VIIDESTOISTA LUKU
Kaksinainen olotila. — Unessa
Balsamo väistyi kiivaasti takaisin; Lorenzan kädet syleilivät pelkkää ilmaa ja putosivat jälleen ristiin hänen rinnoilleen.
"Lorenza", sanoi Balsamo, "tahdotko puhella ystäväsi kanssa?"
"Ah, kyllä", vastasi nainen; "mutta puhu kanssani paljon, sillä minä kuuntelen niin mielelläni ääntäsi".
"Lorenza, sinä olet usein minulle sanonut, että olisit onnellinen, jos saisit elää yhdessä minun kanssani, erillämme koko maailmasta."
"Niin, se olisi onnellista."
"No niin, olen nyt tuon toivomuksesi toteuttanut, Lorenza. Tähän huoneeseen ei kukaan voi meitä seurata, ei kukaan saada meitä kiinni; me olemme kahden, aivan kahden kesken."
"Ah, se on niin hyvä!"
"Sanopas, onko tämä huone makusi mukainen."
"Käske minua siis näkemään."
"Näe!"
"Ah, miten hurmaava huone!" sanoi Lorenza.
"Sinä siis pidät siitä?" kysyi kreivi lempeästi.
"Niin kovasti! Kas, tuolla on minun rakkaimpia kukkiani, hyvänhajuisia heliotrooppeja, punaisia ruusuja, kiinalaisia jasmiineja. Kiitos, hellä Josefini, kuinka sinä olet hyvä!"
"Teen kaikki ollakseni sinulle mieliksi, Lorenza."
"Ah, sinä teet sata kertaa enemmän kuin ansaitsen."
"Sinä siis sen myönnät?"
"Kyllä."
"Sinä siis myönnät, että olet ollut hyvin häijy."
"Hyvin häijy, oi niin! Mutta annathan sinä minulle anteeksi, eikö niin?"
"Minä annan sinulle anteeksi, kun selität minulle ensin tuon omituisen salaisuuden, josta olen koettanut päästä selville siitä saakka kun sinuun tutustuin."
"Kuule, Balsamo. Minussa on kaksi sangen erilaista Lorenzaa: toinen, joka rakastaa sinua, ja toinen, joka sinua vihaa. Samoin on minulla kaksi hyvin erilaista olomuotoa: toinen, jolloin nautin kaikkia autuuden riemuja, ja toinen, jolloin kärsin kaikkia hornan tuskia."
"Ja nuo kaksi olotilaa ovat: toinen uni ja toinen valveillaolo, eikö niin?"
"Niin."
"Ja sinä rakastat minua unessa ja vihaat minua valveilla ollessasi?"
"Niin."
"Ja mistä se johtuu?"
"Sitä en tiedä."
"Sinun on se tiedettävä."
"En voi tietää."
"Mieti ja tutki, katso itseesi, tutki sydäntäsi."
"Ah niin!… Nyt minä ymmärrän."
"Puhu."
"Kun Lorenza on valveilla, hän on roomatar, Italian taikauskoinen lapsi; hän luulee, että tiede on rikos ja rakkaus synti. Silloin hän pelkää oppinutta Balsamoa, silloin hän pelkää kaunista Josefia. Hänen rippi-isänsä on sanonut hänelle, että hän syöksee sielunsa kadotukseen, jos hän rakastaa sinua. Ja hän pakenee sinua lakkaamatta, aina maailman loppuun saakka."
"Entä kun Lorenza nukkuu?"
"Ah, silloin on aivan toista! Silloin ei hän enää ole roomatar, silloin ei hän enää ole taikauskoinen, silloin hän on nainen. Silloin hän näkee Balsamon sydämeen ja sieluun; silloin hän näkee, että tuo nero uneksii suurista asioista. Silloin hän huomaa, miten vähäpätöinen hän on Balsamon rinnalla. Ja hän tahtoisi elää ja kuolla hänen kanssaan, että tuleva aika edes aivan hiljaa mainitsisi nimen Lorenza samalla kertaa kuin se ääneensä lausuu nimen… Cagliostro!"
"Silläkö nimellä minä sitten tulen kuuluisaksi?"
"Niin, sillä nimellä."
"Rakas Lorenza, sinä siis tosiaan pidät tästä uudesta asunnosta?"
