VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU
Parlamentti
Tällaisia toisarvoisia juonia haudottiin ja päästettiin ilmoille kuorestaan Trianonin lehmusten alla ja kukastoissa, ja ne loivatkin melkoisen vilkasta elämää tuon pikkumaailman olioihin.
Mutta sillaikaa levittivät suuremmat Pariisin juonet valtavat siipensä Themiin palatsin ylitse, kuten Jean Dubarry kirjoitti kälylleen käytellen Hellaan jumalaistarustosta ottamaansa vertausta, — levittivät uhkaavina kuin hirmumyrsky.
Parlamentit, Ranskan oppositsioonipuolueen rappeutuneet tähteet, olivat Ludvig XV:n oikullisen käden hallussa saaneet hiukan hengenvuoroa. Mutta kun niiden suojelija herra de Choiseul oli kukistunut, tunsivat ne vaaran jälleen uhkaavan itseään ja varustautuivat välttämään sitä niin tarmokkailla keinoilla kuin olosuhteet suinkin sallivat.
Jokaisen suuren järistyksen herättäjänä on yleensä jokin persoonallinen kysymys, aivan kuin suuret taistelut sodassa alkavat yksinäisillä laukauksilla.
Silloin kuin herra de la Chalotais oli karannut herttua d'Aiguillonin kimppuun ja siten ikäänkuin ruumiillistanut itsessään kolmannen säädyn taistelun feudalismia vastaan, kiintyi yleinen huomio siihen kysymykseen eikä sallinut sitä enää lykätä syrjään.
Mutta kuningas, jonka Bretagnen ja koko Ranskan parlamentit olivat melkeinpä hukuttaa esityksillänsä siinä asiassa suoranaiseen vedenpaisumukseen, milloin sangen alamaisilla ja lapsenomaisen nöyrillä, milloin rohkeammilla, kuningas oli rouva Dubarryn houkutuksista mennyt feudalismin puolelle ja asettunut kolmatta säätyä ja Pariisin parlamenttia vastaan, siten että hän nimitti herra d'Aiguillonin kevyen ratsuväkensä päälliköksi.
Jean Dubarry oli oikeassa: se oli tuima korvapuusti niiden luottamusmiesten poskelle, joiden nimenä oli, parlamentti. Mutta kuinkahan se korvatillikka otettaisiin vastaan? Sitä kysyivät hovi ja kaupunki joka aamu auringon noustessa.
Parlamentin jäsenet ovat älykkäitä miehiä, ja he näkevät asiat selvästi silloin kun monet muut voivat joutua ymmälle.
He alkoivat tehdä keskenään johtopäätöstä tuon korvatillikan saannista ja seurauksista. Ja kun he olivat yksimielisesti huomanneet, että tillikka oli annettu ja saatu, laativat he seuraavan ponnen:
Pariisin parlamentti tutkii Bretagnen entisen kuvernöörin käytöstä ja antaa siitä lausuntonsa.
Mutta kuningas torjui tämän iskun kieltämällä päärejä ja prinssejä kokoontumasta parlamenttitaloon pohtimaan mitään herttua d'Aiguillonia koskevia asioita; ja kielletyt tottelivat kirjaimellisesti.
Silloin päätti parlamentti auttaa itse itseään, ja se laati julistuksen, jossa selitettiin, että koska herttua d'Aiguillon oli monien syytösten alainen ja epäilty sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, niin oli hänet pidätetty toistaiseksi päärinviran toimituksesta, kunnes päärien tuomioistuin oli asianmukaisessa järjestyksessä ja kuningaskunnan lakien ja säädösten määräämillä juhlallisuuksilla, — joiden lakien sijaan ei mitään muita määräyksiä käy sovelluttaa, — antanut lausunnon, jolla herttua d'Aiguillon oli täydellisesti puhdistautunut hänen kunniaansa tahraavista syytöksistä ja epäilyksistä.
Mutta se ei merkinnyt vielä mitään, että tuo päätös oli tehty parlamentin sisällä asianomaisten kesken ja että se oli kirjoitettu pöytäkirjoihin ja rekistereihin. Se täytyi myöskin julkaista, saattaa yleisön tiedoksi. Tarvittiin vielä skandaalia, jota pilkkalaulut eivät koskaan haikaile tekemästä Ranskassa, nousten siten tapahtumien ja ihmisten itsevaltiaiksi ohjaajiksi. Parlamentin päätös täytyi siis kohottaa pilkkalaulun mahtiin.
