KUUDESTOISTA LUKU
Kaksinainen olotila. — Valveilla
Heti kun Lorenzan silmät olivat saaneet näkökykynsä, vilkaisi hän ympärilleen.
Hän loi silmäyksen jokaiseen pikku esineeseen, jotka saattavat naista ilahuttaa, mutta vakavuus ei kuitenkaan kadonnut hänen kasvoiltaan; ja viimein pysähtyi nuoren naisen katse Balsamoon ja hätkähti tuskallisesti. Balsamo odotti tarkkaavasti jonkun askeleen päässä hänestä.
"Taasko te?" äännähti Lorenza ja ponnahti takaisin.
Hänen kasvoillaan olivat kaikki kauhistuksen eleet, hänen huulensa vaalenivat, ja hiki helmeili hänen otsallaan hiusrajassa.
Balsamo ei vastannut.
"Missä nyt olen?" kysyi Lorenza.
"Te tiedätte, mistä tulette, madame", vastasi Balsamo; "ja se auttanee teitä varmaankin arvaamaan, missä olette".
"Niin, teette oikein koettaessanne herättää minua muistamaan; minä muistan nyt tosiaan kohtaloni. Minä tiedän, että te olette minua ajanut takaa ja riistänyt minut kuninkaallisen välittäjäni käsistä, jonka minä valitsin auttajakseni Jumalan luo."
"Siispä tiedätte myöskin, ettei tuo prinsessa voinut teitä puolustaa, niin mahtava kuin hän onkin."
"Niin, te voititte hänet jollakin maagillisella väkivallantyöllä!" huudahti Lorenza pannen kätensä ristiin. "Oi, Jumalani, vapauta minut tuosta hornan hengestä!"
"Mitä hornamaista te minussa näette, madame?" kysyi Balsamo ja kohautti hartioitaan. "Pyydän kerta kaikkiaan, hylätkää moisten lapsellisten opinkappaleitten painolasti, jonka olette tuonut mukananne Roomasta, ja järjettömäin taikauskojen sekasotku, jonka olette raahannut mukaanne luostarista."
"Oi, se luostari! Kuka veisi minut takaisin luostariini?" huudahti
Lorenza ja puhkesi kyyneliin.
"Onpahan sekin nyt kaivattava laitos, luostari!" vastasi Balsamo. Lorenza syöksähti ikkunan luo, vetäisi syrjään uutimet ja avasi rivan, mutta hänen ojennettu kätensä koski paksuihin rautatankoihin ja ristikkoon, joka oli kätketty kukkien taakse, mikä koristus vähensi suuressa määrin esteen merkitystä näöltään, mutta ei suinkaan teholtaan.
"Vankila kuin vankila", sanoi Lorenza; "pidän enemmän siitä, joka auttaa taivaaseen, kuin siitä, joka vie kadotukseen".
Hän sysi vimmoissaan rautatankoja hennoilla käsillään. "Jos olisitte järkevämpi, Lorenza, niin saisitte nähdä ikkunassanne ainoastaan kukkia, ettekä rautatankoja."
"Enkö minä ollut järkevä silloin, kun te suljitte minut siihen liikkuvaan vankilaan; siinähän asui se vampyyri, jota te sanoitte nimellä Althotas? Kyllä, ja kuitenkaan te ette päästänyt minua silmistänne, kuitenkin minä olin teidän vankinne, kuitenkin puhuitte aina poistuessanne luotani minuun sen hengen, joka minua vallitsee ja jota minä en jaksa voittaa! Missä nyt liekään tuo julma ukko, joka saa minut heittämään henkeni kauhusta? Täällä jossakin nurkassa, eikö niin? Ollaan nyt molemmat hiljaa, niin kohta kai kuuluu hänen aavemainen äänensä maan alta."
"Te ärsytätte mielikuvitustanne kuin lapsi, madame", vastasi Balsamo. "Althotas, opettajani, ystäväni, toinen isäni, on rauhallinen vanhus, joka ei ole koskaan teitä nähnyt, ei koskaan teitä lähestynyt, ja joka, jos hän olisikin teidät nähnyt tai teitä lähestynyt, ei olisi voinut teitä edes huomata, niin ajatuksissaan hän on koettaessaan toteuttaa työtänsä."
"Työtänsä!" toisti Lorenza; "ja mikä on sitten hänen työnsä?
Sanokaapa se?"
"Hän koettaa keksiä elämäneliksiriä, jota kaikki mahtavat nerot ovat miettineet kuusituhatta vuotta."
"Entä mitä te sitten koetatte?"
"Minäkö? Minä koetan saavuttaa inhimillisen täydellisyyden."