"Se on paljon komeampi kuin kaikki entiset, mitä tähän saakka olet minulle antanut; mutta siitä syystä en suinkaan siitä pidä."
"Ja miksi sinä siitä sitten pidät?"
"Siksi, että sinä lupaat asua siinä minun kanssani."
"Ah, nukkuessasi sinä siis tiedät varmaan, että minä rakastan sinua kiihkeästi, intohimoisesti?"
Nuori nainen sulki hänet syliinsä ja sanoi heikon hymyn väreillessä hänen huulillaan:
"Niin, näenhän sen; ja kuitenkin", lisäsi hän huokaisten, "on vielä jotakin, jota sinä rakastat enemmän kuin Lorenzaa".
"Ja mikä se on?" kysyi Balsamo hätkähtäen.
"Unelmasi."
"Sano: minun työni."
"Kunnianhimosi."
"Sano: minun kunniani!"
"Voi Jumala, taivaan Jumala!"
Nuoren naisen sydäntä ahdisti ja kyyneleet puhkesivat esiin hänen suljettujen silmäluomiensa alta.
"Mitä sinä nyt näet?" kysyi Balsamo hämmästyneenä naisen hirveästä selvänäköisyydestä, joka joskus häntä itseäänkin peloitti.
"Ah, minä näen pimeyden, jossa haparoi haamuja; niissä on sellaisia, jotka kantavat kruunattua päätänsä käsissään, ja sinä, sinä seisot heidän keskellään kuin ylipäällikkö vimmatussa taistelussa. Minusta näyttää kuin sinulla olisi sama valta kuin itsellään Jumalalla, sinä käsket ja sinua totellaan."
"No niin", virkkoi Balsamo iloiten, "etkö siis ole ylpeä minusta?"
"Ah, sinä olet liian hyvä tullaksesi suureksi. Sitäpaitsi minä etsin itseäni tuosta ihmislaumasta, joka sinua ympäröi, enkä minä itseäni löydä, en. Eikä minua enää sieltä voi löytyä, ei voi löytyä enää", mutisi hän suruisesti.
"Missä sinä sitten olet?"
"Minä olen kuollut."
Balsamoa pöyristi.
"Sinä kuollut, Lorenzani?" huudahti hän. "Et, et, me elämme yhdessä ja rakastamme toisiamme."
"Sinä et minua rakasta."
"Kyllä, minä rakastan."
"Et ainakaan tarpeeksi!" huudahti Lorenza ja otti Josefin päästä kiinni kaksin käsin. "Et tarpeeksi", lisäsi hän, painaen hänen otsaansa polttavat huulensa, jotka hyväilivät häntä monin kerroin entistään kiihkeämmin.
"Mistä sinä minua moitit?"
"Kylmyydestä. Kas niin, sinä väistyt takaisin. Poltanko sinua sitten huulillani, vai miksi kartat suudelmiani? Ah, anna minulle edes rauha, joka minulla oli tyttönä, anna minulle Subiacossa oleva luostarini, yöt yksinäisessä kammiossani. Anna minulle jälleen ne suudelmat, joita sinä lähetit minulle salaperäisten tuulten siivillä ja joiden minä unissa näin lähestyvän itseäni kuin ilmanhenget kultaisin lentimin ja jotka riuduttivat sieluni suloiseen autuuteen."
"Lorenza! Lorenza!"
"Ah, älä väisty luotani, Balsamo, älä karta minua, sitä rukoilen; ojenna minulle kätesi, että saan pusertaa sitä, kallista tänne silmäsi, että saan suudella niitä; olenhan vaimosi."
"Kyllä, kyllä, rakas Lorenza, sinä olet minun rakas vaimoni."
"Ja sinä sallit minun viettää elämääni näin lähelläsi hyödyttömänä, hylättynä! Sinulla on puhdas ja salattu kukka, jonka tuoksu sinua kutsuu, ja sinä halveksit sen tuoksua! Ah, minä näen kyllä, etten minä ole sinulle mitään."
"Sinä olet päinvastoin minulle kaikki, Lorenza, sillä sinähän olet voimani, mahtini, neroni, sillä enhän minä voisi ilman sinua enää mitään. Lakkaa siis rakastamasta minua tuolla mielettömällä kiihkolla, joka häiritsee kansalaissisartesi öitä. Rakasta minua niinkuin minä rakastan sinua."
"Ah, se ei ole rakkautta, sinä et tunne minua kohtaan rakkautta."