Pariisi ei toivonut mitään parempaa kuin päästä puhumaan skandaaleista. Se välitti sangen vähän sekä hovista että parlamentista ja odotti ainaisessa kiehuntatilassaan pelkästään jotakin hyvää naurunaihetta, aivan kuin vaihteluksi kyyneleille, joita sen oli annettu vuodattaa satasen vuotta.
Päätös oli siis asianomaisessa järjestyksessä laadittu ja parlamentti asetti komitean sitä oman valvontansa alla painattamaan. Sitä painettiin kymmenentuhatta kappaletta, joiden levittämisestä pidettiin heti järjestelmällinen huoli.
Ja koska oikeustavat vaativat, että syytetyn oli saatava tieto tuomioistuimen häntä vastaan tekemästä päätöksestä, niin läksivät sitten samat parlamentin asiamiehet siihen taloon, jossa herttua d'Aiguillon nyt asui Pariisissa, sillä hän oli saapunut sinne eräitä sangen tärkeitä neuvotteluja varten. Niiden neuvottelujen määränä oli saada aikaan välttämätön varma ja suora selvittely herttuan ja hänen enonsa marski de Richelieun välillä.
Raftén ansiosta oli koko Versailles tunnin kuluessa saanut tietää, kuinka ylevästi vanha herttua oli uskaltanut vastustaa kuninkaan tahtoa herra de Choiseulin ministeripaikan täyttämistä koskevassa asiassa. Ja Versaillesin ansiosta oli sitten koko Pariisi ja pian myöskin koko Ranska saanut kuulla saman uutisen. Ja niinpä istuikin herra de Richelieu nyt jonkun aikaa kansan suosion kilvelle kohotettuna ja näytti siltä paikaltaan pitkää nenää rouva Dubarrylle ja itselleen rakkaalle sisarenpojalleenkin.
Herra d'Aiguillonin asema ei ollut liioin mukava, sillä häntä ei oltu ennenkään juuri suosittu. Marski de Richelieu oli paha vihollinen. Vaikka kansa vihasikin häntä, niin se häntä myöskin pelkäsi, koska hän oli elävin ilmaus vielä Ludvig XV:n aikana suuresti kunnioitetusta ja kunnioitusta ansaitsevastakin aatelista. Sitäpaitsi oli tuolla herralla, joka oli niin häilyvä, että hän usein sinkaisi pistosanansa samaa puoluetta kohtaan, johon hän juuri itse oli liittynyt, jos vain olosuhteet sellaisen pistelyn sallivat tai antoivat hänen sutkauttaa hyvän sukkeluuden, — sitäpaitsi oli tuolla herralla vihollisuudessaan se vaarallinen puoli, että hän salasi omat tuumansa ja valmisti niistä muille yllätyksiä, kuten hänellä oli tapana sanoa.
Herttua d'Aiguillonin haarniskassa oli kaksi heikkoa kohtaa sen jälkeen kun hän oli ollut yksissä rouva Dubarryn kanssa.
Aavistaen, että marski de Richelieu salasi kaunaa ja katkeraa kostonhimoa näennäisesti tyynen mielensä alla, menetteli herttua d'Aiguillon nyt niin kuin myrskyssä pitää menetellä: hän hajoittaisi pilvenpatsaat tykinlaukauksilla, ollen varma siitä, että vaara vähentyisi, jos siihen heittäytyisi rohkeasti.
Sentähden alkoi hän etsiskellä kaikkialta käsiinsä enoaan, päästäkseen hänen kanssaan vakavasti puheisiin. Mutta se oli ylen vaikea tehtävä, sillä marski oli jo saanut vainun hänen halustaan.
Alkoivat marssit ja vastamarssit. Kun marski näki kauempaa sisarensa pojan, lähetti hän hänelle kyllä hymyilyn, mutta ympäröi itsensä samassa heti sellaisilla henkilöillä, joiden läsnäolo teki kaiken keskinäisen puhelun mahdottomaksi. Sillä tavoin uhkasi marski vihollistaan kuin voittamattomassa linnoituksessa.
Silloin hajoitti herttua d'Aiguillon pilvenpatsaan. Hän läksi kursailematta enonsa luokse, suoraan marskin Versaillesissa olevaan hotelliin.
