VIIDESKYMMENES LUKU
Dauphinen perheateria
Samana päivänä kello kolme läksi neiti de Taverney huoneestaan mennäkseen dauphinen luo, joka tavallisesti antoi lukea itselleen ääneen ennen päivällistä.
Apotti, hänen kuninkaallisen korkeutensa entinen esilukija, ei enää hoitanut tointaan. Hän oli antautunut korkeamman politiikan asioihin, sitten kun hän eräissä diplomaattisissa juonissa oli näyttäytynyt melkoisen taitavaksi älyniekaksi.
Neiti de Taverney läksi siis huoneestaan ja toimeensa, melkoisen hienossa puvussa. Hänellä oli vielä niinkuin kaikilla Trianonin uusilla asukkailla haittana epämukavuudet, joita liian nopea ja äkillinen majanmuutto tuo myötään. Hän ei ollut vielä ennättänyt järjestää mitään, ei palveluskunta-asioitaan eikä tuoda tänne kaikkia pikkutavaroitaan. Eräs kamarineitsyt oli nyt pukenut hänet tilapäisesti rouva Noaillesin luona, tuon mielipiteissään jyrkästi pysyvän hovinaisen, jolle dauphine oli antanut nimen rouva Etiketti.
Andrée-neidillä oli yllään sininen silkkileninki, jonka vyötärys oli niin pitkä ja ihonmukainen, että hän oli kuin mikä kimalainen. Puku oli avorintainen ja se jakautui edestä kahtia, näyttäen musliinista ommellun alusröijyn, joka oli koristettu kolmella kirjatulla röyhellysnauhalla. Hihat olivat lyhyet ja samoin kirjattua musliinia ja pyälletyt suista sekä varustetut poikkilaskoksilla olkapäistä alkaen; niiden keralla peitti Andréen olkapäitä lisäksi vaatimattomasti kirjailtu pikku saali, joka kainosti kätki myöskin nuoren tytön povea. Neiti Andrée oli sitonut kauniin tukkansa yhteen yksinkertaisesti sinisellä nauhalla, saman värisellä kuin pukukin; ja tuo tukka, joka aaltoili pitkinä ja paksuina kiharoina hänen poskillaan, kaulallaan ja olkapäillään, kaunisti häntä paljoa enemmän kuin mitkään höyhentöyhdöt, haikaran sulat ja pitsit, jollaisia siihen aikaan yleensä käytettiin; niin suuresti lisäsivät ne neidon samalla ylpeäin ja häveliäiden kasvojen loistetta, tuon kalpean ja puhtaan ihon, jota keinotekoinen väri ei ollut vielä koskaan tahrannut.
Ulos tultuaan alkoi Andrée vetää valkeita silkkihansikkaita käsiinsä, jotka olivat niin hienot ja kyynärvarsista pyöreät kuin suinkin olla saattaa; kun taas hänen vaaleansinisten silkkikenkäinsä korkeain kantain jäljet painuivat kevyesti hiekkaan.
Kun hän saapui Trianonin paviljonkiin, sai hän kuulla, että madame la dauphine oli lähtenyt kävelemään arkkitehtinsä ja ylipuutarhurinsa kanssa. Ylemmästä kerroksesta kuului kuitenkin sorvipenkin rattaan natina, sillä siellä valmisti monsieur ja dauphin varmuuslukkoa erääseen arkkuun, josta hän piti paljon.
Päästäkseen heti dauphinen luo riensi Andrée suoraan kukkakentän poikki tavoittamaan valtiatartaan, kentän, jolla öiksi huolellisesti peitetyt kukat myöhäisestä vuodenajasta huolimatta kohottivat yhä kalvenneita päitään hengittääkseen nopeasti vaipuvan päivän säteitä, auringon, joka oli niitä itseäänkin kalpeampi. Ja koska ilta jo läheni, ja siihen aikaan vuodesta tulee pimeä jo kello kuusi, niin asettelivat puutarhurit kullakin kukkalavalla paraikaa lasisia kupuja arimpain kasvien päälle.