"Se on ainakin kaikkea, mitä sinulta pyydän; sillä sinä annat minulle kaikki, mitä minä toivon, — sinun sielusi omistaminen riittää tekemään minut onnelliseksi."
"Onnelliseksi!" toisti Lorenza halveksuvalla äänellä; "sanotko sinä sellaista onneksi?"
"Sanon, sillä olla suuri on minusta olla onnellinen."
Lorenza huokaisi pitkään ja raskaasti.
"Ah, jos sinä tietäisit, kallis Lorenza, millaista on voida esteettä lukea ajatukset ihmisten aivoista ja hallita heitä heidän omilla intohimoillaan!"
"Niin, minä tiedän aivan hyvin, että sinä käytät siinä minun apuani."
"Siinä ei ole vielä kaikki. Sinun silmäsi lukevat minulle tulevaisuuden suljettua kirjaa. Sen, mitä minä en kahdenkymmenen vuoden työllä ja tuskalla voinut oppia, sen opetat sinä minulle, sinä viaton, hiljainen, puhdas kyyhky, milloin tahdot. Sinä valaiset polkuani, jolle niin monet viholliset virittävät ansoja; minun nerouteni, josta henkeni ja varallisuuteni ja vapauteni riippuu, sinä laajennat sen niin, että se näkee pimeydessä kuin ilveksen silmä. Sinun kauniit silmäsi aukenevat maailman valolta suljettuina yliluonnolliselle valkeudelle, ne valvovat puolestani. Sinä se juuri teet minut vapaaksi, sinä teet minut rikkaaksi, teet minut mahtavaksi."
"Ja sinä vastalahjaksi teet minut onnettomaksi!" huudahti Lorenza, mielettömänä rakkaudesta.
Kiihkeämmin kuin koskaan ennen sulki hän syliinsä Balsamon, johonka tuo sähköisä kosketus vaikutti niin rajusti, että hän vastusteli vain heikosti.
Hän ponnisti kuitenkin tahdonvoimansa ja irroittautui elävistä siteistä, jotka pitivät häntä kiinni.
"Lorenza! Lorenza", rukoili hän, "sääli minua…".
"Minä olen sinun puolisosi, enkä tyttäresi! Rakasta minua niinkuin puoliso rakastaa vaimoaan, eikä niinkuin isäni minua rakasti."
"Lorenza", vastasi Balsamo vavisten itsekin hurmauksesta, "älä vaadi minulta, minä rukoilen sinua, muuta rakkautta kuin sitä, jonka voin sinulle antaa".
"Mutta", huudahti nainen ja kohotti epätoivoissaan kätensä ylös, "tämä, tämähän ei ole rakkautta!"
"Kyllä, se on rakkautta… mutta se on pyhää ja puhdasta rakkautta kuten neitsyttä kohtaan tulee."
Nuori nainen teki kiivastuneen liikkeen, joka irroitti hajalleen hänen mustat ja pitkät hiuspalmikkonsa. Hänen valkea ja samalla jäntevä kätensä ojentui melkein uhkaavasti kreiviä kohti.
"Ah, mitä tämä merkitsee?" kysyi hän jyrkästi ja epätoivoisesti. "Miksi pakotit sinä minut hylkäämään isänmaani, nimeni, sukuni, kaikkeni, jopa Jumalanikin? Sillä sinun Jumalasi ei ole sellainen kuin minun. Miksi anastit sinä rajattoman vallan minuun, vallan, joka tekee minut orjattareksi, elämäni sinun elämäksesi, vereni sinun vereksesi? Ymmärrätkö minua oikein? Miksi teit kaiken tämän, jos teit sen ainoastaan sanoaksesi minua immeksi?"
Balsamo huokasi vuorostaan, sillä tuon äärettömästi kärsivän naisen tuska raateli häntä.
