VIIDESKYMMENESYHDES LUKU
Kuningattaren hiuskihara
Eteiseen tullessaan piteli kuningas vielä neiti de Taverneyn kättä, ja vasta ylhäällä hän kumarsi saatettavalleen, kumarsi niin kohteliaasti ja vitkaan, että marski de Richelieu ehti hyvin näkemään tuon tervehdyksen ja ihailemaan sen aistikasta sievyyttä ja ihmettelemään itsekseen, mikähän kuolevainen tuo oli, jolle moinen armo annettiin.
Marskin ei tarvinnut olla kauan sitä tietämättä. Ludvig XV tarjosi nyt käsivartensa dauphinelle, joka oli nähnyt kaikki ja tuntenut kohta Andréen.
"Tyttäreni", sanoi kuningas dauphinelle, "minä tulen kursailematta tänne luoksenne ja pyydän päivällistä. Minä olen kävellyt koko puiston halki, ja kun tapasin siellä neiti de Taverneyn, pyysin häntä tekemään itselleni seuraa."
— Neiti de Taverney, — ajatteli marski de Richelieu itsekseen, melkein päästä pyörällä tästä odottamattomasta hyvästä sattumasta. — Kautta kunniani, minulla on oivallinen onni.
"Niinpä minä en siis laisinkaan voi torua neitiä siitä, että hän myöhästyi, vaan päinvastoin kiitän häntä, että hän toi teidän majesteettinne luoksemme", vastasi dauphine ystävällisen kohteliaasti.
Andrée oli punainen kuin kirsikat, joita oli pöydällä koristeena, ja lyykisti mitään vastaamatta.
— Peijakas vieköön, hän on tosiaan kaunis, — arvosteli Richelieu itsekseen. — Se vanha nauta Taverney ei kehunut häntä enempää kuin hän ansaitsee.
Kuningas oli jo asettunut pöytään, kun dauphin ensin oli lausunut hänelle tervehdyksensä. Niinkuin hänen isoisänsäkin oli kuningas oivallinen syömämies, ja nyt hän soi kaiken kunnian niille tuossa tuokiossa valmistetuille ruokalajeille, jotka hovimestari lennätti kuin taian voimalla hänen eteensä.
Mutta syödessään näytti kuningas, joka istui selin oveen, katselevan etsivästi jotakin tai paremminkin: katselevan jotakuta.
Neiti de Taverney ei ollut todellakaan astunut ruokasaliin, sillä siihen hänellä ei ollut minkäänlaista etuoikeutta, koska hänen asemansa madame la dauphinen kodissa ei ollut vielä tarkoin määritelty. Lyykistettyään syvään hänen majesteettinsa kumarrukseen vastaukseksi oli hän mennyt madame la dauphinen huoneeseen, jossa hänen korkeutensa dauphine oli jo pari kertaa luettanut hänellä itselleen, asetuttuaan illalla vuoteeseen.
Madame la dauphine ymmärsi, että kuningas etsi nyt katseillaan äskeistä kaunista kävelytoveriaan. Ja silloin hän sanoi eräälle nuorelle kaartinupseerille, joka seisoi kuninkaan tuolin takana:
"Herra de Coigny, olkaa hyvä ja pyytäkää neiti de Taverneytä tulemaan tänne. Rouva de Noaillesin luvalla rikomme tänä iltana hovietikettiä vastaan."
Herra de Coigny meni ulos ja toi tuokion päästä sisään Andréen; neiti de Taverney ei ymmärtänyt rahtuakaan näitä yhä toisiaan seuraavia armonosoituksia ja astui siis aivan vavisten ruokasaliin.
"Istukaa, neiti", sanoi madame la dauphine, "tuohon, herttuattaren viereen".
Andrée nousi arasti korokkeelle; hän oli niin hämillään ja sekaisin, että uskalsi asettua ainoastaan jalan päähän ylihovimestarinnasta. Ja niinpä saikin tyttö parka herttuatar de Noaillesilta niin uhkaavan katseen, että hän ponnahti ainakin nelisen jalkaa takaisin, aivan kuin olisi joutunut ankaran sähköpatterin kosketukseen.
Kuningas Ludvig XV katsoi Andréehen ja hymyili.
— Ahaa, — ajatteli herttua de Richelieu, — nyt ei minun maksanekaan vaivaa enää sekaantua, sillä sehän menee jo itsestään.