Erään lehtikujan mutkassa, jota reunustivat aina vihannoivat puut ja Bengalin ruusut ja joka vei sievälle nurmikolle, huomasi Andrée yhtäkkiä, että eräs puutarhapojista kohosi hänet nähdessään lapionsa nojaan seisomaan ja tervehti häntä kohteliaammin ja taitavammin kuin työmies tavallisesti osaa.
Andrée katsoi poikaan ja tunsi hänessä Gilbertin, jonka kädet olivat työstä huolimatta niin valkeat, että herra de Taverney olisi voinut joutua siitä epätoivoon.
Andrée punastui tahtomattaankin; hänestä tuntui kuin olisi Gilbertin läsnäolo täällä ollut jotakin kummallista kohtalon leikkiä.
Gilbert tervehti uudestaan, ja Andrée vastasi hänelle, jatkaen matkaansa.
Mutta hän oli liian rehellinen ja rohkea sielu voidakseen vastustaa tunnelmaa ja jättääkseen vastaamatta erääseen kysymykseen, jonka hänen rauhaton mielensä hänelle nyt teki.
Hän pyörsi takaisin, ja Gilbert, joka oli tullut jälleen kalpeaksi ja katseli hänen menoaan synkin silmin, heräsi silloin uudelleen eloon ja syöksähti juoksemaan hänen luokseen.
"Te olette täällä, herra Gilbert?" virkkoi Andrée kylmästi.
"Niin, neiti."
"Kuinka te olette tänne joutunut?"
"Neiti, ihmisen täytyy elää ja kunniallisesti elättää itseänsä."
"Mutta tiedättekö, teillä on hyvä onni!"
"Ah, tosiaan", vastasi Gilbert.
"Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että, kuten sanoitte, minulla on ihmeellinen onni."
"Kuka teidät toimitti tänne?"
"Herra de Jussieu, suojelijani."
"Ah", äännähti Andrée hämmästyneenä, "te tunnette herra de Jussieun?"
"Hän on ensimmäisen suojelijani ja opettajani herra Rousseaun ystävä."
"Onnellista jatkoa, herra Gilbert!" toivotti Andrée lähtien menemään.
"Te voitte nyt paremmin, neiti?…" kysyi Gilbert niin vapisevalla äänellä, että saattoi aavistaa, millä vaivalla se tunkeusi hänen sydämestään Sen pienimmätkin värähdykset ilmaisten.
"Paremmin? Kuinka niin?" kysyi Andrée kylmästi.
"Niin… se onnettomuudentapaus…?"
"Ahaa, kyllä… Kiitos, herra Gilbert, minä voin paremmin; se ei ollut mitään."
"Oh, te olitte vähällä joutua tuhon omaksi", sanoi Gilbert syvästi liikutettuna; "vaara oli hirvittävä".
Nyt tuntui Andréesta olevan aika lyhentää tätä pakinaansa tavallisen työmiehen kanssa keskellä kuninkaallista puistoa.
"Hyvästi, herra Gilbert", virkkoi Andrée.
"Eikö neiti suvaitsisi ottaa ruusua?" kysyi Gilbert vavisten ja hikihelmet otsallaan.
"Mutta, monsieur", vastasi Andrée, "te tarjoatte minulle sellaista, joka ei ole teidän omaanne".
Gilbert ällistyi ja tyrmistyi niin, ettei voinut vastata mitään. Hänen päänsä painui kumaraan. Mutta kun Andrée katsoi häneen jollakin tavoin iloissaan siitä, että oli muka näyttänyt ylemmyytensä, niin Gilbert kohottausi pystyyn ja tempaisi kauneimmasta ruusupensaasta kokonaisen oksan, joka oli täynnä kukkia, ja alkoi nykiä kukkia irti niin kylmästi ja ylpeästi, että Andréeta hämmästytti.
Andrée oli oikeuttarakastava ja hyvä, ja hän siis huomasi loukanneensa syyttä alempiarvoista, joka oli koettanut olla hänelle kohtelias. Niin ollen jatkoikin hän kävelyään virkkamatta enää sanaakaan, kuten aina ylpeä ihminen tuntiessaan tehneensä vääryyttä. Näin hän menetteli, vaikka anteeksipyyntö tai hyvittävä sana ehkä pyörikin jo hänen huulillaan.