"Ah", vastasi hän, "vika on sinun tai paremminkin Jumalan! Miksi loi Hän sinut tuoksi enkeliksi, jolla on varma katse, jonka avulla minä voin kukistaa koko maailman? Miksi osaat sinä läpi aineellisen kuoren lukea ihmisten sydämiin niinkuin lasin läpi luetaan kirjaa? Niin, siksi että sinä olet viattomuuden enkeli, Lorenza! Siksi, että sinä olet tahraton timantti, siksi, ettei mikään samenna sieluasi; siksi, että Jumala nähdessään sinun saastuttamattoman, puhtaan ja säteilevän olentosi, joka on kuin pyhän Äidin, valaa armostaan siihen, kun rukoilen häntä hänen luomainsa elementtien nimessä, pyhän Henkensä, joka muuten ja tavallisesti leijuu korkealla yli tavallisten ja alhaisten olentojen, joiden helmasta se ei löydä tahrattomuutta siellä levätäkseen. Neitsyenä sinä olet kaukonäkijä, armas Lorenza; vaimonani olisit ainoastaan lihaa ja verta."
"Ja sinä et pidä minun rakkauttani sen suuremmassa arvossa!" huudahti Lorenza ja löi vimmoissaan yhteen käsiään, jotka tulivat purppuranpunaisiksi. "Sinä et pidä minun rakkauttani suuremmassa arvossa kuin kaikkia noita uniasi, jotka sinua vaivaavat, aivohoureitasi, joita sinä itsellesi luot? Ja sinä tuomitset minut nunnapuhtauteen keskellä sitä välttämätöntä kiusausta, jonka sinun läsnäolosi minulle tuo? Oi Josef, Josef, siinä teet rikoksen, sen sanon minä sinulle!"
"Älä herjaa, Lorenzani", huudahti Balsamo; "sillä minä kärsin yhtä paljon kuin sinäkin. Kuule nyt, lue minun sydäntäni, sen tahdon, ja sano sitten, enkö sinua rakasta."
"Mutta miksi vastustat sitten itseäsi?"
"Siksi, että tahdon kohottaa sinut kanssani maailman valtaistuimelle."
"Oh, tuo kunnianhimosi, Balsamo, voiko se sinulle koskaan antaa samaa kuin minun rakkauteni sinulle antaa?" mutisi nuori nainen.
Balsamo joutui nyt vuorostaan suunniltaan, ja hänen päänsä painui
Lorenzan rintaa vasten.
"Ah, niin, niin", huudahti Lorenza silloin; "nyt vihdoinkin näen, että sinä rakastat minua enemmän kuin kunnianhimoasi, valtaasi ja toiveitasi! Ah, viimeinkin sinä rakastat minua niinkuin minä sinua!"
Balsamo koetti haihduttaa huumaavaa pilveä, joka alkoi sekoittaa hänen järkeään. Mutta hänen ponnistuksensa oli turha.
"Oi, jos rakastat minua niin suuresti, niin sääli minua", virkkoi
Balsamo.
Lorenza ei kuullut häntä enää; hänen kätensä olivat muodostaneet aukeamattoman kahleen, lujemman teräshakaa, kovemman timanttia.
"Minä rakastan sinua niinkuin sinä tahdot", vastasi hän, "sisarena tai vaimona, neitseenä tai puolisona, mutta anna minulle suudelma, yksi ainoa suudelma!"
Balsamo oli masennettu; tuo hehkuva rakkaus voitti ja lamasi hänet; hän ei jaksanut enää tehdä vastarintaa, vaan lähestyi Lorenzaa loistavin silmin, kohoilevin rinnoin ja pää taaksepäin kallistuneena; häntä veti Lorenzan puoleen yhtä kiivaasti kuin magneetti rautaa.
Hänen huulensa olivat koskemaisillaan naisen huuliin.
Yhtäkkiä riensi järki hänen avukseen.
Kaksin käsin löi hän hurmaavain huurujen täyttämää ilmaa.
"Lorenza!" huusi hän; "herää, minä tahdon!"
Nuo kahleet, joita hän ei ollut jaksanut päästää, herposivat heti, käsivarret, jotka häntä syleilivät, heltisivät, hehkuva hymy, joka oli hohtanut Lorenzan janoisenpalavilla huulilla, sammui riutuen aivan kuin viimeinen elämänkipinä raukeaa viimeiseen huokaukseen. Lorenzan suljetut silmät avautuivat, hänen laajentuneet silmäteränsä supistuivat kokoon; hän pudisti vaivoin käsivarsiaan, liikahti hitaasti ja pitkään väsymyksestä ja hervahti jälleen sohvalle pitkälleen, mutta oli valveilla.
Balsamo istui parin askeleen päässä hänestä ja huokaisi nyt raskaasti.
"Hyvästi, uni", jupisi hän; "hyvästi, auvoni!"