Samassa kuningas käännähti ja huomasi marskin, joka oli jo valmis kohtaamaan hänen katseensa.
"Hyvää päivää, herra herttua", sanoi Ludvig XV. "Oletteko nyt sopuisissa väleissä herttuatar de Noaillesin kanssa?"
"Sire", vastasi marski, "rouva herttuatar suo minulle aina kunnian kohdella minua kovin ajattelemattomana hutiluksena".
"Olitteko tekin siellä Chanteloupiin vievällä tiellä, herttua?"
"Minäkö, sire? Ma foi, en; minä olen siihen liian onnellinen teidän majesteettinne suvulleni osoittaman hyvyyden tähden."
Tätä vastausta ei kuningas odottanut; hän oli aikonut hiukan pistellä, mutta häneltä oli viety sana.
"Mitä minä sitten olen tehnyt, herttua?"
"Sire, teidän majesteettinne on antanut kevyen ratsuväen päällikkyyden herttua d'Aiguillonille."
"Kyllä, se on totta, herttua."
"Ja siinä vaadittiin teidän majesteettinne koko voimaa ja terävänäköisyyttä; se oli melkeinpä valtiokeikaus."
Ateria päättyi; kuningas istui vielä hetkisen ja nousi sitten ylös pöydästä.
Jo äskeinen keskustelu olisi voinut saada kuninkaan pahaan kiipeliin. Mutta marski de Richelieu päätti olla vieläkin laskematta saalistaan käsistään. Ja kun kuningas nyt alkoi puhella rouva de Noaillesin, dauphinen ja neiti de Taverneyn kanssa, luovaili Richelieu niin taitavasti, että hän pian johti jutun äskeiseen aiheeseen ja käänteli sitä minne päin vain tahtoi.
"Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne tietää, että menestys tekee uskalikoksi".
"Tarkoittaako tuo, että te olette uskalias, herttua?"
"Se tarkoittaa, että aion pyytää teidän majesteetiltanne uutta suopeudenosoitusta, sen lisäksi, minkä kuningas on suvainnut minulle jo suoda. Eräällä hyvällä ystävälläni ja teidän majesteettinne vanhalla palvelijalla on poika santarmijoukoissa. Tuo nuori mies on monessa suhteessa lahjakas, mutta hän on varaton. Hän on saanut eräältä ylhäiseltä ruhtinattarelta kapteeninvaltuudet, mutta hänellä ei ole komppaniaa."
"Onko tuo ruhtinatar minun miniäni?" kysyi kuningas kääntyen dauphinen puoleen.
"On, sire", vastasi Richelieu, "ja nuoren miehen isän nimi on parooni de Taverney".
"Minun isäni!…" huudahti Andrée väkisinkin. "Ja Filip!… Te, herra herttua, pyydätte komppaniaa Filipille?"
Tästä etiketin unohtamisesta joutui Andrée sitten niin hämilleen, että hän väistyi askeleen takemmaksi ja seisoi siinä punaisena ja sormet ristissä.
Kuningas kääntyi ja ihasteli kauniin neitosen punastumista ja liikutusta. Sitten loi hän Richelieuhin niin suopean katseen, että vanha hovimies ymmärsi pyyntönsä olevan kuninkaasta sangen mieluisa ja tulleen hänen majesteetilleen toivottuun tarpeeseen.
"Mainittu nuori mies on tosiaan erinomaisen kelvollinen", sanoi dauphine, "ja minä olen luvannut luoda hänen onnensa. Miten me ruhtinaalliset olemmekin onnettomia! Kun Jumala antaa meille hyvää tahtoa, ottaa hän meiltä muistinlahjan, joten emme tule asioita ajatelleeksi. Kuinka ei mieleeni johtunutkaan, että tuo nuorukainen on varaton, ja ettei riitä antaa hänelle pelkästään olkalappua, vaan että hän tarvitsee myöskin komppanian?"
"Mutta, madame, kuinka teidän korkeutenne olisi tiennyt sen varattomuuden?"
"Oh, minä kyllä sen tiesin", vastasi dauphine vilkkaasti ja sellaisella eleellä, että Andréen mieleen johtui hänen köyhä ja vaatimaton ja kuitenkin onnellinen lapsuudenkotinsa. "Kyllä, minä tiesin sen, ja kuitenkin luulin, että olin tehnyt muka kaikki antaessani kapteeninarvon herra Filip de Taverneylle. Onhan hänen nimensä Filip, vai kuinka, neiti?"
