SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Vieraan tulo
Lorenza ei ollut erehtynyt. Eräät vaunut, jotka olivat ajaneet sisään Saint-Denisiin tullista ja sitten halki koko samannimisen etukaupungin, olivat kääntyneet kaupunginportin ja viimeisen talon välistä vierimään pitkin bulevardia.
Kuten ennustajatar oli ilmoittanut, ajoi vaunuissa prinssi Louis de Rohan, Strassburgin piispa, jonka kiihkeä uteliaisuus oli saanut jo ennen määräaikaa lähtemään noidan luolaan hänen vieraakseen.
Tuon korean kirkkoruhtinaan lukuisat lemmenseikkailut olivat karaisseet kuskin siinä määrin pimeyttä, katukuoppia ja muita eräitten salaperäisten katujen vaaroja vastaan, ettei hän arastellut lainkaan, kun hänen täytyi kääntää autiolle ja synkälle Bastilji-bulevardille, ajettuaan ensin jossakin määrin asuttujen ja valaistujen Saint-Denisin ja Saint-Martinin bulevardien kautta.
Vaunut pysähtyivät Saint-Claude-kadun kulmaan jo bulevardille ja kuski ohjasi ne isäntänsä käskystä parikymmentä askelta syrjään puitten varjoon.
Herra de Rohan hiipi nyt maallisen miehen puvussa pitkin katua ja kolkutti sitten kolme kertaa porttiin, jonka hän oli helposti tuntenut kreivi de Fenixin kuvauksesta.
Fritzin askeleet kaikuivat pihalla ja portti aukesi.
"Täällähän kreivi de Fenix asuu?" kysyi prinssi.
"Kyllä, monseigneur", vastasi Fritz.
"Onko hän kotona?"
"On, monseigneur."
"Hyvä, ilmoittakaa sitten vieraaksi…"
"Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan, eikö niin, monseigneur?"
Prinssi joutui aivan ymmälle; hän katseli itseään ja ympärilleenkin, oliko hänen pukunsa tai joku muu seikka hänet paljastanut. Hän oli täällä aivan yksin ja maallisen miehen puvussa.
"Kuinka tiedätte nimeni?" kysyi hän.
"Herrani sanoi minulle tuokio sitten, että hän odotti tänne teidän ylhäisyyttänne."
"Kyllä, mutta vasta huomenna tai ylihuomenna."
"Ei, monseigneur, tänä iltana."
"Sanoiko herranne teille aivan juuri, että hän odotti minua tänä iltana?"
"Sanoi, monseigneur."
"Hyvä, ilmoittakaa minut sitten", jatkoi kardinaali ja pisti kaksi louisdoria palvelijan käteen.
"Teidän ylhäisyytenne suvainnee seurata minua", vastasi Fritz.
Kardinaali nyökäytti myöntävästi päätänsä.
Fritz läksi menemään nopein askelin eteisen ovea kohti, eteisen, jota valaisi suuri, kullattu pronssikynttelikkö, jossa paloi kaksitoista kynttilää.
Kardinaali seurasi häntä aivan hämmästyneenä ja mietteissään.
"Ystäväni", virkkoi hän pysähtyen salin ovelle, "tämä on varmaan erehdys, ja siinä tapauksessa en tahdo häiritä kreiviä. On mahdotonta, että hän odottaisi minua, sillä hän ei tiedä, että minä tulisin."
"Onhan monseigneur hänen ylhäisyytensä kardinaali, prinssi de Rohan,
Strassburgin piispa?" kysyi Fritz.
"Olen kyllä, ystäväni."
"Siis on kreivi odottanut juuri teitä, monseigneur."
Fritz sytytti tulet vielä kahteen muuhun kynttelikköön, kumarsi ja poistui.
Kului viisi minuuttia, joiden ajan kardinaali katseli omituisen mielenliikutuksen vallassa salin erinomaisen hienoa huonekalustoa ja sen seinillä riippuvaa kahdeksaa eteväin taiteilijain maalaamaa taulua.