Myöskään Gilbert ei puhunut enää mitään. Hän heitti pois ruusunoksan ja tarttui lapioonsa. Mutta hänen luonteessaan yhtyivät toisiinsa ylpeys ja oveluus; hän kumartui tosin muka työskentelemään, mutta katseli salaa kuitenkin, miten Andrée poistui. Erään lehtikujan mutkassa ei Andrée voinutkaan olla kääntymättä ja katsomatta taakseen. Hän oli nainen.
Gilbert tyytyi tähän heikkoudenmerkkiin ja mietti mielessään, että tässä taistelussa oli hän, Gilbert, voittanut.
— Hän ei ole niin voimakas kuin minä, — ajatteli Gilbert itsekseen, — ja minä saan kerran valtaani hänet. Hän on ylpeä kauneudestaan, nimestään, yhä nousevasta onnestaan, ja hän pilkkaa rakkauttani, jonka hän ehkä aavistaa; mutta sellaisena on hän yhä haluttavampi köyhästä työmiehestä, joka hänet nähdessään vapisee! Oi, kerran saa hän maksaa minulle tämän vapisemisen, tämän miehelle sopimattoman väristyksen, kaikki raukkamaisuudet, joihin hän minua pakottaa. — Mutta tänään olen saanut tarpeeksi aikaan, olen voittanut viholliseni, — lisäsi sitten Gilbert. — Minä, jonka olisi pitänyt olla heikompi häntä, koska rakastan, olen ollut kymmenen kertaa väkevämpi.
Nämä viimeiset sanat hän toisti vielä uudestaan, hurjan riemun vallassa; sitten pusersi hän toisella kädellään suonenvetoisesti älykästä otsaansa ja pyyhkäisi siitä pois kauniit mustat hiuksensa, sysäsi rajusti lapionsa kukkalavan multaan ja läksi ryntäämään kuin peura läpi kypresseistä ja marjakuusista istutetun pensasaidan, riensi nopeasti kuin tuuli yli lasikuvulla peitettyjen kukkaistutusten, joita hän ei tallannut yhtään, vaikka hän juoksi vimmatun lailla; ja niin riensi hän suoraan sen välimatkan päähän, jonne Andrée kulki kiertotietä.
Siellä näki Gilbert Andréen tosiaan tulevan, näki hänen tulevan ajatuksissaan ja melkeinpä nöyryytettynä, kauniit silmät luotuina alas, kostea ja hervonnut käsi heilahdellen hiljaa puvun kahisevaa silkkiä vastaan. Ja saarnin takana kätkössä seistessään kuuli Gilbert Andréen huokaavan parikin kertaa niinkuin tyttö olisi puhellut itsekseen. Viimein tuli Andrée niin lähelle saarneja, että jos Gilbert olisi ojentanut kätensä, olisi hän voinut sipaista Andréeta käteen, ja mieletön ja pyörryttävä kuume vaatikin häntä tekemään niin.
Mutta Gilbert rypisti vain käskevästi kulmakarvojaan, ja aivan kuin itseään vihaten hän painoi nyrkkinsä sydäntään vasten ja sanoi:
"Taasko sellainen raukka!"
Sitten lisäsi hän hiljaa:
"Mutta hän onkin niin kaunis!"
Gilbert olisi ehkä pitkäksi aikaa syventynyt tällä tavoin Andréeta katselemaan, sillä lehtikuja oli pitkä ja Andrée kulki kovin hitain ja tasaisin askelin, mutta lehtikujaan toi sivukäytäviä, joita myöten sille pääsi myöskin muita kulkijoita; ja nyt oli Gilbertillä niin kova onni, että muuan asiaan kuulumaton tuli pian lehtikujalle; hän tuli ensimmäiseltä sivupolulta vasemmalta, nimittäin melkein paikalle, joka oli Gilbertiä kätkevää talvisinkin viheriöivää puuryhmää vastapäätä.
Tuo häiritsevä kulkija asteli hitain ja tahdikkain askelin; hänen päänsä oli pysty, hattu hänellä oli oikeassa kainalossa ja vasen käsi lepäsi miekan kahvalla. Hänellä oli samettinen puku ja kärpännahalla sisustettu vaippa hartioilla; ja astellessa hänen kaunis pohkeensa ja jalkateränsä, jotka olivat korkearintaiset kuin jalorotuisen miehen ainakin, ponnahtelivat komeasti.