Mutta Rafté istui jo väijyksissä isäntänsä talossa, pienen, pihalle päin olevan ikkunan ääressä; hän tunsi puvuista herttua d'Aiguillonin lakeijat ja ilmoitti ajoissa hänen tulostaan marskille.
Herttua d'Aiguillon tunkeusi marskin sänkykamariin saakka; mutta siellä löysi hän ainoastaan Raftén, joka kertoi hänelle tuttavallisesti hymyillen ja kovin löysäsuisesti, että herttuan eno oli ollut yötä poissa kotoaan.
Herra d'Aiguillon puri huultaan ja peräytyi hyvässä järjestyksessä.
Kotiin tultuaan kirjoitti hän marskille kirjeen ja pyysi päästä hänen puheilleen.
Marski de Richelieu ei voinut olla vastaamatta. Ja jos hän vastasi, ei hän saattanut kieltää pääsyä puheilleen, ja jos hän sen myönsi, miten osasi hän karttaa perinpohjaista selittelyä? Herra d'Aiguillon oli suuresti samanlainen kuin eräät kohteliaat ja hienokäytöksiset kaksintaistelu-pukarit, jotka salaavat ilkeät aikeensa erinomaiseen kohteliaisuuteen, vetävät vastustajansa kumarrellen taistelukentälle ja tappavat hänet siellä ilman armoa.
Marski ei ollut niin itserakas, että olisi kuvitellut liikoja itsestään; hän tunsi sisarenpoikansa koko voiman. Jos hän olisi joutunut kasvotusten hänen kanssaan, olisi tuo vihollinen pakottanut hänet joko antamaan anteeksi tai myöntymään johonkin. Mutta Richelieu ei antanut anteeksi koskaan, ja myönnytykset viholliselle ovat politiikassa kuolemansyntejä.
Kun hän sai herra d'Aiguillonin kirjeen, oli hän siis muka matkustanut Pariisista pois moneksi päiväksi.
Hän neuvotteli tästä asiasta Raftén kanssa, joka kehoitti häntä menettelemään seuraavasti:
"Me olemme nyt kukistamaisillamme herra d'Aiguillonin. Meidän ystävämme parlamentissa tekevät paraikaa sitä työtä. Jos herra d'Aiguillon, joka varmaan sen aavistaa, saa teidät käsiinsä ennen tuota häntä kohtaavaa räjähdystä, niin kiristää hän teiltä lupauksen, että te onnettomuuden tullen autatte häntä, sillä teidän suuttumuksenne on sitä laatua, ettette voi suoraan sen takia hylkiä sukuharrastusta. Ja jos kieltäydytte häntä auttamasta, niin eroaa herttua d'Aiguillon teistä ja sanoo teitä selväksi vihollisekseen ja syyttää teitä kaikesta pahasta, ja menee matkaansa kevein mielin, kuten ainakin ihminen, joka on saanut selville pahan syyn, vaikkei paha silti olekaan korjautunut."
"Se on aivan totta", vastasi Richelieu; "mutta enhän voi ilmoista ikääni säilyä täällä piilossa. Kuinka monta päivää on vielä tuohon parlamentin valmistamaan räjähdykseen?"
"Kuusi päivää, monseigneur."
"Onko se aivan varma aikamäärä?"
Rafté veti taskustaan kirjeen eräältä parlamentinneuvokselta; kirjeessä oli ainoastaan kaksi riviä:
"On päätetty, että lausunto julkaistaan. Se tapahtuu torstaina, kauemmaksi ei sitä päätöksen mukaan lykätä."
"No, siinä tapauksessa ei mikään ole yksinkertaisempaa", vastasi marski; "lähetä herttua d'Aiguillonille hänen kirjeensä takaisin ja liitä siihen seuraava kirjelippu, jonka itse kyhäät":
Herra herttua!
Lienette saanut kuulla marskin lähdöstä ———:hen. Tällaista ilmastonvaihdosta on herra marskin lääkäri pitänyt välttämättömänä, koska hän on nähnyt hänet hiukan rasittuneeksi. Jos te, kuten oletan niistä sanoista, joita te äskettäin suvaitsitte minulle lausua, haluatte keskustella herra marskin kanssa, saatan teille vakuuttaa, että herttua de Richelieu viettää torstai-iltana ———:stä palattuaan seuraavan yönsä hotellissaan Pariisissa; te siis varmasti tapaatte hänet siellä.