"Ah, nämä hornan henget! Nämä hornan henget!" huudahti Lorenza kohottaen käsiään taivasta kohti.
"Vai niin", hymähti Balsamo ja nousi ylös; "nyt teille taas tulee kohtauksenne!"
"Kohtaukseni?"
"Niin juuri; on eräs seikka, jota te ette laisinkaan tiedä, Lorenza, nimittäin että teidän elämänne jakautuu kahteen vuorottelevaan olotilaan: toisessa te olette lempeä, hyvä ja järkevä; ja toisessa te olette mielipuoli."
"Ja tuon perusteettoman mielipuolisuuden väitteen nojallako te suljette minut rautaristikkojen taakse?"
"No, täytyyhän minun se tehdä!"
"Ah, olkaa vain julma, epäinhimillinen ja armoton; kiduttakaa minua vankilassa, tappakaa minut; mutta älkää teeskennelkö minua säälivänne silloin, kun raatelette minua!"
"Kuulkaa", virkkoi Balsamo suuttumatta ja hymyillen ystävällisesti, "onko kidutusta asua komeassa ja mukavassa huoneessa?"
"Rautaristikot joka taholla! Rautatankoja kaikkialla, eikä ilmaa lainkaan!"
"Ne raudat todistavat ainoastaan, että pidän hyvää huolta teidän hengestänne, ettekö ymmärrä sitä, Lorenza?"
"Haa!" huudahti Lorenza. "Siinä on mies, joka surmaa minua hiljaisella tulella ja väittää pitävänsä huolta hengestäni, väittää ajattelevansa minun elämääni!"
Balsamo meni lähemmäksi naista ja aikoi ystävällisesti ottaa häntä kädestä; mutta Lorenza ponnahti takaisin kuin käärme olisi häntä koskenut.
"Haa, älkää koskeko minuun!" sanoi hän.
"Te siis vihaatte minua, Lorenza?"
"Kysykää kuolemaan tuomitulta, vihaako hän pyöveliään."
"Lorenza, Lorenza, juuri siitä syystä, etten tahdo joutua teidän pyöveliksenne, rajoitan jonkun verran vapauttanne. Jos te pääsisitte ulos ja saisitte liikkua mielin määrin, kuka tietää, mitä te tekisitte jollakin hurjuudenhetkellänne?"
"Mitäkö tekisin? Oh! Pääsisinpä vain kerrankin vapaaksi, niin saisitte sen nähdä!"
"Lorenza, te kohtelette pahoin sitä miestä, jonka te olette Jumalan edessä valinnut puolisoksenne."
"Minä, minäkö olisin valinnut teidät puolisokseni? En milloinkaan!"
"Ja kuitenkin te olette puolisoni."
"Ah, siinä taas hornanhengen työ!"
"Mieletön raukkaseni", virkkoi Balsamo katsellen häneen hellästi.
"Mutta minä olen roomatar", mutisi Lorenza; "ja kerran, kerran minä kostan!"
Balsamo pudisti lauhkeasti päätänsä.
"Ettekö puhukin noin ainoastaan peloitellaksenne minua, Lorenza?" kysyi hän hymyillen.
"En tosiaan; minä teen, mitä sanon."
"Mitä ajattelettekaan, te, kristitty nainen?" huudahti Balsamo silloin ylhäisen arvokkaana. "Onko siis uskontonne, joka vaatii teitä palkitsemaan pahan hyvällä, ainoastaan kerskailua, koska te, joka väitätte tunnustavanne sitä uskontoa, tahdotte kuitenkin palkita hyvän pahalla?"
Nämät sanat näyttivät sattuvan hetkeksi Lorenzaan.
"Voi", sanoi hän sitten, "ei se ole kostoa, jos ilmiantaa yhteiskunnalle sen viholliset, vaan kristityn velvollisuus".
"Jos te ilmiannatte minut henkien manaajana, taikurina, niin enhän loukkaa yhteiskuntaa, vaan minä uhmaan Jumalaa. Ja jos minä uhmaan Jumalaa, miksi ei Jumala, jonka tarvitsee ainoastaan viitata minut murskatakseen, miksi hän ei huoli nähdä vaivaa minua rangaistakseen, vaan jättää sen tehtävän ihmisten huoleksi, jotka ovat heikkoja kuin minä ja yhtä alttiita erehdyksille kuin minä?"
"Hän unohtaa vielä sen, hän on pitkämielinen, hän odottaa, että te parantaisitte itsenne."
Balsamo hymyili.
"Ja odottaessaan neuvoo hän teitä pettämään ystävänne, hyväntekijänne, puolisonne?" vastasi hän.
