoneesta, arvokkaana kuin hän oli aina jo luonnostaan; nyt oli hän päässyt taas eräästä ylen tukalasta asemasta, jollaisia hänellä oli ollut usein vaikeuksista rikkaassa elämässään.
Kun d'Aiguillon oli mennyt, kiiruhti Richelieu sanomaan Jeanille, joka ei ollut oikein varma, miten ymmärtää enon ja sisarenpojan keskinäisiä kohteliaisuuksia:
"Mikä hänessä on kaunista, niin, mikä tuossa d'Aiguillonissa on suorastaan ihailtavaa, on hänen vilpittömyytensä. Hän on älykäs ja avosydäminen mies; hän tuntee hovin ja on kunniallinen kuin nuori tyttö."
"Ja sitäpaitsi hän rakastaa teitä."
"Niinkuin lammas."
"Niin, hän on paremminkin teidän poikanne kuin herra de Fronsac".
"Ma foi, aivan niin, toden totta… varakreivi."
Näin jutellessaan kierteli Richelieu kiireesti nojatuolinsa ympärillä; hän etsi jotakin, jota hän ei keksinyt.
"Haa, kreivitär", mutisi hän hiljaa itsekseen, "tämän saat minulle maksaa!"
"Marski", virkkoi Jean Dubarry merkitsevästi, "nyt me neljä toteutamme yhdessä muinaisajan tarinan vitsakimpusta; tiedättehän, vitsoista, joita muut eivät voineet taittaa".
"Mekö neljä? Hyvä herra Jean, mitä te tällä tarkoitatte?"
"Sitä että kälyni on valta, d'Aiguillon sen toimeenpanija, te olette neuvonantaja, ja minä silmälläpitäjä."
"Hyvä, sangen hyvä!"
"Ja kun asiat ovat sillä tavalla, koettakoot pistää kynsiään kälyni oikeuksiin. Minä pidän puoleni kaikkea ja kaikkia vastaan."
"Pardieu!" huudahti Richelieu, jolla jo veri kiehui päässä.
"Yrittäköötpäs nyt tunkea kälylleni kilpailijattaria!" huudahti Jean suunnitelmistaan ja voitokkuudesta juopuneena.
"Ahaa, juuri niin", sanoi Richelieu ja löi yhtäkkiä kädellään otsaansa.
"Mitä nyt, hyvä marski? Mikä teillä on?"
"Ei mikään, minusta on teidän liittoajatuksenne erinomainen."
"Niin, eikö olekin?"
"Ja minä yhdyn sokeasti teidän ehdotukseenne."
"Hyvä!"
"Asuuko parooni de Taverney tyttärensä luona Trianonissa?"
"Ei, hän asuu Pariisissa."
"Hän on varsin kaunis, tuo tyttö, rakas varakreivi?"
"Olipa hän vaikka niin kaunis kuin Kleopatra tai niinkuin… minun kälyni, niin en häntä enää pelkää… kun kerran olemme liitossa."
"Te sanoitte, että parooni de Taverney asuu Pariisissa, Rue
Saint-Honorén varrella, eikö niin?"
"En minä sanonut Rue Saint-Honorén varrella; hän asuu Rue Coq-Héronin varrella. Tuliko teille jokin aatos, miten voisitte kurittaa tuota Taverneytä?"
"Kyllä, minä luulen, varakreivi, luulen, että minulle tuli eräs aatos."
"Te olette verraton mies; minä jätän nyt teidät ja katoan hiukan tiedustelemaan, mitä kaupungissa arvellaan."
"Hyvästi siis, varakreivi… Mutta, muistaessani, te ette maininnut minulle uuden ministeristön jäseniä?"
"Oh, ne ovat muuttolintuja: Terray Bertin, en muista useampia… Lyhyesti sanoen: vaihtorahaa, kunnes viimein oikea ministeri d'Aiguillon nimitetään paikkaansa."
— Jota ei ehkä tapahdukaan, — arveli marski, suoden varakreivi
Jeanille hyvästiksi kaikkein ystävällisimmän hymynsä.
Jean poistui. Rafté tuli sisään. Hän oli kuullut kaikki ja tiesi, miten nyt käyttäytyä; hänen epäilyksensä olivat olleet tosia. Hän ei sanonut isännälleen mitään, niin hyvin tunsi hän marskin.
Eikä Rafté kutsunut huoneeseen edes kamaripalvelijaa, vaan riisui itse marskin ja vei hänet vuoteeseen, johon vanhus pujottautui heti, väristen kuin kuumeessa ja nielaistuaan pillerin, jonka sihteeri oli hänelle tuonut.
Sitten veti Rafté verhot sängyn eteen ja meni ulos. Odotushuone oli jo täynnä touhuavia ja nuuskivia lakeijoja. Rafté pisti kätensä ensimmäisen kamaripalvelijan kainaloon ja sanoi:
"Hoitelehan nyt hyvin marskia, sillä hän on sairas, hänelle tuli tänä aamuna paha vastoinkäyminen; hänen täytyi olla epäkuuliainen kuninkaalle…"
"Epäkuuliainen kuninkaalle?" huudahti kamaripalvelija kauhuissaan.
"Niin, hänen majesteettinsa lähetti marskille ministerinsalkun; mutta kun marski sai tietää, että se olisi tullut hänelle rouva Dubarryn toivomuksesta, kieltäytyi hän ottamasta sitä vastaan. Ah, tämä on suurenmoisen kaunista, ja pariisilaisten tulisi nyt pystyttää marskille riemuportti. Mutta järkytys oli ankara, ja isäntänne on nyt sairas; hoida häntä huolellisesti."
Lausuttuaan nämä sanat, joiden pikainen leviäminen oli varma, meni
Rafté työhuoneeseensa.
Neljännestunnin päästä tiesi koko Versailles marskin jalon, isänmaallisen ja uljaan teon. Ja marski de Richelieu jälleen nukkui syvää unta sen kansansuosion untuvilla, jonka hänen sihteerinsä oli osannut hänelle hankkia.