— Ja nyt täytyy sinun piiloittaa minut jonnekin ensi torstaihin asti, lisäsi marski.
Rafté totteli tarkoin näitä käskyjä. Hän laati kirjelipun ja lähetti sen perille ja löysi piilopaikan.
Mutta herttua de Richelieulla oli piilossaan kovin ikävä, ja niinpä hän meni eräänä iltana Trianoniin pakisemaan Nicolen kanssa. Siinä ei ollutkaan mitään vaarallista, tai hän ei uskonut sitä vaaralliseksi, koska hän tiesi, että herttua d'Aiguillon oli sinä iltana Luciennesissa.
Marskin menetelmästä johtuisi, että jos herttua d'Aiguillon aavistikin jotain pahaa, ei hän voinut kuitenkaan välttää uhkaavaa iskua, kun hän ei löytänyt vastustajansa miekkaa.
Lykkäys torstaihin tyydytti herttua d'Aiguillonia; hän läksi sinä päivänä Versaillesista, toivoen silloin viimeinkin tapaavansa ja saavansa otella vihollisensa kanssa, joka oli niin sitkeästi pysynyt hänestä erillään.
Sinä päivänä juuri, kuten sanoimme, parlamentti julisti päätöksensä.
Kaduilla, joita herra d'Aiguillonin vaunut ajoivat, oli vielä vaikenevaa kuohuntaa, jonka merkityksen pariisilaiset kuitenkin hyvin ymmärsivät, niin tarkoin osaavat he arvioida aaltojensa korkeuden.
Herttua d'Aiguillonia ei huomattu, sillä hän oli varovaisuuden vuoksi tullut vaunuilla, joissa ei ollut vaakunoita, aivan kuin salaiseen lemmenseikkailuun, ja kahden graubündeniläis-palvelijan saattamana.
Tosin huomasi hän siellä täällä ihmisiä, jotka näyttivät hartaasti toisilleen jotakin paperia ja lukivat sitä liikutellen käsiään kiihkeästi ja kulkien edestakaisin kuin muurahaiset maahan pudonneen sokerimurun ympärillä. Mutta siihen aikaan olivat melkoisen viattomat kansan tungokset hyvin tavallisia: näin kokoontui kansa myöskin jonkin viljataksoitus-luettelon ja jonkun Gazette de Hollanden artikkelin tähden tai Voltairen julkaistessa uuden pilalaulun rouva Dubarrystä tai herra Maupeouta vastaan.
Herra d'Aiguillon ajoi suoraan herra de Richelieun taloon. Hän ei tavannut siellä muita kuin Raftén.
"Herra marskia odotetaan kotiin hetken päästä", vastasi hänelle Rafté. "Jokin viivyttävä este hevostenmuuttopaikassa on varmaan häntä myöhästyttänyt."
Herra d'Aiguillon ehdotti, että hän jäisi marskia odottamaan, ilmaisten olevansa hieman pahalla tuulellakin, sillä hän piti tosiaan Raftén puolustelua uutena verukkeena.
Ja hänen pahatuulensa vain lisääntyi, kun Rafté vastasi hänelle, että marski joutuisi kai epätoivoon, kun herttua d'Aiguillonin oli annettu odottaa; ettei marski sitäpaitsi tulisi olemaan yötä Pariisissa, kuten ensin oli sovittu; ja että hän ei varmaankaan tulisi maaseudulta yksinään, vaan ainoastaan ajaisi läpi Pariisin ja kävisi kotonaan saamassa uutisia, joten herttua d'Aiguillonin olisi parasta nyt mennä kotiinsa; siellä pistäytyisi marski varmaan ohi ajaessaan.
"Kuulkaas, Rafté", sanoi d'Aiguillon, jonka muoto oli mustennut, kun hän kuuli tämän hämärän vastauksen, "te olette enoni omatunto: vastatkaa minulle rehellisen miehen tavalla. Minua pidetään pilkkana, eikö niin, ja herra marski ei tahdo minua tavata? Älkää keskeyttäkö minua, Rafté; te olette usein antanut minulle hyviä neuvoja, ja minä olen ollut teitä kohtaan ystävä, jota vastakin saattaisin olla. Täytyykö minun palata nyt Versaillesiin?"