Tuo herra huomasi kulkiessaan Andréen, ja nuoren tytön muoto oli hänestä kai miellyttävä, sillä hän kiirehti askeleitaan ja poikkesi viistoon yli ruohikon päästäkseen Andréen kohdalle ja hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.
Kun Gilbert huomasi tämän herran, huudahti hän tahtomattaankin ja pakeni saarniensa luota kuin pensaikosta peloitettu rastas.
Tulokkaan aikomus onnistui; hän oli varmaan tottunut sellaiseen, ja kolmessa minuutissa ehti hän Andréen kohdalle, josta hän oli ollut kolme minuuttia sitä ennen pitkän matkan päässä.
Kun Andrée kuuli hänen askeleensa, väistyi hän ensin hiukan sivummalle, antaakseen herran mennä ohitseen. Ja kun herra sitten meni sivuitse, katseli Andrée häntä.
Ylhäinen herra katseli myöskin Andréehen, ja katseli kovin tarkkaavasti, jopa hän pysähtyikin nähdäkseen tarkemmin hänet, ja kun hän oli Andréen nähnyt, niin kääntyi ja sanoi kohteliaasti:
"Ah, mademoiselle, minne menette sellaisella kiireellä, saanko kysyä?"
Tämän äänen kuullessaan kohotti Andrée päätänsä, ja näki silloin parinkymmenen askeleen päässä takanaan kaksi hitaasti astelevaa kaartin upseeria. Sitten huomasi hän tuon herran kärpännahkaisen vaipan alla sinisen ritarinauhan, ja siitä huomiosta hän aivan kalpeni ja pelästyi. Eikä hän voinut virkkaa odottamattomalle puhuttelijalleen vastaukseksi hänen ystävälliseen kysymykseensä muuta kuin:
"Kuningas!"
Ja Andrée lyykisti sangen syvään.
"Neiti…", vastasi Ludvig XV lähestyen häntä, "minä olen niin likinäköinen, että minun täytyy kysyä nimeänne".
"De Taverney", supisi nuori tyttö niin tyrmistyksissään ja vavisten, että hänen äänensä tuskin kuului.
"Ah, aivan niin; pieni, ihana kävelyretki täällä Trianonissa, vai mitä, neiti?" kysyi kuningas.
"Minä olen menossa hänen korkeutensa madame la dauphinen luokse, joka odottaa minua", vastasi Andrée vavisten yhä enemmän.
"Neiti, minä saatan teitä", vastasi Ludvig XV: "sillä näin maalaisnaapurina, minä olen menossa tyttäreni luo vieraisille; suvaitkaa nojautua käsivarteeni, koska meillä on sama matka".
Andrée tunsi aivan kuin pilven pimentävän näkönsä ja syöksyvän veren keralla kuohuvina pyörteinä hänen sydämeensä. Moinen kunnia köyhälle tyttö-paralle: että kuningas, maan itsevaltias herra, tarjoaa kätensä, hänelle, — sellainen odottamaton ja uskomaton kunnia, sellainen armo, jota koko hovi olisi voinut kadehtia: se oli Andréesta unta!
Ja siksi lyykistikin Andrée peloissaan niin kunnioittavasti, että kuningas piti tarpeellisena kumartaa hänelle vielä uudestaan. Ludvig XV muisti nimittäin aina Ludvig XIV:n hovimenoja ja kohteliaisuutta koskevissa kysymyksissä, ja pelkästään niissä. Muuten: nämä kohteliaat tavat olivat peräisin kyllä paljon kaukaisemmiltakin ajoilta kuin Ludvig XIV:n, nimittäin Henrik IV:n hovista.
Kuningas tarjosi siis Andréelle kätensä ja Andrée laski polttavat sormiensa päät kuninkaan hansikkaalle, ja sitten jatkoivat he matkaansa paviljonkia kohti, jossa kuningas aikoi kertomansa mukaan tavata dauphinen tekemässä suunnitelmiaan arkkitehtinsä ja ylipuutarhurinsa kanssa.