"Puolisoni? Ah, Jumalan kiitos, teidän kätenne ei ole koskenut koskaan minuun saamatta minua punastumaan ja vavahtamaan!"
"Ja te tiedätte, että minä olen aina ollut tarpeeksi jalo säästääkseni teitä tuolta kosketukselta."
"Se on totta, te olette siveä, ja se on ainoa minulle onnettomuuksistani suotu palkka. Haa, jos minun olisi pitänyt alistua teidän rakkauteennekin!"
"Mikä kummallinen ja läpitunkematon salaisuus!" supisi Balsamo itsekseen, paremminkin syventyneenä omiin ajatuksiinsa kuin vastaten Lorenzalle.
"Puhukaamme pääasiasta", virkkoi Lorenza. "Miksi te riistätte minulta vapauden?"
"Miksi te tahdotte ottaa sen takaisin, vaikka olette sen itse vapaaehtoisesti minulle antanut? Miksi pakenette miehen luota, joka suojelee teitä? Miksi haette turvaa vieraalta häntä vastaan, joka teitä rakastaa? Miksi uhkaatte lakkaamatta sitä, joka ei uhkaa teitä milloinkaan, salaisuuksien ilmaisemisella, jotka eivät ole teidän ja joiden tärkeyttä te ette aavista?"
"Ah", sanoi Lorenza vastaamatta näihin kysymyksiin; "jos vanki on päättämällä päättänyt hankkia vapautensa, niin hän sen saa, eivätkä teidän rautaristikkonne voi pidättää minua enempää kuin teidän pyörillä liikkuva häkkinnekään!"
"Onneksi ovat ne ristikot sangen lujat, Lorenza", vastasi Balsamo uhkaavan tyynenä.
"Jumala lähettää minulle jonkin samanlaisen ukonilman kuin se siellä
Lotringissa, salaman, joka ne murskaa."
"Uskokaa minua, saatte rukoilla Jumalaa, ettei hän vain sellaista lähetä; kuulkaa, epäilkää tuon romanttisen kiihtymyksenne oikeutta, Lorenza; minä puhun teille ystävänä, noudattakaa minun sanojani."
Balsamon äänessä värähti niin selvä, karttuva suuttumus, hänen silmissään hohti niin tuima tuli, hänen valkeat ja jäntevät kätensä vavahtivat niin omituisella tavalla, kun hän nämä sanansa lausui, jokaisen verkkaan ja melkeinpä juhlallisen hitaasti, että Lorenzan kiivain uhma raukesi ja hän kuunteli häntä vastoin tahtoaankin.
"Katsokaas, lapseni", jatkoi Balsamo äänellä, joka pysyi yhä uhkaavana ja samalla lauhkeana; "olen koettanut tehdä tämän vankilan vaikka kuningattarelle sopivaksi; niin, jos te olisitte kuningatar, ette täällä olisi mitään vailla. Rauhoittakaa siis mieletöntä kiihtymystänne. Eläkää täällä niinkuin olisitte tahtonut elää luostarissa. Tottukaa vähitellen minun läsnäolooni; rakastakaa minua ystävänä ja veljenä. Minulla on suuria suruja, jotka minä kerran uskon teille; minä olen saanut kärsiä mitä julmimpia pettymyksiä; pienellä hymyllänne voitte joskus minua lohduttaa. Kuta kiltimmäksi, älykkäämmäksi, malttavammaksi teidät näen, sitä useampia rautatankoja otan pois kammionne ikkunasta. Kukapa tietää, ehkäpä vuoden tai kuuden kuukauden päästä olette yhtä vapaa kuin minäkin, siinä merkityksessä nimittäin, että te ette silloin enää koeta minulta varastaa vapauttanne."
"Ei, ei", huudahti Lorenza, voimatta ymmärtää, kuinka moinen jyrkkä sävy saattoi yhtyä niin lempeään ääneen. "Ei, älkää lupailko mitään, älkää lisätkö enää valheita! Te olette minut ryöstänyt, väkivallalla ryöstänyt; minä olen itseni oma, en kenenkään muun. Antakaa minut edes Jumalalle, ellette tahdo antaa minua takaisin itselleni. Tähän saakka olen jaksanut sietää teidän hirmuvaltaanne muistaen, että te olette pelastanut minut rosvojen käsistä, jotka aikoivat minut häpäistä. Mutta tuo kiitollisuus rupeaa jo laimentumaan. Vielä muutama päivä tässä vankilassa, ja minä olen niin katkeroitunut, etten ole enää teille kiitollisuuden velassa. Ja sitten, sitten, varokaa itseänne, etten vain johdu lisäksi uskomaan, että te olitte salaliitossa noiden rosvojen kanssa."