Ovi aukesi, ja kreivi de Fenix ilmestyi kynnykselle.
"Hyvää iltaa, monseigneur", virkkoi hän koruttomasti.
"Minulle väitettiin, että te olette odottanut minua?" huudahti kardinaali vastaamatta itse tervehdykseen; "väitettiin, että te odotitte minua tänä iltana? Sehän on mahdotonta."
"Anteeksi, monseigneur, mutta minä odotin tosiaan nyt teitä", vastasi kreivi. "Ehkette tahdo uskoa sanojani, kun näette, kuinka vähäpätöisellä tavalla otan teidät vastaan; mutta minä olen saapunut Pariisiin vasta muutama päivä sitten, enkä ole saanut vielä kotiani oikein kuntoon. Teidän ylhäisyytenne suvainnee antaa sen anteeksi."
"Te odotitte minua tosiaan? Kuka teille sitten ilmoitti, että minä tulen?"
"Te itse."
"Millä tavalla?"
"Ettekö pysäyttänyt vaunujanne Saint-Denisin tulliportilla?"
"Kyllä."
"Ettekö kutsunut lakeijaa luoksenne, joka silloin tuli vaunujen ovelle teidän ylhäisyytenne puheille?"
"Totta sekin."
"Ettekö sitten sanonut hänelle: 'Saint-Claude-katu, Maraisin korttelissa, Saint-Denisin etukaupungin ja bulevardin kautta.' Ja eikö hän uudistanut noita sanoja kuskille?"
"Aivan totta. Mutta oletteko te sitten nähnyt minut, kuullut puheeni?"
"Minä olen teidät sekä nähnyt että kuullut, monseigneur."
"Te olitte siis siellä?"
"En, monseigneur, minä en ollut siellä."
"Ja missä te sitten olitte?"
"Minä olin täällä."
"Te näitte ja kuulitte minut muka täältä?"
"Niin, monseigneur."
"Oh, mitä joutavia!"
"Monseigneur unohtaa, että minä olen noita."
"Ah, se on totta, sen unohdin, monsieur… Miksikäs minun pitääkään teitä sanoa? Nimellä parooni Balsamo vai kreivi de Fenix?"
"Näin kotioloissa, monseigneur, ei minulla ole mitään nimeä: minua sanotaan ainoastaan mestariksi."
"Ahaa, sehän onkin kullantekijän arvonimi. No niin, mestari, te odotitte minua?"
"Minä odotin."
"Ja te olitte jo lämmittänyt työpajanne?"
"Minun työpajani on aina lämmitetty, monseigneur."
"Ja te annatte minun astua sinne?"
"Minulla on kunnia johtaa sinne teidän ylhäisyytenne."
"Ja minä seuraan sinne; mutta ainoastaan eräällä ehdolla."
"Ja millä ehdolla?"
"Että lupaatte olla saattamatta minua mihinkään persoonallisiin tekemisiin pahanhengen kanssa. Minä pelkään erikoisesti hänen majesteettiaan Luciferia."
"Ah, monseigneur!"
"Niin, paholaista näyttelemään valitaan tavallisesti pitkiä huikaleita: eron saaneita kaartilaisia taikka nuoria kaksintaistelun opettajia, jotka muokkaavat ihmistä, näytelläkseen saatanan osan oikein luonnollisella tavalla, liian rajuilla nenäpaukuilla ja korvapuusteilla, kun ensin ovat sammuttaneet kynttilät."
"Monseigneur", sanoi Balsamo hymyillen, "minun paholaiseni eivät unohtaisi koskaan kohteliaisuuden vaatimuksia, saadessaan kunnian joutua prinssien seuraan, ja he muistavat aina Condén prinssin sanat, miten hän uhkasi erästä niistä: piiskata hänet, ellei hän pysyisi siivolla, niin että hän joko juoksisi ulos nahastaan tai pysyisi siinä ihmisiksi".
"Hyvä", virkkoi kardinaali, "sellainen viehättää minua, mennään sitten vain pajaanne".
"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee seurata minua?"
"Niin, mennään."