Voimme vakuuttaa, että Ludvig XV valitsi pisimmän tien saattaessaan Andréeta pikku Trianoniin, vaikka hän ei tavallisesti pitänyt paljoa kävelemisestä. Ja sen erehdyksen huomasivatkin jo ne kaksi upseeria, jotka astelivat heidän perässään, ja olivat siitä nyreällä mielellä, sillä he olivat ohuissa pukimissa ja ilta kylmeni.
He saapuivat perille liian myöhään, koskapa eivät tavanneet enää dauphinea sieltä, missä olivat toivoneet hänet kohtaavansa. Marie Antoinette oli juuri lähtenyt sieltä pois, sillä hän ei tahtonut antaa dauphinin odottaa, dauphin kun söi mielellään päivällisensä juuri kello kuuden ja seitsemän välillä.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa ehti kotiinsa juuri oikeaan aikaan. Ja koska dauphin, joka oli sangen täsmällinen, seisoi jo odottamassa salin ovella ja oli valmis menemään ruokasaliin, ja koska hovimestari samassa ilmestyi paikalle, niin heitti dauphine viittansa erään kamarineitsyen käsiin, meni dauphinin luo, pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti miehensä kanssaan ruokasaliin.
Pöytä oli katettu ainoastaan itselleen korkealle isäntäväelle.
He istuivat kahden puolen pöytää, kun taas pöydän yläpää oli tyhjä, sillä kuninkaan totuttujen yllätyksien varalta oli se aina vapaa, silloinkin, kun muu pöytä oli täynnä vieraita.
Pöydän yläpäästä otti ison tilan munalukolla varustettu kotelo, jossa kuninkaan pöytäkalustoa säilytettiin. Mutta hovimestari, joka ei nyt odottanut sille paikalle vierasta, tarjoili aterioitsijoille siltä puolelta pöytää.
Dauphinen tuolin takana istui rouva de Noailles, tarpeeksi suuren välimatkan päässä päästääksensä palvelijat hyvin liikkumaan. Hän istui kovin jäykkänä, mutta sen verran oli hän kuitenkin ottanut kasvoilleen herttaisuutta kuin tällaisella päivällisaterialla tarvittiin.
Rouva de Noaillesin vieressä istui muita hovinaisia, joiden asema hovissa antoi heille oikeuden tai suosion olla läsnä heidän kuninkaallisten korkeuksiensa aterioidessa.
Kolme kertaa viikossa söi rouva de Noailles samassa pöydässäkin kuin dauphin ja madame la dauphine. Mutta niinä päivinä, jolloin hän ei siinä syönyt, piti hän tarkan huolen siitä, että hän oli aterioilla kuitenkin läsnä. Tämä oli sitäpaitsi hyvä keino panna vastalauseensa sitä uudistusta vastaan, että hänen osanottonsa aterioihin oli nykyään vähennetty neljällä kerralla seitsemästä viikossa.
Vastapäätä herttuatar de Noaillesia, joka oli saanut dauphinelta lisänimen rouva Etiketti, istui melkein samanlaisella kohokkeella kuin hänkin herttua de Richelieu.
Hänkin noudatti tarkoin sovinnaisuuden sääntöjä, mutta kuitenkin sillä eroituksella, ettei hänen tarkkuuttaan kukaan huomannut, sillä sitä kätki mitä täydellisin aistikkuus, jopa joskus mitä hienoin ilveilykin.
Tästä madame la dauphinen ylikamarijunkkarin ja ylihovimestarinnan luonteiden eroavaisuudesta johtui nyt, että pakina lakkasi aina rouva de Noaillesin puolella pöytää ja heräsi jälleen eloon herttua de Richelieun puolella.
Marski oli matkustanut kaikissa Euroopan hoveissa ja oli niiden kunkin piirissä koonnut itseensä tuota hienoa ja hänen luonteeseensa parhaiten sopivaa taitoa, jolla hän osasi ihmeteltävän joustavasti kertoa kaikki jutut, mitä vaadittiin niin hyvin nuoren ruhtinasparin ruokapöydässä kuin rouva Dubarryn huviaterioilla.