"Kyllä, madame."
Kuningas katsoi noiden kahden naisen jaloja ja suoria kasvoja; sitten kohdistuivat hänen silmänsä marski de Richelieuhin, jonka kasvoja valaisi nyt myöskin jonkinlainen jalouden heijastus, luultavastikin talon korkean emännän olennosta lainattu.
"Oh, herttua", sanoi kuningas hiljaisella äänellä, "minä joudun sekaviin väleihin Luciennesissa".
Sitten kysyi hän vilkkaasti Andréelta:
"Sanokaa, neiti, olisiko tämä teille mieleen?"
"Ah, sire", huudahti Andrée ja pisti kätensä ristiin, "minä rukoilen sitä teiltä!"
"Myönnetty siis", vastasi Ludvig XV; "te, herttua, valitsette hyvän komppanian tuolle nuorelle mies-raukalle; ja minä myönnän siihen varoja, jollei se vielä ole täydellisesti maksettu tai jos se on täyttämätön".
Tämä jalomielinen teko ilahutti kaikkia läsnäolevia; ja kuninkaalle se hankki taivaallisen hymyn ja Richelieulle lämpöiset kiitokset Andréen kauniilta huulilta, noilta, joilta marski olisi nuorena ollessaan kai pyytänyt enemmänkin, ollen kunnianhimoinen ja ahnas mies.
Sitten saapui taloon yksi vieras toisensa jälkeen; heidän joukossaan oli myöskin kardinaali de Rohan, joka oli käynyt vähän väliä Trianonissa suosioon pyrkimässä aina siitä saakka kuin dauphine oli sinne muuttanut.
Mutta tänä iltana katseli ja puhutteli kuningas ainoastaan marski de Richelieuta. Antoipa hän marskin itseään saattaakin, erottuaan dauphinesta ja sanottuaan hänelle hyvästi ja lähtiessään takaisin omaan Trianoniinsa. Vanha marski seurasi kuningasta ilosta räsähdellen.
Kun hänen majesteettinsa palasi jälleen herttuan ja kahden upseerinsa seurassa pimeitä puistokäytäviä pitkin asuntoonsa, oli dauphine jo päästänyt Andréen luotansa.
"Teidän täytyy kirjoittaa tästä iloisesta asiasta Pariisiin", oli prinsessa sanonut Andréelle. "Te voitte nyt lähteä omalle puolellenne, neiti."
Sitten kulki Andrée lyhdyllä varustetun lakeijan saattamana sata jalkaa pitkän puistoaukion poikki, joka eroitti palatsin sivurakennuksesta.
Nuoren tytön edessä ponnahteli tummassa lehvistössä pensaasta pensaaseen varjo, joka seurasi säkenöivin silmin kaikkia hänen liikkeitään. Se varjo oli Gilbert.
Kun Andrée saapui asuntonsa ulkoportaille ja läksi nousemaan kiviaskelmia, palasi lakeija Trianonin päärakennukseen.
Silloin hiipi myöskin Gilbert vuorostaan sivurakennuksen eteiseen, meni sieltä rakennuksen takapihalle ja tallipuolelle, kapusi ylös pieniä portaita, jotka olivat jyrkät kuin tikapuut, ja tuli ullakkokamariinsa, mikä oli eräässä rakennusryhmän kulmauksessa, vastapäätä Andréen kamarin ikkunaa.
Sieltä hän näki, kuinka Andrée kutsui avukseen erään rouva de Noaillesin kamarineitsyen, joka asui samassa rakennuksen kerroksessa kuin neiti de Taverney. Mutta kun tuo tyttö tuli Andréen huoneeseen, niin laskettiin Andréen ikkunaverhot alas, näkymättömänä huntuna nuorukaisen halujen ja hänen ajatustensa ihailun välille.
Päärakennukseen ei ollut jäänyt enää muita kuin kardinaali de Rohan, joka oli yhä entistäänkin kohteliaampi madame la dauphinea kohtaan, vaikka dauphine olikin hänelle nyt melkoisen kylmäkiskoinen.
Kirkkoruhtinas pelkäsi viimein tulevansa jo tungettelevaiseksi, sitä suuremmalla syyllä, koska monsieur le dauphin oli jo poistunut. Hän hyvästeli siis hänen kuninkaallista korkeuttaan mitä syvimmän ja hellimmän kunnioituksen elein.