"Tahtoisitteko tosiaan suoda minulle moisen kunnian, että luulisitte minua rosvopäälliköksi?" kysyi Balsamo pistävästi.
"En tiedä, mutta ainakin huomasin merkkejä ja sanoja."
"Merkkejä ja sanoja?" huudahti Balsamo ja kalpeni.
"Niin, niin", väitti Lorenza, "minä huomasin ne ohimennen, minä tiedän, minä tunnen ne!"
"Mutta te ette koskaan niitä ilmaise; te ette sano niitä ainoallekaan elävälle olennolle; te suljette ne syvälle sieluunne, jonne tukehtuvat, kuolevat."
"Ahaa, päinvastoin!" huudahti Lorenza onnellisena kuin ainakin ihminen keksittyään vimmansa hetkellä viimeinkin vastustajansa heikoimman kohdan. "Minä säilytän tarkoin ne sanat mielessäni, minä toistan niitä usein hiljaa itsekseni, ja aivan ääneen ensimmäisen hyvän tilaisuuden sattuessa. Minä olen ne jo sanonut."
"Kenelle?" kysyi Balsamo.
"Prinsessalle."
"Vai niin, Lorenza; kuulkaa siis, mitä teille sanon", vastasi Balsamo ponnistaen koko tahtonsa estääkseen vihaansa purkautumasta ja hillitäkseen kiehuvaa vertaan; "Lorenza, jos olette ne sanonut, niin vasta ette niitä enää sano. Sillä minä pidän ovet täällä kiinni, minä teroitan noiden rautatankojen piikit, ja jos vaaditaan, rakennan tuon pihan ympäri niin korkeat aidat kuin Baabelin muuri!"
"Ja minä puolestani olen teille sanonut, Balsamo, että kaikista vankiloista pääsee ulos, varsinkin jos vapaudenrakkautta lisää tyranniviha."
"Mainiota, lähtekää sitten vain ulos, Lorenza; mutta kuulkaa nyt minua etukäteen: te pääsette täältä ainoastaan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen rankaisen teitä niin ankarasti, että vuodatatte kaikki kyyneleenne; toisen kerran käsittelen teitä niin armottomasti, että vuodatatte verenne tyhjiin."
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minut aiotaan siis murhata!" kirkaisi nuori nainen, ja hänen vihansa purkausi äärimmilleen; hän repi hiuksiaan ja kieriskeli matolla.
Balsamo katseli hetkisen häntä vihan ja säälin sekaisesti. Viimein näytti sääli voittavan vihastuksen.
"Kuulkaa, Lorenza", sanoi hän; "palatkaa ennallenne, rauhoittukaa; kerran koittaa päivä, jolloin saatte runsaan palkinnon kaikesta, mitä olette kärsinyt tai luulette kärsineenne".
"Vanki! vanki!" huusi Lorenza kuulematta Balsamoa.
"Mielenmalttia!"
"Kidutettu!"
"Se on koeaikaa."
"Sekaisin! Sekaisin!"
"Siitä teidät parannetaan."
"Oh, pankaa minut paremminkin heti hourujenhuoneeseen, sulkekaa minut mieluummin oikeaan vankilaan!"
"Enpäs; sillä te olette liian hyvin valmistanut minut siihen, mitä te silloin minulle tekisitte."
"Hyvä", kirkui Lorenza, "surmatkaa sitten minut, surmatkaa minut heti paikalla!"
Ja hän kavahti ylös notkeana ja nopeana kuin villipeto ja ryntäsi murskaamaan päätänsä seinään.
Mutta keskeyttääkseen hänen kiivaan vauhtinsa tarvitsi Balsamon ainoastaan ojentaa kätensä häntä kohti ja lausua hänelle paremminkin koko tahtonsa pohjasta kuin huulillaan yksi ainoa sana: vaikka Lorenza oli kiivaimmassa vauhdissa, hän pysähtyi silloin yhtäkkiä, horjui ja kaatui nukkuvana Balsamon syliin.
Omituinen taikuri näytti masentaneen täydellisesti koko tämän naisen aineellisen puolen, mutta hän taisteli turhaan kukistaakseen hänen sielullisia voimiaan. Hän kohotti nyt Lorenzan käsivarsilleen ja kantoi hänet vuoteeseen; sitten painoi hän pitkän suudelman hänen huulilleen, veti uutimet ensin sängyn ja sitten ikkunan eteen ja poistui huoneesta.
Mitä Lorenzaan tulee, hänen ylitseen levisi suloinen ja virkistävä uni, aivan kuin hellä äiti levittää vaippansa itsepäisen ja paljon itkeneen ja kärsineen lapsen peitteeksi.