Marski huomasi, että madame la dauphine söi tänä iltana hyvällä ruokahalulla ja että dauphin oikein ahmi. Hän oletti siis, ettei isäntäväki ollut nyt halukas pakinoihin ja että nyt piti siis ainoastaan antaa rouva de Noaillesin kärsiä ennakolta tunti kiirastulta. Sentähden rupesi marski puhumaan filosofiasta ja teatterista, — keskustelunaiheita, jotka olivat arvokkaasta herttuattaresta suorastaan kauheita. Hän kertoi ensin erään jutun, joka oli antanut syyn Ferneyn filosofille — sillä nimellä mainittiin jo siihen aikaan La Henriaden runoilijaa, Voltairea — erääseen hänen viimeiseen ihmisystävälliseen sutkaukseensa. Ja kun hän näki, että herttuatar oli ihan kiusaantunut, vaihtoi hän puheenaihetta ja kuvaili nyt, minkälainen touhu hänellä ylikamarijunkkarina oli saada kuninkaallisen teatterin näyttelijät esittämään osansa enemmän tai vähemmän huonosti.
Madame la dauphine piti kaikista taiteista, ja varsinkin teatterista. Hän oli lähettänyt neiti Raucourtille täydellisen Klytaimnestrapuvunkin. Hän kuunteli siis herra de Richelieutä paitsi kärsivällisesti myöskin ilokseen.
Silloin nähtiin ylihovimestarinna-paran jo unohtavan etikettinsä ja liikahtelevan kohokkeellaan tuskastuneena, niistävän äänekkäästi nenäänsä ja pudistavan arvoisaa päätänsä, huomaamatta edes puuteripilveä, joka pöllähti jokaisella liikkeellä ympäri hänen otsaansa niinkuin pohjatuulen puuskat tupruttavat lunta Mont-Blancin huipulla. Mutta marskin mielestä ei riittänyt huvittaa pelkästään madame la dauphinea, täytyi olla myöskin monsieur la dauphinin mieliksi. Richelieu jätti siis rauhaan teatterin, jota Ranskan kruununperijä ei ollut koskaan liioin suosinut, ja alkoi nyt puhua ihmisyyden filosofiasta. Ja sitten hän antautui tarinoimaan englantilaisista yhtä suurella lämmöllä kuin Rousseau ympäröi Edvard Bomstonin persoonan kuin millä eloa antavalla fluidumilla.
Asia oli nyt niin, että rouva de Noailles inhosi englantilaisia yhtä paljon kuin filosofejakin.
Jokainen uusi aatos, oli se mikä tahansa, väsytti häntä, ja väsymys häiritsi hänen olemuksensa säännöllistä käyntiä. Rouva de Noailles, joka tunsi olevansa luotu säilyttämään vanhoja muistoja, ulvoi aina uusia aatteita kohdatessaan kuin koira nähdessään naamioituja kekrihönttänöitä.
Marski Richelieullä oli kaksinainen tarkoitus tätä peliä pelatessaan. Samalla kun hän kiusasi rouva Etikettiä, tuotti hän sillä hänen korkeudelleen dauphinelle selvästi huvia, mutta pisteli puheeseensa silloin tällöin myöskin siveellisiä ajatelmia tai matemaattisia aksioomeja jotka dauphin otti mielellään vastaan, sillä olihan tämä ruhtinas eksaktisten tieteiden rakastaja.
Marski lähenteli siis erinomaisella taidolla dauphinea ja dauphinia ja katseli samalla tarkkaavasti oveen, sillä hän odotti huoneeseen vielä erästä henkilöä, jonka hänen laskujensa mukaan olisi siellä pitänyt jo olla, mutta jota ei vain tullut. Silloin kajahti yhtäkkiä alhaalta portaiden juurelta huuto, johon holvin heleä kaiku vastasi ja jonka toisti kaksi ääntä, toinen portailla ja toinen eteisessä:
"Kuningas!"
Tämän taikasanan kuullessaan ponnahti rouva de Noailles ylös niinkuin salainen joustin olisi potkaissut hänet paikaltaan. Richelieu nousi tapansa mukaan ylös rauhallisesti, dauphin pyyhki nopeasti suunsa ruokaliinallaan ja seisoi paikallaan kasvot ovea kohti.
Madame la dauphine jälleen riensi heti ulos portaille kuningasta vastaan, täyttämään emännänvelvollisuuksiaan.