Juuri kun kardinaali nousi vaunuihinsa, riensi hänen luokseen eräs dauphinen kamarineitsyt ja työntäytyi melkein hänen vaunujensa sisään.
"Tässä se on", sanoi hän kardinaalille.
Ja hän pisti kardinaalin käteen pienen silkkipaperikäärön, johon koskettaessaan kardinaali de Rohan aivan vapisi.
"Ja tässä takaisin", vastasi kardinaali nopeasti ja pisti naisen käteen raskaan kukkaron, niin kallisarvoisen, että se jo tyhjänäkin olisi ollut kunnon palkinto.
Hukkaamatta aikaansa käski kardinaali miehensä ajaa Pariisiin päin ja kysyä häneltä sitten kaupungin tullissa, minne siitä edelleen oli ajettava.
Koko matkan puserteli ja suuteli kardinaali kuomujensa pimeydessä saamansa paperikäärön sisältöä aivan kuin rakkaudesta hulluna. Ja kun tultiin tulliin, komensi kardinaali: "Rue Saint-Claude."
Pian kulkikin hän mainitun kadun varrella olevan salaperäisen talon pihan yli, ja seisoi nyt pienessä salissa, jossa vaitelias Fritz oleskeli ottamassa vastaan vieraita.
Balsamo odotutti itseään neljännestunnin. Viimein ilmestyi hän saliin, sanoen syyksi viivyttelyynsä, että oli jo myöhä, joten hän oli luullut, ettei hänelle enää tulisi vieraita.
Kello oli tosiaan jo melkein yksitoista illalla. "Se on kyllä totta, herra kreivi", vastasi kardinaali, "ja minä pyydän anteeksi, että häiritsen tällä tavoin teitä. Mutta muistatteko, että sanoitte minulle kerran, kuinka voisimme saada varman tiedon eräistä salaisuuksista…?"
"Nimittäin hankkimalla kiharan sen henkilön tukkaa, josta silloin puhuimme", keskeytti Balsamo, joka oli jo nähnyt pikku paperikäärön herkkäuskoisen kirkkoruhtinaan kädessä. "Aivan niin, herra kreivi."
"Ja teillä on nyt mukananne tuo kihara, monseigneur? Se on hyvä."
"Tässä se on. Voiko sen saada takaisin kokeen jälkeen?"
"Kyllä, ellei ole tarpeen sitä polttaa… siinä tapauksessa…"
"Ymmärrän, ymmärrän", sanoi kardinaali. "Mutta voinhan silloin hankkia itselleni uuden. Saanko minä teiltä vastauksen?"
"Tänäänkö?"
"Minä olen kovin malttamaton, senhän tiedätte."
"Koettakaamme heti, monseigneur."
Balsamo otti hiukset ja meni nopeasti ylös Lorenzan luo.
"Nyt minä siis saan tietää tämän yksinvallan salaisuuden", sanoi hän itsekseen mennessään ylös; "minä siis saan tietää Jumalan salatut suunnitelmat".
Ja hän vaivutti Lorenzan uneen jo ennenkuin hän avasi salaperäisen oven, seistessään sen ulkopuolella. Niin ollen otti nuori nainen hänet vastaan hellällä syleilyllä.
Balsamo vetäytyi vaivoin irti Lorenzan käsivarsien hyväilystä. Ei saata arvata, kumpi oli parooni poloiselle tuskallisempaa: tuon kauniin italiattaren soimauksetko hänen valveilla ollessaan vai hänen hyväilynsä silloin, kun hän nukkui.
Viimein sanoi Balsamo, saatuaan auki kahlivat ketjunsa, nuoren naisen kädet, jotka olivat kietoutuneet hänen kaulaansa:
"Lorenza, rakkaani, voitko sanoa minulle, kenen hiuksia nämä ovat?"
Ja hän pisti paperikäärön Lorenzan käteen.
Lorenza otti hiuskiharat ja asetti ne ensin povelleen ja sitten otsaansa vasten; sillä vaikka hänen molemmat silmänsä olivat auki, niin siinä tilassaan ollessaan näki hän rinnallaan ja otsallaan.
"Oi", sanoi Lorenza, "ne on riistetty sangen ylhäisestä päästä".
"Niin, eivätkö olekin?… Onnellisestako päästä? Sanopas."