"Herra herttua, kunniasanallani, marski tulee teidän luoksenne tunnin päästä."
"Mutta sittenhän on samantekevä, jos odotan häntä täällä, koska hän kerran tännekin tulee."
"Minulla on ollut kunnia ilmoittaa, että hän ei ehkä tule yksin."
"Ymmärrän… ja luotan teidän sanaanne, Rafté."
Näin virkettyään poistui herttua kovin ajatuksissaan, mutta kuitenkin sangen keveän ja hienon näköisenä, jota vastoin marski de Richelieu ei sitä ollut, kun hän tuli sisarensa pojan lähdettyä esille lasiovella varustetusta komerosta.
Marski hymyili kuin jokin niistä pahoistahengistä, joita Callotin Kiusaukset ovat täynnä.
"Hän ei aavistanut mitään erikoista, Rafté?" kysyi Richelieu.
"Ei yhtään mitään, monseigneur."
"Mitä kello on?"
"Aika ei vaikuta asiaan, monseigneur; täytyy odottaa, kunnes
Chateletin pikku prokuraattori tulee minulle ilmoittamaan asiasta.
Parlamentin asiamiehet ovat vielä kirjapainossa."
Rafté ei ollut vielä ehtinyt lausua näitä sanoja, kun lakeija toi eräästä salaovesta sisään jonkun sangen likaisen, ruman ja mustan olemuksen: hän oli eräs noita eläviä kyniä, jotka herra Dubarrystä olivat niin sietämättömän vastenmielisiä.
Rafté työnsi marskin takaisin komeroon ja meni hymyillen tuota tulokasta vastaan.
"Ah, tekö se olette, herra Flageot", sanoi hän; "olen hurmautunut saadessani nähdä teitä".
"Nöyrin palvelijanne, herra de Rafté; no, nyt se on tehty."
"Siis painettu?"
"Viisituhatta kappaletta. Ensimmäiset arkit lentävät paraikaa kaupungilla toisten kuivaessa."
"Voi, mikä onnettomuus, hyvä herra Flageot, mikä surun syy herra marskin suvulle!"
Ettei olisi tarvinnut vastata, nimittäin valehdella, veti herra Flageot taskustaan suuren hopeisen nuuskarasian ja pisti siitä hitaasti nenäänsä hyppysellisen Espanjan nuuskaa.
"Ja mitä nyt tehdään?" jatkoi Rafté.
"Noudatetaan muodollisuuksia, rakas herra de Rafté. Parlamentin asiamiehet, jotka nyt voivat olla varmat painattamisesta ja levittämisestä, nousevat viivyttelemättä vaunuihin, jotka odottavat heitä kirjapainon edustalla, ja lähtevät ilmoittamaan päätöksen herttua d'Aiguillonille; hän on juuri nyt, — ajatelkaas, herra Rafté, mikä onni, tai paremminkin sanoen, onnettomuus, — hotellissaan Pariisissa, joten asiamiehet saavat hänet puheilleen."
Rafté otti nopeasti eräältä läheiseltä tuolilta valtavan nipun oikeudenkäynti-asiakirjoja, jotka hän antoi nyt mestari Flageotille sanoen:
"Tässä ovat ne paperit, joista olen teille puhunut, monsieur; herra marski luottaa täydellisesti teidän älyynne ja jättää teidän käsiinne tämän asian, joka varmaankin tulee teille sangen edulliseksi. Kiitokset hyvistä palveluksistanne, joita olette tehnyt herttua d'Aiguillonin surkuteltavassa taistelussa Pariisin kaikkivaltiasta parlamenttia vastaan, ja kiitokset hyvistä neuvoistanne!"
Ja hiljaa, mutta samalla kiireesti lykkäsi hän nyt vierastansa etuhuoneen ovea kohti; ja Flageot oli ihastunut, kun oikeudenkäyntiasiapaperit painoivat niin paljon.
Sitten vapautti Rafté heti marskin vankeudesta ja sanoi hänelle:
"Kas niin, monseigneur, nyt vaunuihin! Teillä ei ole aikaa hukata, jos tahdotte olla läsnä näytöksessä. Pitäkää huolta, että hevosenne juoksevat nopeammin kuin parlamentin asiamiesten."