"Se saattaisi olla kerran onnellinen."
"Tutki tarkoin, Lorenza."
"Kyllä, hän saattaisi olla onnellinen; mikään varjo ei vielä pimitä hänen elämäänsä."
"Mutta hän on naimisissa…"
"Ah!" huudahti Lorenza suloisesti hymyillen.
"No niin, entä sitten? Ja mitä Lorenzani arvelee?"
"Hän on naimisissa, rakas Balsamo", lisäsi nuori nainen, "ja kumminkin…"
"Kumminkin?"
"Kumminkin minä…"
Lorenza hymyili taas.
"Minäkin olen naimisissa", sanoi hän sitten.
"Kyllä, sinä olet."
"Ja kumminkin…"
Balsamo katseli Lorenzaa syvästi hämmästyneenä; vaikka nuori nainen oli unessa, punastuivat hänen kasvonsa kainosti.
"Ja kumminkin?" toisti Balsamo. "Puhu nyt loppuun."
Lorenza kietaisi uudestaan kätensä rakkaansa kaulaan ja sanoi kätkien päänsä hänen rintaansa vasten:
"Ja kumminkin minä olen neitsyt."
"Entä tämä nainen, tämä ruhtinatar, kuningatar", huudahti Balsamo; "vaikka hän on naimisissa, niin…?"
"Tämä nainen, ruhtinatar, kuningatar", toisti Lorenza, "hän on yhtä puhdas ja neitsyt kuin minä; puhtaampikin, neitsyellisempi minua, sillä hän ei rakasta niinkuin minä".
"Oi kohtaloa", mutisi Balsamo. "Kiitos, Lorenza, minä tiedän nyt kaikki, mitä tarvitsen tietoon."
Balsamo syleili Lorenzaa, pisti huolellisesti nuo hiuskiharat taskuunsa talteen, leikkasi pienen tukun tukkaa Lorenzan mustasta päästä, poltti sen tukun kynttilän liekissä ja kokosi tuhkan samaan paperiin, jossa dauphinen hiukset olivat olleet.
Sitten meni Balsamo jälleen alas, ja mennessään hän herätti nuoren naisensa.
Kirkkoruhtinas odotti alhaalla kärsimättömänä ja epätietoisena.
"No, herra kreivi?" kysyi hän.
"Hyvä, monseigneur…"
"Oraakkeli…?"
"Oraakkeli sanoo, että te voitte toivoa."
"Sanoiko se niin?" huudahti prinssi riemuissaan.
"Ainakin voitte tehdä sellaisen johtopäätöksen kuin haluatte, monseigneur, sillä oraakkeli sanoo, ettei tämä nainen rakasta miestänsä."
"Oi!" huudahti herra de Rohan suunniltaan ilosta.
"Mitä jälleen hiuksiin tulee", sanoi Balsamo, "täytyi minun ne polttaa saadakseni esanssin kautta ilmestyksen; tässä on teille takaisin tuhka, jonka nyt palautan tunnollisesti teille, sillä minä kokosin sen niinkuin jokainen hiukkanen olisi ollut miljoonan arvoinen".
"Kiitos, monsieur, kiitos; en tiedä, miten teille osoittaa kiitollisuuttani."
"Siitä ei puhumista, monseigneur. Ainoastaan yhden neuvon teille annan: älkää nauttiko viinissä tätä tuhkaa, niinkuin muutamat rakastavaiset joskus tekevät: se on vaarallinen lemmenjuoma, sillä siten tulisi teidän rakkautenne parantumattomaksi, kun taas rakastetun sydän kylmenisi."
"Ahaa, siinä suhteessa muistan neuvonne", virkkoi kirkkoruhtinas melkein kauhistuneena. "Hyvästi, herra kreivi, hyvästi."
Kahdenkymmenen minuutin päästä kohtasi hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan pois ajaessaan marski de Richelieun vaunut Petit-Champs-kadun kulmassa, jossa viimemainitun herran ajoneuvot olivat kaatua erääseen suunnattomaan kuoppaan, sillä paikalle kaivettiin paraikaa uuden talon perustuksia.
Herrat tunsivat ohitse ajaessaan toisensa.
"Ah, prinssi!" virkkoi Richelieu hymyillen.
"Ah, herttua!" vastasi Louis de Rohan painaen sormen huulilleen.
Sitten he vierivät vaunuillaan eri suuntiin.